"Jumalan terve", tuttuakin tutumpi lause ja paljon käytetty, kulunutkin.
Monesti tervehtiminen tuntuu vastenmieliseltä, jopa työläältä, riippuen tilanteesta.
Kun menet seuroihin, alkaa tuttu tilanne. Tervehtisköhän kädestä, vai moikkaisko pään nyökäytykesellä.
Hyvin vaivalloisesti tulee tämä tervehdys huulilta ja sen kokee rasittavaksikin.
On mukava mennä outoon seurapaikkaan, jossa jokainen ei ei ole tuttu ja välttyy näin kättelyseremonioilta.
Tuntuu jotenkin niin turhanpäiväiseltä kätellä tuttuakin tutumpia ihmisiä joka kerta tavatessaan.
Presidentti Halonen joutuu kyllä kättelemään työkseen puolisonsa Arajärven kanssa, mutta ainoa ero on siinä ,kun ei tarvitse mainita Jumalan nimeä.
Olen monta kertaa joutunut tilanteeseen, jossa tervehtimiseen liittyvä Jumalan maininta tuntuu erittäin vastenmieliseltä.
Tultaessa sukujuhliin, jossa on sekä uskovaisia, että uskottomia, on tervehtiminen hankalaa, kun ei ole varma, ketä on uskossa ja ketä ei.
Siinä saattaa käydä helposti niin, että tervehtii Jumalan terveellä uskotonta ja jättää oikeata uskovaista tervehtimättä.
Muistuu mieleen yksi tapaus: Oltiin tultu rippijuhliin ja oletettiin kaikkien olevan uskovaisia. Vaimo meni edellä ja tervehti uskotonta Jumalan terveellä. Tästä uskoton hätkähti niin, että kun tuli minun vuoroni kätellä hän ehätti sanomaan nopeasti:"TERVE, TERVE !"jotta minä hoksaisin olla tervehtimättä samalla tavalla kuin vaimoni teki.
Samassa työpaikassa oli kerran pakkaajana lievästi kehitysvammainen uskovainen. Hehän eivät tunnetusti pelkää tunnustaa uskoaan.
Aamulla minut nähtyään ja tuntiessaan hän isoon ääneen kuulutti Jumalan tervettä.
Tunsin itseni vaivautuneeksi.
Sitten sanoin hänelle kahden kesken, ettei ole tarpeen täällä uskottomien keskellä sillä tavalla tervehtiä ja ei hän sitten enää sillai tehnytkään.
Oltiin kerran koko työporukka aamupalaverissa ja huoneen luuripuhelin soi. Sieltä kysyttiin uskovaista työkaveria. Kokous keskeytyi kaverin alkaessa vastaamaan.Kaverin naama meni punaiseksi, kun puhelimen toisessa päässä äänekkäästi sanottiin:"Jumalan terve!" Kaveri ei voinut sanoa kuin ihan hiljaa puoliksi mutisemalla, jolloin langan päästä huudettiin vieläkin kovempaa:"JUMALAN TERVE !" "ONko siellä ketään?". Kaverini oli hyvin vaivautunut tapauksen jälkeen.
Mites on ? "Kannattaako vaivata työpaikoille soitoilla kaveria tervehtimällä Jumalan terveellä?"
Nykyäänhän on kyllä kännykät, ettei tarvi vastata yllätyssoittoihin.
Tämä kylläkin tapahtui 1980 luvulla, jolloin työhuoneissa oli vain luuripuhelimet ja vastaaminen oli välttämätöntä.
Kaikki tietysti kuulivat, mitä puhutaan.
Pitääkö esim.päivämiehen toimitukseen soittaessaan ja asioidessaan tervehtiä Jumalan terveellä.
Mahtavatkohan Päivämiehen toimituksen työntekijät joka aamu tervehtiä toisiaan Jumalan terveellä vai joko he ovat niin tuttuja, ettei viitsitä.
Kotona ainakaan en tervehdi koskaan vaimoa enkä lapsia Jumalan terveellä. En myöskään, kun soitan kotiväelleni reissustani.
Aikoinaan, kun oltiin siinä iltakylä-iässä, ei aina viitsitty tervehtiä käjestä pitäen joka ikistä ihmistä, vaan luimuiltiin johonkin nurkkaan jotain mumisten.
Joku teki hauskasti niinkin, että tullessaan asuntoon peremmälle nosti molemmat kätensä viittausasentoon lausuen yhteisesti kaikille Jumalan terveen.
Monaasti yritettiin ehtiä kyläpaikkaan ensimmäisten joukossa, jotta välttyis itse tervehtimisurakoinnilta.
Yleensä normaalissa elämässä tervehditään vain uusia tuttavuuksia. Uskovaiset ahkeroivat urakoida tervehtimisessä, vaikka se turhalta tuntuukin joka päivä tervehtiä, vaikkei viime näkemästä olisi kulunut paljoakaan.
Onko muut kokeneet samaa turhautumista tällä saralla. Sitten jos jättää tervehtimättä, niin tulee mieleen, että mitä muut ajattelevat ? Pitävätkö edes oikeana uskovaisena, jos ei urakoi kylliksi.
Kun mennään kotiseuroihin, niin tullessa tervehditään sekä talonväki, että toiset vieraat.
Kun lähdetään, hyvästellään vain talonväki, mutta ei enää muita vieraita.
Joskus saattaa käydä niinkin, että saman päivän aikana tulee tervehdittyä kädestä kahdesti samaa henkilöä.
Onko siis tarpeen mielestänne tervehtiä niin paljon kuin teemme.
Flunssaisena aikana ei haluttaisi tervehtiä ja jos tervehtiikin, niin pitäis muistaa käydä käsienpesulla.
Joskus näkee seuroissa, kuinka seuravieras tullessaan penkkiin käy läpi koko penkkirivin, kun sattui kaikki olemaan tuttuja ja ei kehtaa jättää jotain tervehtimättä.
Sitten kun ei enää kertakaikkijaan yllä kädestä pitäen tervehtimään uloimpia, jatketaan käden ja pään nyökäytyksillä tervehtimistä lopuille tutuille.
Siionissamme on eräs kehitysvammainen. Hän on siitä huvittava, kun tervehtii puoli salia seuraihmisiä ennenkuin asettuu paikallensa istumaan.
Tulee mieleen myös "Älä turhaan lausu" kymmenistä käskyistä. Olen joskus miettinyt: "Millaisissa tilanteissa oikein rikomme tätä käskyä vastaan?"
Jumala tuntuu tosiaan olevan erittäin tarkka nimestään, kun on asettanut sen kymmeniin käskyihinsä alkupään tärkeysjärjestykseen.
Hiipuukohan Jumalan terve pikkuhiljaa, eli sen käyttö vähenee. Sellaista olen kyllä huomaavinani ainakin nuorison keskuudessa. Myös vanhempien keskuudessa ainakin kättely on vähentynyt tervehtimisen yhteydessä.
Yhä useammalla se tervehdyssana tulee niin väkinäisen vaivalloisesti huulilta, että jo vastavuoroisestikkin sitä sanoo puolella suulla ne sanat.
Monesti tervehtiminen tuntuu vastenmieliseltä, jopa työläältä, riippuen tilanteesta.
Kun menet seuroihin, alkaa tuttu tilanne. Tervehtisköhän kädestä, vai moikkaisko pään nyökäytykesellä.
Hyvin vaivalloisesti tulee tämä tervehdys huulilta ja sen kokee rasittavaksikin.
On mukava mennä outoon seurapaikkaan, jossa jokainen ei ei ole tuttu ja välttyy näin kättelyseremonioilta.
Tuntuu jotenkin niin turhanpäiväiseltä kätellä tuttuakin tutumpia ihmisiä joka kerta tavatessaan.
Presidentti Halonen joutuu kyllä kättelemään työkseen puolisonsa Arajärven kanssa, mutta ainoa ero on siinä ,kun ei tarvitse mainita Jumalan nimeä.
Olen monta kertaa joutunut tilanteeseen, jossa tervehtimiseen liittyvä Jumalan maininta tuntuu erittäin vastenmieliseltä.
Tultaessa sukujuhliin, jossa on sekä uskovaisia, että uskottomia, on tervehtiminen hankalaa, kun ei ole varma, ketä on uskossa ja ketä ei.
Siinä saattaa käydä helposti niin, että tervehtii Jumalan terveellä uskotonta ja jättää oikeata uskovaista tervehtimättä.
Muistuu mieleen yksi tapaus: Oltiin tultu rippijuhliin ja oletettiin kaikkien olevan uskovaisia. Vaimo meni edellä ja tervehti uskotonta Jumalan terveellä. Tästä uskoton hätkähti niin, että kun tuli minun vuoroni kätellä hän ehätti sanomaan nopeasti:"TERVE, TERVE !"jotta minä hoksaisin olla tervehtimättä samalla tavalla kuin vaimoni teki.
Samassa työpaikassa oli kerran pakkaajana lievästi kehitysvammainen uskovainen. Hehän eivät tunnetusti pelkää tunnustaa uskoaan.
Aamulla minut nähtyään ja tuntiessaan hän isoon ääneen kuulutti Jumalan tervettä.
Tunsin itseni vaivautuneeksi.
Sitten sanoin hänelle kahden kesken, ettei ole tarpeen täällä uskottomien keskellä sillä tavalla tervehtiä ja ei hän sitten enää sillai tehnytkään.
Oltiin kerran koko työporukka aamupalaverissa ja huoneen luuripuhelin soi. Sieltä kysyttiin uskovaista työkaveria. Kokous keskeytyi kaverin alkaessa vastaamaan.Kaverin naama meni punaiseksi, kun puhelimen toisessa päässä äänekkäästi sanottiin:"Jumalan terve!" Kaveri ei voinut sanoa kuin ihan hiljaa puoliksi mutisemalla, jolloin langan päästä huudettiin vieläkin kovempaa:"JUMALAN TERVE !" "ONko siellä ketään?". Kaverini oli hyvin vaivautunut tapauksen jälkeen.
Mites on ? "Kannattaako vaivata työpaikoille soitoilla kaveria tervehtimällä Jumalan terveellä?"
Nykyäänhän on kyllä kännykät, ettei tarvi vastata yllätyssoittoihin.
Tämä kylläkin tapahtui 1980 luvulla, jolloin työhuoneissa oli vain luuripuhelimet ja vastaaminen oli välttämätöntä.
Kaikki tietysti kuulivat, mitä puhutaan.
Pitääkö esim.päivämiehen toimitukseen soittaessaan ja asioidessaan tervehtiä Jumalan terveellä.
Mahtavatkohan Päivämiehen toimituksen työntekijät joka aamu tervehtiä toisiaan Jumalan terveellä vai joko he ovat niin tuttuja, ettei viitsitä.
Kotona ainakaan en tervehdi koskaan vaimoa enkä lapsia Jumalan terveellä. En myöskään, kun soitan kotiväelleni reissustani.
Aikoinaan, kun oltiin siinä iltakylä-iässä, ei aina viitsitty tervehtiä käjestä pitäen joka ikistä ihmistä, vaan luimuiltiin johonkin nurkkaan jotain mumisten.
Joku teki hauskasti niinkin, että tullessaan asuntoon peremmälle nosti molemmat kätensä viittausasentoon lausuen yhteisesti kaikille Jumalan terveen.
Monaasti yritettiin ehtiä kyläpaikkaan ensimmäisten joukossa, jotta välttyis itse tervehtimisurakoinnilta.
Yleensä normaalissa elämässä tervehditään vain uusia tuttavuuksia. Uskovaiset ahkeroivat urakoida tervehtimisessä, vaikka se turhalta tuntuukin joka päivä tervehtiä, vaikkei viime näkemästä olisi kulunut paljoakaan.
Onko muut kokeneet samaa turhautumista tällä saralla. Sitten jos jättää tervehtimättä, niin tulee mieleen, että mitä muut ajattelevat ? Pitävätkö edes oikeana uskovaisena, jos ei urakoi kylliksi.
Kun mennään kotiseuroihin, niin tullessa tervehditään sekä talonväki, että toiset vieraat.
Kun lähdetään, hyvästellään vain talonväki, mutta ei enää muita vieraita.
Joskus saattaa käydä niinkin, että saman päivän aikana tulee tervehdittyä kädestä kahdesti samaa henkilöä.
Onko siis tarpeen mielestänne tervehtiä niin paljon kuin teemme.
Flunssaisena aikana ei haluttaisi tervehtiä ja jos tervehtiikin, niin pitäis muistaa käydä käsienpesulla.
Joskus näkee seuroissa, kuinka seuravieras tullessaan penkkiin käy läpi koko penkkirivin, kun sattui kaikki olemaan tuttuja ja ei kehtaa jättää jotain tervehtimättä.
Sitten kun ei enää kertakaikkijaan yllä kädestä pitäen tervehtimään uloimpia, jatketaan käden ja pään nyökäytyksillä tervehtimistä lopuille tutuille.
Siionissamme on eräs kehitysvammainen. Hän on siitä huvittava, kun tervehtii puoli salia seuraihmisiä ennenkuin asettuu paikallensa istumaan.
Tulee mieleen myös "Älä turhaan lausu" kymmenistä käskyistä. Olen joskus miettinyt: "Millaisissa tilanteissa oikein rikomme tätä käskyä vastaan?"
Jumala tuntuu tosiaan olevan erittäin tarkka nimestään, kun on asettanut sen kymmeniin käskyihinsä alkupään tärkeysjärjestykseen.
Hiipuukohan Jumalan terve pikkuhiljaa, eli sen käyttö vähenee. Sellaista olen kyllä huomaavinani ainakin nuorison keskuudessa. Myös vanhempien keskuudessa ainakin kättely on vähentynyt tervehtimisen yhteydessä.
Yhä useammalla se tervehdyssana tulee niin väkinäisen vaivalloisesti huulilta, että jo vastavuoroisestikkin sitä sanoo puolella suulla ne sanat.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Hyvä pointti sinun kirjeessäsi ja varmasti tämä koskettaa monia meistä. Itse olen yrittänyt selvitä hankalista tilanteista huumorilla, eli yritän olla se joka saapuessaan kyläpaikkaan vie oikean käden ohimolle kantapäiden napsahtaessa yhteen ja kajautan temalanjurve!
Ja sitten jos eteen osuu joku ei-lestadiolainen tai uskostaan luopunut sisar tai veli, niin kannattaa olla päivittelemättä site, että jaa etkö sä enää ole uskomassa. Todellista kristityn rakkautta on tervehtiä kaikkea mikä liikkuu.
Joo, tuntuu pahalta jättää tervehtimättä esim.esikoisuskovaista tai muuta lestadiolaista, joka ei ole vanhoillinen.
Omasta mielestäni tervehtisin mieluiten kaikkia uskovia, olivat he sitten vanhoillisia tai eivät.
Onkohan misään raamatun paikkaa, joka soveltuis tähän tervehtimisasiaan ?
Olisko esim. syntiä jättää tervehtimättä sillä aidolla ja oikealla tavalla toisen suunnan lestadiolaista.
Minä olisin kyllä valmis tervehtimään, koska ne kuitenki odottaa meiltä, että tervehdittäis.
Ei ikinä päästä sopuun ja samaan veljelliseen rakkauteen toisen suunnan lestadiolaisten kanssa, ellemme suostu edes tervehtimään heitä samalla tapaa.
Ilmeisesti olet vl, sillä heidän joukossaan rajoitettiin muitten kuin omien tervehtiminen. Eriseurathan ovat lestadiolaisjoukoissa tuttuja ja kun jätettiin "eriseuraista" tervehtimättä, oletettiin noudatettavan Raamatun ohjeita: eriseuraista älä tervehdi. Minulla ei nyt ole tarkkaa paikkaa tiedossa, mutta jossakin uudemmassa käännöksessä muistini mukaan sanottiin, vastaavassa paikassa, älkää toivottako tervetulleeksi. Siis piti pitää rajaa kerettiläisiin.
Ja vl-joukko katsoo kaikki muut lestadiolaiset ja kristityt kerettiläisiksi eli eriseuraisiksi, näin se vain on. Toisaalta, Raamatussa kerrotaan siitä, kun Jeesus lähetti ne 70 opetuslasta kyliin ja kaupunkeihin pareittain. Heidän piti levittää Jumalan sanaa kaikkialle ja he saivat evästykseksi Jeesukselta: Kun te tulette johonkin taloon (vai oliko se kaupunkiin?), sanokaa: rauha tälle talolle. Jos he eivät ota teitä vastaan, niin rauha palajaa teille. Hän taisi käskeä pyyhkiä tomutkin jaloista kun sieltä piti poistua.
Kaikille piti toivottaa rauhaa (Jumalassa?) ja kai tästä on jäänteenä saksankielisellä alueella maallistuneillakin ihmisillä tervehdys Gruess Gott (siis saksankielinen y, jota ei ole näppäimistössä). Siis kaikki tervehtivät toisiaan tervehdyksellä, joka suomeksi käännettynä tarkoittaa juuri "Jumalan terve". Englanninkielisillä alueilla ei sanatarkkaan ottaen olekaan tervehdystä "Jumalan terve" vaan sekä tavatessa että lähtiessä toivotetaan "God´s peace" eli Jumalan rauhaa.
Siis vl-ihmisten rajoitus siitä, ketä tervehditään Jumalan terveellä ja varsinkin ketä ei, on vastoin Raamattua ja melko tuore, ehkä 50-60-luvuilta. Odotan mielenkiinnolla kommentteja tästä asiasta.
Eipä oo tarvis ku sovittelut on jo soviteltu eikä niihin tarvii ryhtyä.
Myöskään skandinaavisella kielialueella ei ole varsinaisesti tarkkaa rajaa tervehdyksen ja hyväkstelyn välillä. Ruotsiksi sanotaan aina 'Guds frid', norjaksi 'Guds fred'. Tosin hyvästellessä norjaksi on kuitenkin 'Bli i Guds fred' tavallisempi. Venäjäksi käytäntö ei tunnu oikein vakiintuneen. Esikoislestadiolais- ja rauhansanalaiskokemusteni perusteella tervehtiessä käytetään usein joko 'Mir Bozhij' tai 'Bozhego Mira', joskus olen kuullut myös 'Mir s Bogom'. Hyvästeltäessä voidan käyttää samoja tai sitten vain 's Bogom'. Yleensä ottaen kyllä kuitenkin tämä erikoistervehdys ei ole saanut kovin vahvaa jalansijaa Venäjällä, enkä itse välttämättä tervehdi oma-aloitteisesti tällä tervehdyksellä. Latvialaiset tuntuvat ottaneen ainakin esikoislestadiolaisten osalta sen yleisemmin käyttöön (joko Dieva Miers latviaksi tai Mir Bozhij venäjäksi).
Ei pitäisi vaivautua siitä että joku tervehtii "Jumalan terveellä". Raamatussa on semmonen kohta jossa Jeesus sanoo häpeävänsä niitä Jumalan edessä jotka häpeävät häntä ihmisten edessä, en ainakaan itse haluaisi vaivautua vastaavista tilanteista.
Ja vielä missä käytetään Jumalan nimeä väärin: Oma käsitykseni on että jos kiroat jonkun Jumalan nimeen niin se on väärin, tervehtiminen ei ainakaan ole väärin. Ja jos puhut mukamas Jumalan suulla, eli esittäydyt vääränä profeettana.
Ei pitäisi vaivautua, etkä haluaisi vaivautua, mutta ehkäpä vaivaudut kumminkin.
Mitähän tarkoitat kiroamalla jonkun Jumalan nimeen.
Yleensähän ihmiset kiroilevat sielunvihollisen nimeen, ei jumalan.
Muistelen kylläkin äitini aikoinaan taivastelleen tukalissa tilanteissa tähän tapaan:
"Voi taivahan isä ja voi taivahan Jumala!"
Minusta se kuulosti ennemminkin Jumalaa apuun huutamisesta kuin kiroamisesta.
Eihän kukaan esittäydy vääränä profeettana. Kyllä kaikki esittäytyy vain ainoana oikeana.
Muut ovat kyllä aina vääriä profeettoja.
Harvemmin kuulee Jumalan nimeen kiroamista mutta yksi jota minä pidän Jumalan nimeen kiroamisena on "jumalauta" se tulee luultavasti tästä "Jumala auta" mutta se on hiukan muuttunut ja ne jotka sitä käyttävät eivät edes tiedä kaikki mistä se tulee ja sitä käytetään väärissä paikoissa. Olen myös kuullut "v***n jeesus" ja vastaavia herjauksia.
Itse olin ajoittain vaivautunut aivan samoista asioista.Hiljaisena ihmisena ei rohkeus riittänyt
kajauttaa yhteistervehdystä, sitä vain halusi mennä kaikessa hiljaisuudessa penkkiin istumaan.
Jotenkin jäi vain sellainen tunne, että kaikista
kovaäänisimmät ja rohkeimmat ovat niitä oikeita uskovaisia.
Ainahan puhuttiin, että usko pitää tunnustaa ja sitä ei saa piilottaa, mutta tässäkään asiassa
ei kysytä henkilön omaa persoonaa miten hän uskovaisuuden haluaa itse kokea. Julistaako hän sitä kaikille vai haluaako olla omassa rauhassaan sen kanssa.Yleensähän puhujat ja johtotehtävissä on henkilöitä jotka rohkenevat
tunnustaa myös arkaluontoisissa tilanteissa ja
he sitten puheissaan myöskin sen tuovat sitten esille kuinka tärkeää on tunustaa uskoaan.
Kyllä tämäkin oli yksi seikka joka aikoinaan
joka vieraannutti minut vl-yhteisöstä.
Onko nyt sitten uskovaisuuden mittari kuinka kovaa ääntä pitää uskostaan ja hiljaisilla ei ole mitään mahdollisuutta.
Hiljainen ihminen jää aina taka-alalle ja sille ei voi mitään.
Julkisuuden henkilöiden on oltava valokeilassa. Myös uskovaisissa on paljon julkisuuden henkilöitä, joiden on pakko tuoda esiin myös uskovaisuutensa.
En tiedä, häiritseekö se heitä ollenkaan, mutta luulisin sen rasittavan jollain tapaa.
Uskon tunnustaminen ja sen esille tuominen luo jännitteitä ja paineita, koska silloin on myös elettävä pikkutarkasti uskon mukaisesti.
Itselläni kyllä pääsee kirosana oikein hankalassa ja tukalassa tilanteessa.
En myöskään halua tunnustaa uskoani, koska tuntuu jotenkin vapaammalta, kun sitä ei toitota.
Ainoastaan silloin, kun sitä varta vasten kysytään.
Silloinkaan en mainitse uskontokuntani nimeä, koska sekin voi herättää hilpeyttä toisissa ja suoranaista pilkkaa.
Aikaisemmin nuorempana puhuin uskostani, mutta kun totesin sen toivottomaksi, olen luopunut.
Näyttää, että on aivan turhaa puhua, kun ei ne kuitenkaan ymmärrä.
Olen ajatellut, että on pienempi paha jättää se evankeliumin saarnaaminen muille, kuin kieltää uskonsa sen takia, ettei jaksa elää uskon mukasella tavalla esim. tunnustamalla kaikille ulkopuolisille.
Paljon helpommalla on päässyt, kun on jättänyt sen saarnaamisen pois.
On hienoa sanoa vain: "Ei kiitos alkoholia, olen raitis, kristillisiä arvoja vaaliva!".
En siis kehtaa sanoa:"Olen lestadiolainen!"
Uskovaisena oleminen yhteisössä on vaativa ja suorituspaineita tulee sitä enmmän, mitä tunnetumpi olet. Jos olet paljon esillä, saat kuormaa kannettavaksi yhteisten asioiden hoidossa ja et voi istua huoletta seurapenkissä.
Joku on aina kysymässä johonkin hommaan, etkö tekisi sitä ja tätä ja etkö alkaisi siihen ja siihen tehtävään.
Tokihan on sellaisia henkilöitä, jotka nimenomaan haluaa olla päänä päsmärinä joka asiassa.
Sitten on henkilöitä, jotka uupuvat seuratehtävien vuoksi, mutta eivät kehtaa kieltäytyä.
Se kanssakäyminen on vaan sellaista, että pitää touhuta kovasti.
Monesti nämä touhun kaverit häipyvät lappiin hiihtämään, kalastelemaan ja retkeilemään saadakseen olla vähän aikaa rauhassa tapaamatta seuraihmisiä.
Minä uskallan tunnustaa uskoni, jos siitä kysytään. Turha mainostaminen taas rasittaa - ja saa joissakuissa aikaan vastareaktion. Ei meidän tarvitse olla riippuvaisia maailman mielipiteistä! En ihan ymmärrä mielipiteitäsi. Kyllä uskovaisen tulee rohkeasti tunnustautua uskovansa, mitä hävettävää siinä on?
"Hiljainen ihminen jää aina taka-alalle ja sille ei voi mitään."
Ei me sillä päästä taivaaseen, kuinka paljon ja isolla äänellä uskoamme tunnustamme. Eihän se siitä ole kiinni. Eikä myöskään sillä kuinka aktiivisesti olemme tervehtimässä. Sehän on vain sivuseikka. Tärkeintä on uskoa synnit anteeksi ja saada rauha omalletunnolle.
"Uskon tunnustaminen ja sen esille tuominen luo jännitteitä ja paineita, koska silloin on myös elettävä pikkutarkasti uskon mukaisesti."
Mutta rakas ystävä, eikö se ole niin, että uskovaisena on rauha tunnolla? Ja hyvä omatunto ohjaa elämään oikein. Eihän ole mitään "pikkutarkkaa" ohjetta, miten uskovaisen tulee elää. Ei sellaista tarvi edes miettiä, kun uskoo evankeliumin rauhan sielulleen.
Kirjoitit, ettet kehtaa sanoa olevasi lestadiolainen. Tiedän myös omasta kokemuksesta, ettei uskon tunnustaminen ole aina helppoa. Mutta halu minulla siihen kuitenkin on. Jos ajattelee asiaa tarkemmin. Puhun nyt omasta puolestani. Minulle usko on kaikista tärkein ja kallein asia. Siksi tuntuu hassulta ajatukselta, etten haluaisi tai kehtaisi sanoa, että olen uskovainen. Miksi en kehtaisi puhua siitä onnesta, jonka olen armosta saanut, siitä itselleni tärkeimmästä asiasta! Siitä, mitä haluaisin kaikille muillekin ihmisille. Tiedän, ettei näin aina jaksa ajatella ja nähdä arkielämän keskellä. Mutta myös itselleni sanoisin, että Taivaan Isältä saan pyytää voimia ja rohkeutta oman uskoni, oman elämäni perustan tunnustamiseen.
Niin pukekaat siis teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja rakkaat, sydämellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä, hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä,
Mutta Hengen hedelmä on: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, usko, hiljaisuus, puhtaus.
siinä kaksi mainiota lahjaa ihmisellä, joka nämä luonteessaan omaa. Jostain syystä hävettää olla lestadiolainen. Pelkkänä kirkkouskovaisena taas ei olis mitään hävettävää, eikä kukaan pidä kirkkouskovaisia kummallisina.
Koska meitä lestadiolaisia pidetään tosi eriskummallisina, niin sekait siinä hävettää.
Sitten kun on niin kauhean hankalaa perustella uskoamme ja oppiamme.
Alkoholi nyt on helppo perustella jo siitäkin syystä, kun on näitä alkoholiin retkahtaneita niin paljon ja yhteiskunnallisia ongelmia.
Ehkäisy on ensimmäinen kummajainen, johon takerrutaan ja sitä ei ole helppo perustella, miksi ei hyväksytä syntyvyyden säännöstelyä.
Joskus aikaisemmin sorruin näihin uskonnollisiin väittelyihin, mutta viisastuneena en enää.
En halua puhua uskosta kellekkään, vaan pidän sen omana tietonani.
En jaksa käsittää noita jehovan todistajia, miten he jaksavat ja kehtaavat kulkea talosta taloon uskoaan saarnaamassa.
On se hyvä, kun meidän uskonnossa ei ole ainakaan tällaista kotilähetystyö pakkoa, niinkuin jehovalaisilla. Minulla ei olisi kyllä pokkaa lähteä ulos evankeliumia saarnaamaan.
Työpaikallani oli taannoin helluntailais uskovia.
Ihailin ja ihmettelin aluksi heidän rohkeuttaa todistaa ja saarnata uskoaan.
Lopulta kävi niin, että toiset kyllästyivät heidän aktiivisuuteensa saarnata joka päivä.
Työntekokin tahtoi unohtua heillä, kun piti saarnata. Olin itsekkin joutua samaan soppaan, kun heidän kanssaan keskusteltiin.
Työnantaja siis irtisanoi toisen heistä vedoten siihen, ettei työpaikalla saa politisoida ja käyttää aikaa uskonasioista puhumiseen.
Toinen heistä kyllä lopetti sitten puhumisen kokonaan. Heihin suhtauduttiin vähän niinkuin toisen luokan kansalaisiin.
Täytyy olla melkoisen räväkkä persoona, jos aikoo selvitä aktiivisena uskovaisena työpaikoilla.
On siis parempi, ettei työpaikoilla puhuta uskontoa. Tosin ne kahvipöytäkeskustelut ovat sitä hurlumhei meiningistä puhumista, mutta sehän onkin yleisesti hyväksyttyä.
Ainakaan työnhakijana vasta naineen nuoren naisen ei kannata puhua uskostaan, sillä työnantaja ajattelee, että tämä henkilö ei kauaa talossa pysy, vaan jää aina äitiyslomalle.
Edes uskovainen työnantaja ei sisimmässään halua tätä uskovaista, vaan ottaa mieluummin sellaisen, jolla ei ole vaaraa jatkuville äitiyslomille.
Raha ja yrityksen taloudellisuus painaa enmmäm kuin uskovaisen äitiyslomat.
En vain itse jaksanut retostella sillä asialla.
Ihan samanlaista on meilläkin, tosin ehkä sillä erotuksella, että epäuskoisen tai kuollutuskoisen tervehtiminen jumalanterveellä ei meillä ole mikään sinänsä vältettävä asia, vaan jopa suositeltava. Mutta käytännössä kuitenkin usein tervehditään valikoivasti, ihan siitäkin syystä, että joku saattaa hämmentyä/loukkantua tullessaan tervehdityksi "lestadiolaistervehdyksellä". Muistan kun tätini mies kerran hermostui pienten sukulaispoikien tervehdittyä häntä jumalanterveellä niin kuin kotona oli opetettu. Kravatista olisi kuulemma pitänyt huomata, että häntä ei sillä tervehdyksellä kuulu tervehtiä... ;)
Itse käytän usein sitä kaikkien huoneessa olijoiden tervehtimistä kerralla. Säästyy saman hokemiselta ja rasittavalta sekä turhauttavalta kättelykierrokselta. Parempi sanoa kerran kaikille oikealla tarkoituksella kuin mitään ajattelematta hokemalla litaniat jokaiselle erikseen.
Itse en juuri koskaan tee aloitetta käyttää jumalantervettä puhelimessa juuri siitä syystä, ettei koskaan tiedä, missä ympäristössä toinen on. Jos joku toinen sitä käyttää, ja itseäni ei huvita, niin en ala stressata sillä itseäni ja tervehdin itse ihan millä tervehdyksellä huvittaa. Vedelköön siitä sitten johtopäätöksensä, jos siltä tuntuu. Olkoon hänen ongelmansa. :)
Eräs jännä huomaamani piirre tervehtimiseen liittyen on, että varsinkin nuorten keskuudessa rukoushuone on jotenkin paikka, joka laukaisee jumalanterveellä tervehtimisen, vaikka muualla samat ihmiset eivät välttämättä käyttäisi sitä (esim. arkipäivinä tavatessa tai yleensä kyläpaikoissa).
Ja lopuksi totean niin kuin eräs esikoislestadiolaisuuden ulkopuolelta parannuksen tehnyt norjalainen mies, joka pitkän tervehdyskierroksen kyläpaikassa tehtyään puuskahti, että "Kyllä tämä on sitten kanssa yksi kristityn koettelemus!". ;)
Joo, tosiaanni saman olen huomannut, kuinka ihmisillä on helpompaa tervehtiä seurahuoneella kuin muualla.
Joulukorteissakin vältetään tätä tervehtimistä lyhentämällä sanat vain J.T ja J.R.
Kirjeissä joskus aijemmin käytettiin vain loppukaneettina lausahdusta: "Jumalan rauhan terveisin!"
Tervehtimisien kommelluksia on varmaan sattunut jokaiselle vaikeissa tilanteissa.
Pikkulapset voivat myös sanoa kelle tahansa "lumalal lauhaa" (jumalan rauhaa)
Kerran pikkutyttöni hyvästeli ei-uskovaa enoaan "Lumalal lauhaa", jolloin eno tarttui molemmin käsin pikkutyttöä kädestä sanoen:"Siinäpä reipas tytteli!". No näkemiin ja kiitos sinulle.!
Oli varmasti hyvä alkaa kirjottaa tästä minua vaivaavasta asiasta. Ehkä olen ottanut tämän liian tunnontarkasti ja vakavasti.
Tässäkin asiassa saa varmaan käyttäytyä niinkuin parhaaksi näkee, (joko vähentää tervehtimistä , tai jättää tervehtiminen ainoastaan seurasalin sisäpuolelle).
Marketeissakin tulee aina uskovia tuttuja vastaan, ja silloin sanon vain yksinkertaisesti "päivää".
Tuntuu liian ahdistavalle, jos on aina pakko tervehtiä joka tilanteessa Jumalan terveellä.
Voi että sentään! Jos sinusta tosiaan tuntuu tuolta, niin älä ihmeessä tervehdi! Ei se ole pakko.
Itse taas koen tervehtimisen todella mukavana ja kanssakäymisen takia tärkeänäkin asiana. Se, että joku tervehtii ja nimenomaan kädestä pitäen antaa lämpimän tunteen, että tuo ihminen todella haluaa tuntea minut, haluaa olla kanssani tekemisissä.
Ja koen, että Jumalanterveellä tervehtiminen on oman uskonsa tunnustamisen lisäksi Jumalan terveisten (jumalanlasten terveisten) tuomista uskovaiselta toiselle. Sekin on itselleni hyvin tärkeää.
Tottahan se on, että tervehdittyä tulee esim seuroissa ja juhlissa paljon myös sellaisia ihmisiä, joita ei välttämättä hyvin tunne tai joiden kanssa ei välttämättä sen kummemmin juttele. Mutta silti, oudommallekin, koen sen lämpimänä, ystävällisyydenkin osoituksena.
Kiusallisia tilanteita voi joskus tulla, kuten kirjoitit. Mutta toisaalta joskus olen kokenut sen helpottavanakin, kun joku toinen on tervehtimisellä ilmaissut sen muille epäuskoisille, että minäkin olen uskovainen. Olen joskus kouluaikoinani törmännyt siihenkin, että koulun käytävällä jotkut uskovaiset huutelivat jumalan tervettä käytävän päästä toisille. Mutta, että sellainen kohtuus siinäkin. Joskus on neuvottu, että jumalan terveellä voi tottakai tervehtiä toista uskovaista myös epäuskoisten keskellä. Mutta neuvottu tekemään sen niin, ettei sitä esitetä ikäänkuin kerskuen ja siten, että se muissa pahennusta herättää. Yleensä olen kokenut, että tervehtiminen jumalanterveellä usein tehdäänkin jotenkin "hiljaisemmin" tilanteissa, joissa uskovaisten lisäksi on ei-vl:iä mukana. Silloin halutaan tervehtiä uskovaisia, mutta samalla halutaan myös toivottaa ei-vl:t tervetulleiksi. Ja halutaan, etteivät he kokis sitä jotenkin niin, että me kuvittelisimme olevamme jotankin erityisasemassa tai parempia ihmisiä. Koska eihän uskovaiset ajattele niin. Samanarvoisia ihmisiä olemme, olimmepa sitten uskovaisia tai emme. En ehkä osaa oikein selittää tätä nyt hyvin. Mutta jos ajatuksen saat.
Ja se, että jos joskus tervehdit vahingossa ei-vl:ää jumalan terveellä. Ei siinä mitään vahinkoa ole tullut. Voihan se toki olla epäuskoiselle hämmentävää, mutta tuskin siitä kukaan todella pahastuu.
olet vastannut, noin minäkin ajattelen.
tulee tunnustaa uskomme! Mitä pelättävää siinä on? Ei mitään. Minä uskallan ja haluan, kun kerran olen siitä niin suuren lohdun saanut.
varsinkin pilkkaajien seurassa on tosi vaikeaa.
Kuitenkin siitä tunnustautumisesta uskovaiseksi seuraa kiusaus ja koettelemus, mutta Raamatun mukaan koettelematonta uskoa ei sillä ole , joka pelastuu.
Olen myös kokenut monesti sen, että aletaan tentata ja syytellä ties mistä, kun kuullaan, että olen lestadiolainen. En ole lähtenyt väittelemään, olen vain todennut, että minulla on rauha sydämellä, enkä halua muita tai itseäni pahentaa.
Tuli ensiksi mieleen, ettei täällä palstallakaan kukaan tervehdi toisiaan Jumalan terveellä, mutta se ei kai kuulu asiaan.
Hienoa, kun olet kokenut noin.
Jaksatko aina puristaa lujasti ja sanoa normaalilla äänenpainolla tervehdyssanat ?
Minusta tuntuu monesti niin kalseilta ne kädenpuristukset.
On tietysti poikkeuksiakin.
Eräs vanha eläkeläispoikamies ruukaa tervehtiä niin monia kuin suinkin.
Hän seisoskelee eteisaulassa ja tervehtii kaikki sisääntulijat.
Erikoisesti hän haluaa tervehtiä naimattomia vanhoja tyttöjä.
Hänen kädenpuristuksensa on niin luja, että tekee vallan kipeää ja siksi moni haluaa karttaa hänen käsitervehdyksiään.
Vastenmieliseksi koen tervehtimisen rauhanyhdistyksen vessassa, jota sitäkin näkee toisinaan. Itsestä tuntuu paljon mukavammalle pelkkä suullinen tervehtiminen.
Joskus tullessaan seuroihin haluaa välttää katseita, jottei heti tarvitsisi alkaa kädenpuristeluihin.
Sitä voi olla väsynytkin ja haluaa mennä vain penkkiin ilman monia turinatuokioita.
Riippuu ihmisestä. Esillä oleva kuuluisuuden henkilö saattaa jotua käymään ennen seurapenkkiin pääsyä monet turinat ja käsipäivät.
Minä siis aina jännitän näitä tervehtimistilanteita. Mites pitää toimia kun näen silmästä silmään tutun ? "Odotanko, että hän tulee kädestä tervehtimään vai teenkö minä aloitteen?" Monesti sitä jää vaan katsomaan, että sanoisko ja meniskö. Sitten se tervehtiminen jää vain epämääräiseksi pään nyökkäyksesksi.
Sitten sitä jää miettimään, että tulikohan olleeksi töykeä ja ylpeäksikö tuo minua nyt ajattelee.
Niin, huomaan että tämä on sinulle iso asia tai ongelma, miten nyt sanoisi. En ole ehkä siitä kanssasi sitten paras puhumaan, koska en itse koskaan kummemmin mieti noita tervehtimisasioista. Ne tulee luonnostaan, ne "kuuluu asiaan".
Mutta tee niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä. Ei ole pakko antaa kättä, jos se tuntuu tukalalta. Kuten kirjoitin tuonne ylemmäs, ei usko ole kiinni siitä miten ja miten ahkerasti tervehtii. Toivoisin vaan, että pystyisit olemaan asian kanssa rennosti, ettei sun tarvis niin kovasti sillä vaivata päätä ja miettiä.
Itse koen, että se riippuu ihan tilanteesta, miten tervehtii: suullisesti vai kädestä pitäen. Se menee jotenkin vain luonnollisesti jommin kummin. Mutta kuten aiemmin sanoin, tunnen sen lämpimämmäksi, henkilökohtaisemmaksi jos tervehditään kädestä.
Käsitä vapaus. Ja tee niinkuin itse kussakin tilanteessa parhaaksi näet. Ja niin, ettei sun sitä tarvi sitten kovasti jälkeenpäin miettiä.
työpaikassa, jossa esimiehemme oli vl.
Aamuisin, kun hän ilmestyi työpaikalle (yleensä hiven myöhässä), hän tervehti "Jumalan Terveellä", sitä yhtä, joka oli myös vl. Meitä kahdeksaa muuta ei tervehtinyt mitenkään!
Me kyllä sanoimme "huomenta", muttemme siihen vastausta saaneet!
Minusta se oli loukkaavaa ja moukkamaista käytöstä!
Mutta se oli hänen tapansa suorittaa tervehtiminen.
Työpaikka vaihtui, esimies vaihtui ja on vaihtunut sen jälkeenkin!
Nykyisin yksi lähityötoverini on vl. Hän tervehtii kaikkia tasapuolisesti sanomalla "huomenta"!
Joten eiköhän tuota tervehtimistäkin voisi nykyaikaistaa.....
Meitä "vakavahenkisiä, jotka emme siis ole vl:lliä voi kyllä tervehtiä ihan "normaalisti", tai vaikka jättää väliin, jos tervehtijä siitä pahentuu...
oli itsessään ahtaalla.
Sitä voi tapahtua myös muillekkin, varsinkin jos on sairaus joka koettelee.
En oikein ymmärtänyt, mitä tarkoitit.
Tuo minun "kertomus" tervehtimisestä tuli vain mieleeni, kun tuon avauksen luin!
Ei ollut tarkoitus mitenkään ketään loukata!
Mitä kaikkea Maan hiljaisille olikaan luvassa, hiljaisuus ei ole millään tavalla paheksuttava, toisipäin, me suunsoitteliat paremminkin, varsinkin jos turhia lörpöttelemme ja sillinhan on myös vaarana että puhumme toisista pahaa ja jopa valheellisiakin juttuja voimme sepitellä, joskaan ei aina tietoisesti.
minusta kätteleminen on tosi hienoa!
vaikka ois miten läheinen ihminen hyvänsä niin
on tosi kiva tunne kätellä tavatessa.
ja minua ärsyttää se että uskovaisten (v.lestadiolaisten) keskuudessa on tullut tosi
yleiseksi tavaksi sanoa vain "terve!"
siis ärsyttävää. minusta se on yksistään kauhee sana. jos ei halua jumalan tervettä sanoa niin sanois edes vaikka moi!
et semmosta. :)
Flunssa-aikana kätteleminen ei ole suotavaa, terveydellisistä syistä!
Että ihan muistiksi ; ))
Tervehti´minen on terveyden merkki, ainakin ettei ole uskoa hyljännyt.
Eikö jo Juutalaiset tervehtineen toisiaan Suunannolla ja myös ankeina aikoina piirtämällä kalan kuvan maahan.
Ja Jumalan terve on meidän vastine suunannolle, Pyhä suunanto on sitä kun siunataan toinen toistamme.