Oon miettinyt miksi monesti törmää sanaan se oikea.. Kuinka moni hakee "haavekuvaansa" ja kävelee ehkä todellisten tarinoiden ohi? Onko ihmiset nykypäivänä niin hukassa ( osa siis ) että haaveilevat jostain mitä ei ehkä ole edes olemassa tai saati koskaan tulee sellaista löytämään?
Tuntuu että realistisuus on kadotettu, eikä anneta aikaa ehkä todellisimmille tarinoille tuijottaessa jonnekin haaveiden maailmaan. Tarkoitan, että jos alussa tunteet kohtaa, viihdyt toisen kanssa ja kaikki on välillänne mahdollista, sitten muutama sellainen enemmän "pinnallisempi" tekijä saa kaiken kaatumaan. Et ole tietyn näköinen, tarpeeksi naisellinen tai tarpeeksi poikamainen jne..
Mistä ihminen voi tietää muutamassa kuukaudessa jos nuo pinnalliset tekijät ei liiaksi hämäisi mitä toisen kanssa voisi kokea? Ei ketään opi hetkessä tuntemaan, eikä voi tietää millainen yhteinen maailma voi rakentua.
Nykypäivänä monet pelkäävät paljon ( itseni mukaan lukien), on saanut kokea paljon ikävää ja sekin vaatii aikaa että uskaltaa päästää toisen lähellensä kunnolla. Näyttää kuka on, mutta nykyään tuntuu, että osa porukkaa käy naisia läpi kuin liukuhihnalta. Katotaan hetki, nostetaan ehkä omaa itsetuntoa toisen avulla ja siirrytään seuraavaan. Tätä en vain ymmärrä!
Jos ihminen on kokenut esim. pettämistä omassa menneisyydessään tai tullut ikävästi jätetyksi, niin miksi tehdä toiselle samoin jos kerran tietää miltä se on ittestä tuntunut? Miks alkaa rakentamaan tälläistä kierrettä ylipäätään ja rikkoon itseensä ja muita? Kostaa pahaa oloa muille?
Ite uskon että maailmassa on paljon myös aitoja ja rehellisiä ihania ihmisiä. Ja toivon että ihmiset uskaltais olla sitä mitä on kaiken ikävänkin jälkeen. Tietysti monet pakenee tuskaansa, hakee ja hakee, mut harvemmin sitä tasapainoa löytää jos ei matkalla pysähdy. Itseäni välillä harmittaa, että olen tavannut hyvinkin ihania ihmisiä, mahdollisuuksia, mutta tilanne on aina ollut sen verran keskeneräinen, että tarinasta ei ole tullut sitä "oikeaa" tarinaa ;)
Tuntuu että realistisuus on kadotettu, eikä anneta aikaa ehkä todellisimmille tarinoille tuijottaessa jonnekin haaveiden maailmaan. Tarkoitan, että jos alussa tunteet kohtaa, viihdyt toisen kanssa ja kaikki on välillänne mahdollista, sitten muutama sellainen enemmän "pinnallisempi" tekijä saa kaiken kaatumaan. Et ole tietyn näköinen, tarpeeksi naisellinen tai tarpeeksi poikamainen jne..
Mistä ihminen voi tietää muutamassa kuukaudessa jos nuo pinnalliset tekijät ei liiaksi hämäisi mitä toisen kanssa voisi kokea? Ei ketään opi hetkessä tuntemaan, eikä voi tietää millainen yhteinen maailma voi rakentua.
Nykypäivänä monet pelkäävät paljon ( itseni mukaan lukien), on saanut kokea paljon ikävää ja sekin vaatii aikaa että uskaltaa päästää toisen lähellensä kunnolla. Näyttää kuka on, mutta nykyään tuntuu, että osa porukkaa käy naisia läpi kuin liukuhihnalta. Katotaan hetki, nostetaan ehkä omaa itsetuntoa toisen avulla ja siirrytään seuraavaan. Tätä en vain ymmärrä!
Jos ihminen on kokenut esim. pettämistä omassa menneisyydessään tai tullut ikävästi jätetyksi, niin miksi tehdä toiselle samoin jos kerran tietää miltä se on ittestä tuntunut? Miks alkaa rakentamaan tälläistä kierrettä ylipäätään ja rikkoon itseensä ja muita? Kostaa pahaa oloa muille?
Ite uskon että maailmassa on paljon myös aitoja ja rehellisiä ihania ihmisiä. Ja toivon että ihmiset uskaltais olla sitä mitä on kaiken ikävänkin jälkeen. Tietysti monet pakenee tuskaansa, hakee ja hakee, mut harvemmin sitä tasapainoa löytää jos ei matkalla pysähdy. Itseäni välillä harmittaa, että olen tavannut hyvinkin ihania ihmisiä, mahdollisuuksia, mutta tilanne on aina ollut sen verran keskeneräinen, että tarinasta ei ole tullut sitä "oikeaa" tarinaa ;)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mä olen myös sitä mieltä, että liian monet yrittävät elää sellaista elämää kuin elokuvissa on. Ja sitten petytään tai kävellään onnen ohi kun ollaan ikään kuin unessa.
jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa on aika. Ei kukaan ole heti valmis kun alkaa rakkausasiat kiinnostamaan mihinkään oikeaan. Sitä ihmistä vierelleen haetaan monin eri perustein ja luonnollisesti näkö ja ikä ja yms seikat on mukana.
Sitten kun ihminen on tarpeeksi venkslannut suhteita ja alkanut miettimään että on se kumma kun ei vaan sitä oikeaa löydy ehkä hän katsoo tarkemmin itseään. Siitä lähtee sitten se todellinen matka oikeaan.
On helppoa ihastua rakastua hurmaantua hullaantua mutta se että pystyy rakastamaan ja antamaan sellaista mitä pysyvä rakkaus vaatii, se vaatii jo jonkinlaista tietämystä itsestään, mitä on ja mitä voi antaa. Varsinkin kun moni ei osaa ensin rakastaa itseään, oppia tuntemaan itseään ja täten näkemään selkeämmin sen oman polkunsa jonka varrella myös se oikea odottelee.
Liukuhihna toimii jonkun tarpeen tyydyttäjänä, se voi olla ikään kuuluva tai siihen että ei todellakaan osaa ottaa yhteyttä itseensä ja mitä oikeasti tarvitsee ja haluaa.
Aikansa kutakin.
Paljon on puhetta kun ei vaan löydy ja aina lankeaa samoihin virheisiin, silloin pitäisi herätä huomaamaan että on väärällä polulla. Mutta itsensä etsiminen on ehkä joillekkin myös liian vaivalloista, mennään vaan ja luullaan että säkällä homma alkaa toimimaan. En sano etteikö sekään olisi mahdotonta.
Yleisesti elämää kun sanotaan vaikeaksi ja rakkautta löytämättömäksi, minulle se tarkoittaa että se matka sinne omaan päähän ei ole edes alussa.
Asiat ja elämä on yksinkertaista kun tietää mitä on ja mitä haluaa. Hyvät ja aidot asiat eivät vaadi ihmettä, vaan rehellisyyttä itselleen. Moni tuhahtaa kun sanoo että kaikki vastaukset mitä sinä tarvitset elämääsi löytyy sinusta. Mutta niin se vaan on.
Minusta tuntuu, että rakastumiseen ja sen oikean etsintään ei ole mitään oikeaa mallia, eikä kenellekään kannata sanoa että elä näin tai noin.
Eilen tuli tuijotettua telkkaria. Illalla tuli dokumentti jossain Venäjän alueella vaatimattomissa oloissa asuvasta vanhasta pariskunnasta. Dokumentin teemana oli pitkään kestänyt rakkaus ja tuo yli 50 vuotta kestänyt rakkaus todella välittyi kun paria oli kuvattu arkisissa askareissa. Mies puhui kunnioittamisesta. Tuli mieleen että nuo vanhat ihmiset elävät kadehdittavan rauhallista ja sopuisaa elämää, saivat olla yhdessä ja toimitella askareitaan.
Toisaalta kadehdin tuollaisia vuosikymmenten aikana yhteen kasvaneita pareja (sukupuolista riippumatta), toisaalta ymmärrän kokemuksen kautta mitä on se kun rakastuminen vie jalat alta ja on aivan pakko seurata tunteen tietä.
Olen ollut nyt pitkään ns. sinkkuna mutta en mitenkään valita kohtaloani, viihdyn yksinkin. Oikeastaan minun on vaikea uskoa, että rakastuisin enää koskaan. En missään nimessä ole liian vaativa, mutta kukaan tapaamani nainen ei ole ns. kolahtanut paitsi kaverina/ystävänä. Kaksi kertaa viimeisten vuosien on käynyt niin, että nainen on sanonut olevansa rakastunut minuun mutta olen joutunut sanomaan, että ollaan vaan kavereita. No, jollain tasolla kaipaan pitkää harmonista suhdetta, mutta ei se voi alkaa mistään järkisyystä koska juuri järkisyystä ei synny sitä ketjua rakastuminen-intohimo-rakkaus-kunnioitus.
Toisin sanoen, kai sitten odotan edelleen sitä oikeaa (joka ei olisi ensimmäinen oikea)....