olen 18v. ja pari vuotta olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. ekan vuoden ajaksi linnottauduin omaan kämppääni, josta liikuin vain n. kerran parissa viikossa näkemään kavereita, kerran viikossa kauppaan jne. jopa pyykkitupaan meneminen tuotti hankaluuksia.
mulla on ollut ja on edelleenkin todella huono itsetunto. koulua olen yrittänyt käydä, potkia itteäni liikkeelle mutten aina sinnekään ole päässyt. tälläkin hetkellä koulu on pahasti kesken ja kurssejakin jäänyt suorittamatta. saatoin kotona laittaa itseäni kuntoon jopa 4h, että olisin tarpeeksi siedettävän näköinen ja sillon kun olis pitäny lähteä ovesta ulos, tuli kamala paniikin tuntuinen olo. kädet alko tärisemään, ei meinannut saada kunnolla henkeä, alkoi hikoiluttamaan ja useasti sain itkukohtauksiakin. useasti jäin vaan kotiin ja tunsin oloni syylliseksi koko loppupäivän ajan ainakin. aina vaan olen ajatellut "huomenna sitten pakotan itteni liikkeelle!" tuollaisen kohtauksen tullessa sitä ei vaan kertakaikkiaan pysty lähtemään mihinkään! ois hyvä, jos saisin kohta työpaikankin, mutta pelottaa ajatellakin, että millasta siellä tulisi olemaan. nyttenkin sydän alkaa pamppailemaan kiihtyneemmin pelkästä ajatuksesta.
minulla ei ole myöskään enää kuin vain pari kaveria, joita näen aika harvakseen.
tämä rajottaa elämääni todella paljon, haluaisin saada enemmän kavereita, kulkea pää pystyssä, olla normaali jne, mutta miten ihmeessä pystyn siihen? kohtauksien tullessa en pysty enää edes kontrolloimaan itseäni kunnolla, hysteeriset itkutkin tulevat jos ovat tullakseen.
eilen oli juhlat, joista lähdin kesken kaiken menemään tekosyyn varjolla. kova ahdistus oli jälleen päällä, mahassa kiersi silkasta jännityksestä, päässä jyskytti ja sydän tuntui hakkaavan rinnasta läpi. siellä olisi ollut jotain syömistäkin ja käsien vapinan takia olisivat haarukatkin lennelleet pitkin lattioita. ihmisiä vieri vieressä istumassa kapeahkon ja pitkän pöydän ääressä. pitäisi vielä syödäkin? mun painajainen. pahin painajaiseni. en osaa edes ajatella, että pitäisin jotain esitelmiä tms. yhtään missään.
kerran olen tainut saadakin jonkun kunnon paniikkikohtauksen. tulin juuri kotiin, kotioven sisäpuolella jalat eivät enää meinanneet jaksaa kantaa mua. seiniä pitkin pääsin lysähtämään sohvalle, korvat menivät lukkoon, kuulin pelkästään sydämen kiihtyvät lyönnit, silmissä sumeni melkein kokonaan, kamala pelko, luulin oikeasti kuolevani. pääsin konttaamalla keittiöön ja revin koiran ruokasäkin apposen auki, että jos vaikka kupsahtaisin niin ei jäisi elukka ainakaan nälkään kuolemaan. takaisin sohvalle sitten, en muista tästä enää paljoa, muistikuvat lähtivät todella nopeasti. yhtäkkiä tai vähitellen sitten kohtaus meni kokonaan ohi. nyt ahdistuksen tullessa automaattisestikin pelkään, että saisin taas yhtä pahan paniikkikohtauksen(?) vaikka jossain julkisella paikalla. lääkärille aion varata ajan heti tammikuun puolella, vaikka tiedänkin ettei se tule olemaan helppoa. pelkään puhumista vieraille ihmisille, olivat he sitten keitä tahansa. tuntuu muutenkin, että lähimmäiset häpeävät minua ja häpeävät liikkua kanssani. äidilleni olen yrittänyt puhua tästä ahdistuksesta, mutta hän sanoo vain "no, kyllä se siitä ajan kanssa!" tuollaisten keskusteluiden jälkeen olen ajatellut vain suurennelleeni asioita ja yritän alkaa elämään normaalisti, mutten pysty. kohta löydän itseni taas jostain neljän seinän sisältä vollottamasta ja tärisemästä, kun pitäisi lähikauppaan lähteä.
ikinä en ole lääkäreillä/terapeutilla käynyt, mutta nyt tosiaan on pakko. tämä rajottaa ihan liikaa elämääni, en kohta pysty edes käyttämään koiria lenkillä saatika käymään kaupassa
jonkinlainen purkaus ja yritän tsempata itseäni etiäpäin, päästä lääkärille. kommenttejakin saa laittaa.
olisi helpottavaa kuulla, jos joku toinenkin olisi tästä päässyt yli.
mulla on ollut ja on edelleenkin todella huono itsetunto. koulua olen yrittänyt käydä, potkia itteäni liikkeelle mutten aina sinnekään ole päässyt. tälläkin hetkellä koulu on pahasti kesken ja kurssejakin jäänyt suorittamatta. saatoin kotona laittaa itseäni kuntoon jopa 4h, että olisin tarpeeksi siedettävän näköinen ja sillon kun olis pitäny lähteä ovesta ulos, tuli kamala paniikin tuntuinen olo. kädet alko tärisemään, ei meinannut saada kunnolla henkeä, alkoi hikoiluttamaan ja useasti sain itkukohtauksiakin. useasti jäin vaan kotiin ja tunsin oloni syylliseksi koko loppupäivän ajan ainakin. aina vaan olen ajatellut "huomenna sitten pakotan itteni liikkeelle!" tuollaisen kohtauksen tullessa sitä ei vaan kertakaikkiaan pysty lähtemään mihinkään! ois hyvä, jos saisin kohta työpaikankin, mutta pelottaa ajatellakin, että millasta siellä tulisi olemaan. nyttenkin sydän alkaa pamppailemaan kiihtyneemmin pelkästä ajatuksesta.
minulla ei ole myöskään enää kuin vain pari kaveria, joita näen aika harvakseen.
tämä rajottaa elämääni todella paljon, haluaisin saada enemmän kavereita, kulkea pää pystyssä, olla normaali jne, mutta miten ihmeessä pystyn siihen? kohtauksien tullessa en pysty enää edes kontrolloimaan itseäni kunnolla, hysteeriset itkutkin tulevat jos ovat tullakseen.
eilen oli juhlat, joista lähdin kesken kaiken menemään tekosyyn varjolla. kova ahdistus oli jälleen päällä, mahassa kiersi silkasta jännityksestä, päässä jyskytti ja sydän tuntui hakkaavan rinnasta läpi. siellä olisi ollut jotain syömistäkin ja käsien vapinan takia olisivat haarukatkin lennelleet pitkin lattioita. ihmisiä vieri vieressä istumassa kapeahkon ja pitkän pöydän ääressä. pitäisi vielä syödäkin? mun painajainen. pahin painajaiseni. en osaa edes ajatella, että pitäisin jotain esitelmiä tms. yhtään missään.
kerran olen tainut saadakin jonkun kunnon paniikkikohtauksen. tulin juuri kotiin, kotioven sisäpuolella jalat eivät enää meinanneet jaksaa kantaa mua. seiniä pitkin pääsin lysähtämään sohvalle, korvat menivät lukkoon, kuulin pelkästään sydämen kiihtyvät lyönnit, silmissä sumeni melkein kokonaan, kamala pelko, luulin oikeasti kuolevani. pääsin konttaamalla keittiöön ja revin koiran ruokasäkin apposen auki, että jos vaikka kupsahtaisin niin ei jäisi elukka ainakaan nälkään kuolemaan. takaisin sohvalle sitten, en muista tästä enää paljoa, muistikuvat lähtivät todella nopeasti. yhtäkkiä tai vähitellen sitten kohtaus meni kokonaan ohi. nyt ahdistuksen tullessa automaattisestikin pelkään, että saisin taas yhtä pahan paniikkikohtauksen(?) vaikka jossain julkisella paikalla. lääkärille aion varata ajan heti tammikuun puolella, vaikka tiedänkin ettei se tule olemaan helppoa. pelkään puhumista vieraille ihmisille, olivat he sitten keitä tahansa. tuntuu muutenkin, että lähimmäiset häpeävät minua ja häpeävät liikkua kanssani. äidilleni olen yrittänyt puhua tästä ahdistuksesta, mutta hän sanoo vain "no, kyllä se siitä ajan kanssa!" tuollaisten keskusteluiden jälkeen olen ajatellut vain suurennelleeni asioita ja yritän alkaa elämään normaalisti, mutten pysty. kohta löydän itseni taas jostain neljän seinän sisältä vollottamasta ja tärisemästä, kun pitäisi lähikauppaan lähteä.
ikinä en ole lääkäreillä/terapeutilla käynyt, mutta nyt tosiaan on pakko. tämä rajottaa ihan liikaa elämääni, en kohta pysty edes käyttämään koiria lenkillä saatika käymään kaupassa
jonkinlainen purkaus ja yritän tsempata itseäni etiäpäin, päästä lääkärille. kommenttejakin saa laittaa.
olisi helpottavaa kuulla, jos joku toinenkin olisi tästä päässyt yli.
Vastaukset 15
Vanhimmat
mä en osaa sua nyt auttaa. mutta mulla on samanlaisia juttuja.
olisi kiva jos olisi kaveri jonka kaa tsempata toisiaan.
mä en oo koskaa ees käyny talon pyykkituvassa. raahaan pyykit monta kymmentö kilometria äitilleni.
elän myös aika niukasti, ettei tarttis paljoo mitään tehä. esim syön aika vähän, ei tartte käydä usein kaupas.
oon 20v nainen. mulla ei sinänsä oo sot.pelkoo. ei mua sillee pelota mennä kouluu tai kauppaa. mut ennen mulla oli. ilmesesti oon onnistunu unohtaa sairauden ja elää tällee. vaikeesti!
mulle voit lähettää s.postii [email protected]
Been there done that!! Rohkeasti vaan kerrot psykiatrille kaikki oireesi. Älä jätä mitään kertomatta, äläkä vähättele mitään. Hän kirjoittaa sinulle lääkettä. Kun lääkkeet alkavat toimia voit alkaa nauttimaan elämästä ilman liiallista jännittämistä :)
jos olet jossain koulussa niin terveydenhoitajalle voi kertoa koska niillä on vaitiolovelvollisuus kaikkiin suuntiin. Myös omalle opelle voi kertoa niin voit saada apua. Läimäset vaan diagnoosit pöytään niin eiköhän se tajua... se voidaan ottaa huomioon työskentelyssä ja uskallat taas vähän enemmän. Tsemppiä!!
Jos käytät kofeiinia jossain muodossa, lopeta se kokonaan, se aiheuttaa suurimman osan tällaisista oireista.
http://qmies.blogit.fi/
Äsken kävin yhdessä paikassa, missä viime kerralla ahisti ja meinasi mennä paniikin puolelle. Tänään oli muistissa totta kai viime kerta. Menin kuitenkin ja loppuen lopuksi pystyin olemaan siellä. Olen monesti joutunnut mittaamaan sietokykyäni. Olen huomannut, että siedän ahdistusta menemättä paniikkiin jotain puoli tuntia. Tämä kannattaisi jokaisen testata, sillä sen jälkeen pystyy arvioimaan, mihin tilaisuuteen voi mennä. Sen jälkeen, kun tulee onnistumisia, niin itse tuntokin nousee. Viime viikolla oli n lääkärillä seuranta käynnillä. Kerroin kaiken, miten on mennyt viime käynnin jälkeen. Olen kuulemma helppo potilas hoitaa, koska kerron asiat niin kuin ne ovat. Miksi mennä lääkärille jos ei uskalla puhua asioita niin kuin ne ovat. Pelkäät jo ennakolta ajatusta, että joudut puhumaan vieraalle asioistasi. Miksi pelkäät. Oletko ajatellut sitä asiaa yhtään. Itselläni suurin pelko on, että ahdistus tulee tuttujen kanssa ollessani. Mitä pelkoa siinä on, että lääkärille puhuessa menettää kontrollin. Ei mitään, koska ne on nähneet siitä aikaisemminkin. Sanot, että sait hysteerisen itku kohtauksen. Alkoiko se, että tunsit ensin suun ympärillä oireita ja sitten tuli itku. Ahdistuksen sanovat monet alkavan näin. Panikointi on monesti perinnöllistä. Jos ei äitisi ottannut sinua vakavasti, niin kysy isältä asiaa. Kerrot, että sinulla on tämmöisiä oireita. Kysy onko isällä ollut näitä. Jos on, niin saat hänestä hyvän tukihenkilön, joka tietää, miten sinä tunnet sisälläsi.
vastauksista ja kannustuksista. koululla ei ole minkäänlaista terkkaria, joten sitä kautta ei ainakaan pääsis minnekään. ajattelin ottaa yhteyttä suoraan kunnan lääkärille. osaavat sieltä sitten varmaan laittaa eteenpäin, jos on tarvis.
ex-kofeinisti, kahvia kyllä juon melkein päivittäin, mutta senkin olen säätänyt minimiin, max. 1 kupillinen ettei sen enempää.
anssi.p, se on vaan siitä kiinni, että tämä on todella arka aihe mulle. lääkärille kyllä olen valmis kertomaan kaiken, vaikka itkujen kanssa möngertäen, koska haluan todella päästä yli. elää taas normaalisti ja ilman mitään jokapäiväisiä pelkoja arkisista asioista.
tiedän myös, ettei isän puolella ole ollut mitään tällaista, mutta isosiskollani oli ainakin paniikkihäiriö, joten sieltä suunnasta olis voinut tulla. hämärästi muistan, että jossain olisin kuullut jomman kumman isoäidin kärsineen joskus myös jonkin sortin paniikkihäiriöstä. sos.tilanteiden pelkoja ei kenelläkään muulla tietääkseni ole ollut tai sitten niistä ollaan vaan pysytty hiljaa ja eristäydytty kokonaan.
mulla myös vaihtelee nämä sietorajat. joinakin päivinä pystyn suht normaalisti hoitamaan asioita ja niistä tuleekin todella hyvä fiilis ja on ylpeä itsestään, mutta ei tarvitse kuin nähdä yhdet ilkkuvat silmät jossain, mulkoilua tai töykeä myyjä kaupassa niin olen taas samassa tilanteessa kuin aiemminkin. tuntuu kuin olis jossain helvetin noidankehässä ja tänäänkin nukuin pitkälle päivään asti. johtuu vaan siitä, kun sain eilen taas tapella itteni kanssa ennen kauppaan lähtemistä. koko tunnin ajan kävin ylikierroksilla ja illalla aikasin jo olin aivan rätti. sama juttu aina koulunkin kanssa. koko päivä pelkkää panikointia ja jännitystä saa ihmisen liian väsyneeksi.
Jos olet jättännyt koulun kesken tai olet jättännyt suorittamatta kursseja. Tarkoitan, että et saa todistusta.
Olet kai amiksessa. Mene opon lu. Kerro ongelmastasi. Kerroin jo täällä aikaisemmin, että on olemassa erilaisia tuki hommia amiksessa.
Voit myös käydä aikuisopiskelijana koulun loppuun ja silloin käymäsi kurssit otetaan huomioon.
Pääset terveyskeskus lääkärin lähetteellä psyk. keskustelemaan.
Kunnissa on myös olemassa matalan kynnyksen paikkoja, joissa voi käydä nimettömänä.
Todella viisaasti neuvoit kysymään onko vanhemmilla tai muilla lähisukulaisilla paniikkihäiriötä ollut tai on vieläkin. Itselläni nuorena oli paniikkihäiriö, silloin sitä ei vielä edes tunnettu, eikä osattu lääkitä. Tädilläni ainakin on ollut, ehkä äidilläkin ja luultavasti muillakin sisaruksilla. Itse olen jo pian kuusikymppinen, ja tunnen kovaasti sympatiaa teitä kohtaan, jotka kärsitte paniikista. Hakekaa kaikki mahdollinen apu, että voitte elää nuoruuttanne ja iloita siitä ilman liikoja pelkoja! Nuoruuteen kuuluu muutenkin jännittäminen ja uusien asioiden kohdalla tuntee pelkoa ja epävarmuutta. Se on ihan luonnollista. Paniikkihäiriötä ei tarvitse hävetä! Siitä voi puhua avoimesti nykyään, kun on tietoa. Jos joku ei ymmärrä, saapi sitten olla ymmärtämättä. Ja iän myötä asia helpottaa/jää pois jos siihen jotain hoitoa hakee ja oppii ymmärtämään omia tuntemuksiaan. Stemppiä kaikille panikoijille :)
Olen elännyt itse niin itse, kuin isänä panikoinnin. Vaikka joskus onkin vaikeaa, niin loppujen lopuksi se on aika vähän rajoittannut elämääni. Ahdistava tunne ei aikaisemmin mennyt panikointiin asti ja siksi itse en pystynnyt kertomaan kenellekkään siitä. Koska olen monessa mukana, niin en uskaltannut mennä paikallisiin palveluihin. EAP eli ennakoivan avun palvelu avasi minutkin puhumaan asiasta ja sen jälkeen kävin ensin hypnoositerapiassa ja sen jälkeen lääkärillä joka käy naapuri kaupungissa. Kun minulle selvisi, mitä minulle tapahtuu, niin kysyin omilta vanhemmiltani, kumpi sairastaa samaa. Vanhemmat ihmiset puhuvat, että toiset ovat herkempiä ihmisiä. Onko herkempi ihminen heidän terminsä paniikkihäiriöstä, koska eihän sen nimeä ole tietty ennen. Minulla on muisto alahuulessa vieläkin viimeviikon kaupassa käynnistä. Yhtääkkiä kaupassa alkoi vain ahdistaa. Se kiihtyi koko ajan ja yritin avata takkia ja puseroa, ettei olisi liian kuuma ja sydän sykkisi nopeammin. Hoin vain itselleni, ettei mitään pelkoa ja keräsin nopeasti ostokset. Kassa jonossa tein kaikkea, mikä saa ajatukset muualle ja purin alahuulta. Koko ajan muistutin itseäni, että pystyn olemaan tässä, koska olen ollut ennenkin. Ihan sama eilen rajalla Venäjän tullissa. Karmee jono papereiden selvitykseen ja sen jälkeen autotarkastus, jossa oli Joulun takia useampi tarkastaja. Suomen tulli, jossa katsotaan vain passi ja tarkastetaan auto. Joka kerta nää kuviot ahdistaa, vaikka kuinka olisi paperit kunnossa. Itse lymyilen tällä keskustelupalstalla siksi, että on kiva keskustella ihmisten kanssa. Olen ollut tänä syksynä oppilashuollon arviointiraadissa, joten minulla on tietoo, mitä erilaisia tukimuotoja on mahdollisuus saada.
Olen ajatellut , että sosiaalistentilanteiden ja paniikkihäiriön taustalla saattaisi olla keskittymisongelmaa. kun keskittyminen on vaikeaa laukeaa paniikki häiriökohtaus. Kun taas olet suuressa joukossa tai keskustelet jonkin yksittäisen ihmisen kanssa. Keskityt itseesi, etkä lähellä olevaan ihmiseen. Vastapuoli lähettää jatkuvasti sosiaalisia viestejä ja sinä, et pysty niihin vastaamaan ja sinä itsekkin huomaat sen .Tästä syntyy ahdistuneisuus ja paniikkikohtaus. Suuressa joukossa taas ihmisten välinen vuorovaikutus on nopeaa ja asioihin täytyy vastata nopeasti täytyy niin sanotusi olla valpas.Jos olet Unelmointiin taipuvainen ja keskittymisesi on heikkoa saattaa tulle tunne, että kaikki on sekavaa ja kaottista. ja taas edellä mainitut oireet nousevat pintaan. Mitä mieltä olette tulkinnastani, oletteko itse huomanneet saman suuntaisia kokemuksia. Elikä vaiva ei olisi psykiatrinen vaan neurologinen???? Laittakaa omia kokemuksia tuleemaan ja mielipiteitä.
On aika vaikeaa kuulemma sanoa, että jollain on just vaikka ADHD diagnoosi. Niin kuin sanoit siihen kuuluu mukaan keskittymishäiriö. On tavallaan poissa eli ei pysty ottamaan vastaan ärsykkeitä, mikä taas on myös epilepsian yksi aste.
Luettelin näitä, koska olen käynnyt mukana aina lastenlinnassa asti. Ensin epäiltiin dysfasiaa ja sen mukainen luokka. Sitten tuli ADHD ja emua 9 vuotta.
Amis ja ADHD muuttui paniikkihäiriöksi, mitä ei kuitenkaan diaknosinoitu.
Kun keskittymishäiriötä eli ADHD:tä tutkitaan, niin silloin on mukana myöskin psykiatria.
Koska joudun puhumaan itse paljon, niin olen huomannut itse ja muutkin, että puhuttuani olen jonkun aikaa poissa olo tilassa.
Joku saattaa sanoa, että puhun sinulle ja keskity kuuntelemaan.
Eli ainakin ne jotka joutuvat olemaan ammatin vuoksi ihmisten kanssa tekemisissä, näkevät pystyykö toinen ottamaan vastaan puhetta.
Olen itse fundeerannut näitä juttuja kauan ja olen nyt huomannut että keskittyminen, HUOMIO, laukaisee jännityksen. Heti kun huomio kiinnittyy asiaan, mikä on pelon kohde, syntyy tapahtumasarja mikä pahimmillaan johtaa paniikkikohtaukseen tai jopa tajuttomuuteen.
Kuvitellaan skenaario missä henkilön pitää kävellä kaupungin läpi:
1. Jos henkilö lähtee kävelemään kaupungin läpi siksi vain koska pitää, tai muuten vaan huviksensa, kaupungilla huomio kiinnittyy kaikkeen mahdolliseen. Mielessä pyörii koko ajan 'minä ja ympäristö'.
2. Jos henkilö lähtee kävelemään kaupungin läpi, koska hänen äitinsä soitti saaneensa sairaskohtauksen ja tarvitsevansa apua, silloin henkilö harppoo kaupungin läpi ajattelematta itseään taikka edes ympäristöään, eikä jälkeenpäin edes muista mitä kaupungilla oli nähnyt.
Tilanteeseen menossa auttaa jos kuvittelee itsensä valmiiksi päämäärään, eikä katsele ympärilleen. Jos ahdistuu kaupungilla herkästi, ei pidä pälyillä kaikkien vastaantulijoiden kasvoja. Tai sitten tekee niin että todellakin katsoo jotain oikein tarkkaan ja pitkään, jos huomaa että toinen onkin tosi mukavannäköinen ihminen ja rauhallinen, rauhoittuu itsekin. Keskittyy vain yhteen asiaan.
Myös se auttaa jos pari kertaa käy hirveässä humalassa rymyämässä ympäri kaupunkia, mutta en suosittele mahd. fyysisten ja henkisten haittojen vuoksi.
mulla ainakin tuli se ilmeisesti paniikkikohtaus juuri sillon, kun tulin kotiin. kotona muutenkin yleensä turvallinen olo, joten en tiiä mistä se sit johtu. liiallisesta stressaamisestakin tulee hemmetin ahdistunut olo ja pelkää taas saavansa kohtauksia, sama se missä on. kotona tai ihmisvilinässä..
oon taas ollu melkeen koko ajan kotona vaan. vuodenvaihteenkin kotona.. itkettää kuunnellakin ulkoa kuuluvaa rakettien pauketta ja ihmisten iloista naurua. vittu tätä ei meinaa jaksaa, miks on näin vaikeeta päästä mihinkään mukaan... oli tarkotus käydä alennusmyynneissä vielä nopeasti tänään ja nähdä kaveria, muttei päässyt mihinkään muualle kuin koiralenkeille. alan jo niin kyllästyä tähän. koko ilta pelkkää itkua. aina vaan ajattelee, että ei se niin vaikeaa ole muttei kiinnostais vapista ku epilepsiakohtauksen saanut koko ilta, eikä alkoholikaan auta loppupeleissä yhtään.
kyllähän se alkoholi tuo itsevarmuutta, tiedän koska yhessä vaiheessa vetelin viinaa aina ennen kun piti lähteä jossakin käymään. tuli napposet mukaan ja lähellä oli, etten olis kohta ollut fyysisestikin koukussa, joten lopetin kokonaan. juomatta ollu nyt jo n. kuukauden. mikä jo tavallaan saavutus sekin.
ja taas oon vajoamas niin pohjalle, että naapuritkin pelottaa.. järki yrittää lyödä, ettei niissä mitään ole ja tuskin ne edes jaksaa ajatella mua niin paljoa, mutta silti en pysty viemään edes roskia.. oispa huomenna parempi päivä, ei jaksais tosiaa enää yhtään tätä paskaa päivästä toiseen. hiuksetkin lentää varmaan kohta jo päästä..
Tiedän tunteen, kun haluaa kovasti juhlimisiin mukaan ja tuntee jäävänsä paljosta paitsi, muttei silti saa lähdettyä kun esim jänskättää jotkut uudet kaverin kaverit tms. Mutta tässä tätä juhlintatouhua tänäänkin nähneenä voin sanoa, ettei se ollut ollenkaan sellaista mistä ennen uuttavuotta puhuttiin, asiat eivät menneet kuten oli sanottu, ja loppuillasta oli sitten luvassa alkoholin aiheuttamaa draamaa ja riitelyä, siitä miten kaikki saattoikin mennä taas näin yms. Tietysti yksi vaihtoeto olisi lähteä keskustaan, siellä tosin uutena vuotena kusi ja oksennus virtaa siihen tahtiin ettei mitään järkeä ja teinit oksentaa pysäkeillä ja istuu suojateillä. On se kaunista tämä juhliminen!