Olen 18v tyttönen ja kärsinyt monta vuotta jostain masennuksen kaltaisesta, mutta nyt tilani on romahtanut. Aloitin Seronil 10mg:n käytön kuutisen viikkoa sitten. Kun käytöstä oli kulunut joku kaksi viikkoa, ahdistus paheni. No, ajattelin, että se vain tämä alkuvaihe ja pian helpottaa. No ei ole helpottanut, päinvastoin. Viikko sitten annostus nostettiin 20mg:aan.
Ajattelen lähes koko ajan itsemurhaa ja sitä, miten haluan täältä pois. Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, tunnen, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia selvitä siitä, koska olen niin ongelmainen ihminen. Kärsin pakko-oireista ja peloista, vapisen välillä kuin haavanlehti kunnes otan Opamoxin ja olen tavattoman ahdistunut koko ajan. Nyt se ahdistus on vallannut mielen niin totaalisesti, että koen, ettei mulla ole syytä jäädä tänne kärsimään, vaikka onhan mulla: perhe. En vois koskaan tuottaa niille sellasta tuskaa. Se tässä kai on se suurin ongelma: koen, ettei mulla ole syytä olla täällä ja tiedän, että mun on vain kärsittävä ja koitettava parantua, koska en voi tehdä sitä mun perheelle. En ole koskaan ollut näin onneton. Luulin ennen olleeni jotenkin tavattoman ahdistunut, mutta nyt vasta olen tajunnut, millaista on olla oikeasti ahdistunut. Millaista on kieriä sängyssä henkisestä tuskasta ja huomata ajattelevansa veitsen hakemista. Koskaan en ole viillellyt enkä tule sitä tekemäänkään, sen tajusin tuolla hetkellä. Pelottaa vaan, että sekoan enkä ole enää minä, jolloin jonkin tuollaisen asian tekeminen ei olisikaan mikään mahdottomuus...
Kavereita ei ole, vain muutama koulukaveri, joita näen vapaa-ajalla todella harvoin. Olen siis suurimman osan ajasta kotona koneen ääressä. Varmasti osasyy tähän kaikkeen paskaan. On vain perhe ja psykologi, joille olen tästä puhunut.
Olen käynyt psykologilla joitakin kertoja ja seuraava kerta on sitten ensi vuoden puolella vasta. Aloin kerran itkeä siellä ja siitä seurasi uusi ongelma: pelkään, että alan itkeä julkisella paikalla. Ihan kuin kouluunlähtö ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa: 1) kamala oksettava olo (josta olen kärsinyt jotain 10 viikkoa, syytä ei löydy), 2) yleinen levottomuus: vapina, sydämentykytys, hengenahdistus ja 3) pelko, että alan itkeä kesken tunnin, jos ajatukset vahingossakaan harhailevat johonkin herkkään aiheeseen.
Halusin vain kirjoittaa ajatuksiani ylös ja kuulla mahdollisesti muiden kokemuksia ja kommentteja.
Ajattelen lähes koko ajan itsemurhaa ja sitä, miten haluan täältä pois. Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, tunnen, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia selvitä siitä, koska olen niin ongelmainen ihminen. Kärsin pakko-oireista ja peloista, vapisen välillä kuin haavanlehti kunnes otan Opamoxin ja olen tavattoman ahdistunut koko ajan. Nyt se ahdistus on vallannut mielen niin totaalisesti, että koen, ettei mulla ole syytä jäädä tänne kärsimään, vaikka onhan mulla: perhe. En vois koskaan tuottaa niille sellasta tuskaa. Se tässä kai on se suurin ongelma: koen, ettei mulla ole syytä olla täällä ja tiedän, että mun on vain kärsittävä ja koitettava parantua, koska en voi tehdä sitä mun perheelle. En ole koskaan ollut näin onneton. Luulin ennen olleeni jotenkin tavattoman ahdistunut, mutta nyt vasta olen tajunnut, millaista on olla oikeasti ahdistunut. Millaista on kieriä sängyssä henkisestä tuskasta ja huomata ajattelevansa veitsen hakemista. Koskaan en ole viillellyt enkä tule sitä tekemäänkään, sen tajusin tuolla hetkellä. Pelottaa vaan, että sekoan enkä ole enää minä, jolloin jonkin tuollaisen asian tekeminen ei olisikaan mikään mahdottomuus...
Kavereita ei ole, vain muutama koulukaveri, joita näen vapaa-ajalla todella harvoin. Olen siis suurimman osan ajasta kotona koneen ääressä. Varmasti osasyy tähän kaikkeen paskaan. On vain perhe ja psykologi, joille olen tästä puhunut.
Olen käynyt psykologilla joitakin kertoja ja seuraava kerta on sitten ensi vuoden puolella vasta. Aloin kerran itkeä siellä ja siitä seurasi uusi ongelma: pelkään, että alan itkeä julkisella paikalla. Ihan kuin kouluunlähtö ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa: 1) kamala oksettava olo (josta olen kärsinyt jotain 10 viikkoa, syytä ei löydy), 2) yleinen levottomuus: vapina, sydämentykytys, hengenahdistus ja 3) pelko, että alan itkeä kesken tunnin, jos ajatukset vahingossakaan harhailevat johonkin herkkään aiheeseen.
Halusin vain kirjoittaa ajatuksiani ylös ja kuulla mahdollisesti muiden kokemuksia ja kommentteja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
olostasi ja tunteistasi äidillesi/isällesi. Se tuli mieleeni, että sinun varmaan pitäisi päästä muutamaksi päiväksi johon nuorisopsykiatriseen sairaalaan, jossa tilanteesi kartoitetaan ja tehdään hoitosuunnitelma jne..
Meidän tyttärellä on ollut eri asteista masennusta vuosia ja hän oli kolme kertaa lyhyellä hoitojaksollakin sairaalassa. Itse halusi mennä ja se järjestyi ja sinäkin pääset vaikka päivystyksen kautta tai vaikka ottamalla yhteys omaan psykologiin ja kertomalla että tarvitset sairaalajaksoa. Jollakin kautta.
Seronil ja vastaavat lääkkeisiin voi liittyä varsinkin alussa päinvastainen vaikutus, eli masennus lisääntyykin.
Lääkityksen vuoksikin sinun olisi hyvä olla sairaalassa jonkin aikaa. Joskus toisen merkkinen lääke sopii paremmin kuin toinen. Luota siihen, että asiat ja olotila kohentuvat. Älä lannistu, sillä sinä selviät.
Meidänkin tytär on selvinnyt ja hänellä menee aika normaalisti ja masennus dg tuli 8v sitten jo.
Sinulla on paljon hyviä asioita ympärillä, joita ei huomaa jos ei niitä ala oikein listaa. On perhe, on asunto ja ruoka jne...perusasiat jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikille. Sinusta välitetään ja olet tärkeä. Tsemppiä! Sinä selviät kyllä ja elämä jatkuu ja muuttuu vielä paremmaksi:)
että ite kirjotin tuon tekstin... aika paljon samaa löytyy : (
oon 17 vuotias tyttö :} jos kaipaat juttuseuraa, lisää msn [email protected]
Sinullahan on aivan selvästi stressihormonitaso kroonisesti liian korkealla, käytätkö kofeiinia? Jos käytät, lopeta se kokonaan, niin olet kunnossa muutamassa kuukaudessa.
http://qmies.blogit.fi/