Hei auttakaa mua!edes joku...

Heippa Kuolevainen tyttö!

Kylläpäs kertomuksesi herätti myötätuntoa ja vanhoja omia tuntemuksiani pintaan. Itse sairastuin yläasteikäisenä bulimiaan ja senpä kanssa sitten taistelinkin reilut 5 vuotta. Yhtä helvettiähän se oli ja johti sosiaaliseen eristäytymiseen, koulun kärsimiseen, perhesuhteiden huononemiseen...menetin kaiken merkityksellisen vain siksi, että näin omat ahmimissessioni kaikkea muuta tärkeämpänä. Koin edes hetkellistä mielihyvää siitä, että sain sulkeutua yksin ruokieni kanssa pariksi tunniksi "purkamaan tunteitani". Oksentamisesta muodostui rituaali, joka toistui ja toistui - lopulta niin, etten enää edes kokenut mielihyvääkään... Pakotin mm. itseni joka aamu heräämään jo 03.30, jotta ehtisin kunnolla ahmia ja oksentaa ''aamupalani'' ennen töiden alkua klo 06.00. Lukion jälkeisen välivuoden jälkeen olinkin aivan puhki, väsynyt fyysisestä työstä, oksentelusta ja ahdistuksesta - kehoni rasittunut alipainosta. Ahdistusta aiheutti erityisesti salailu sekä kasvanut huoli elimistöni tilasta. Hiukseni olivat ohentuneet huomattavasti, kasvoissani oli kamalan ruma kestoturvotus, hampaani tuntuivat heikoilta ja olivat kellastuneet, ihoni harmaa ja näppyläinen...

Mutta niinpä vain kävikin, että lopulta päätin tehdä asialle jotain! Päätin, että antaisin itselleni mahdollisuuden vielä kokea onnellisuutta ja elää nuoruuttani muutenkin kuin wc-pöntöllä kyykkien. Ajattelin tulevaisuuteni vielä olevan kirjoittamaton, joten pystyisin täysin omilla valinnoillani vaikuttamaan siihen - mikä vain olisi parempaa kuin se silloinen olotilani. Niinpä sitten lopetin oksentelun seinään ja pistin ruokaympyräni uusiksi. Oli suorastaan yllättävää kuinka paljon lopulta sai syödä aivan ''luvallisesti'' ilman, että lihoi. Alkuun himoitsin kyllä entisiä ahmimissessioitani, kunnes piristynyt mielialani johti siihen, että sain muutakin sisältöä arkeeni. Pian en enää miettinytkään oksentamista, vaan lähinnä aloin kauhulla muistelemaan niitä hetkiä - kuinka olinkaan joskus voinut harrastaa sellaista? Terveemmästä syömisestä tulin niin paljon onnellisemmaksi ja kaiken lisäksi ulkonäkönikin kohentui. Kamala turvotuskin katosi pikkuhiljaa ja hampaidenikin tila koheni, kun vuosien tauon jälkeen uskaltauduin hammaslääkärille.

Syömisissäni en pyrkinyt mihinkään yltiöterveelliseen linjaan, vaan päätin antaa itselleni luvan myös herkutella kohtuudella, ja joka päivä! Söin kunnollisen aamiaisen (yleensä lautasellisen puuroa, pari kuppia kahvia, tomatin tai pari, leikkeleellä päällystetyn hapankorpun/näkkärin) ja koulussa kokosin täyttävän ja ruokaisan (kanaa tai kalaa) annoksen salaattipöydästä kunnon lurauksella salaattikastiketta ja kaveriksi pala ruisleipää. Kotiin tultuani herkuttelin yleensä parilla kupillisella maitokahvia sekä yleensä jäätelöannoksella. Jätskiannokseeni kokosin useimmiten pallon kevytjäätelöä, pakastemarjoja, vähän raejuustoa ja soijajurgurttia, sekä päälle hieman rapeita kuitumuroja. Nam! Joskus taas mieleni teki suklaata ja soin itselleni pienen Fazerin patukan. Illammalla söin yleensä vielä hieman kanaa ja kasviksia, toisinaan taas munakasta tai tein lämpimät leivät iltateen seuraksi.

Nyt muutamia vuosia myöhemmin ruokailu on täysin normaali osa arkeani enkä sitä juurikaan mieti. Painoa on kylläkin kertynyt n. 13 kiloa lisää, mutta täysin omasta vakaasta tahdostani. Parantumisen alussa en suinkaan toivonut painonnousua, mutta pian aloin näkemään aliravitun tilani selkeästi ja päätin hankkia ns. lihaa luitteni ympärille. Aloitin punttiharrastuksen ja lisäsin ruokailujani tuntuvasti - vihdoin aloin taas tuntea itseni normaaliksi. Oli hienoa tuntea kuinka voimat kasvoivat ja sain hieman naisellista täytettä vaatteisiini.

Sinä olet hyvässä asemassa siinä mielessä, että sinulla on normaalin hoikka vartalo jo tällä hetkellä ja myös mielekäs harrastus hevosten parissa. Kun vain kaivat itsestäsi sen mielenvahvuuden rakentaa itse parempi tulevaisuus, niin varmasti pääset hyvälle alulle. Sinun täytyy opetella suhtautumaan ruokaan toisella tavalla. Itse kun ymmärsin alkaa kunnioittamaan ruokaa ja ruokailuhetkiä, niin tunsin bulimian vihdoin jääneen taakse menneeseen elämääni. Kuinka luonnotonta olikaan ennen ahmia kallisarvoista ruokaa sisuksiini ja samoin tein oksentaa ne pois..? Kuinka paljon enemmän ruoasta nauttiikaan, kun rauhassa pitää oman ruokahetkensä ahmimatta, ajatellen ruoan makua ja antaen arvoa sen valmistajalle (oli se sitten Atrian tehdas, äiti taikka sinä itse). Ruoalla voit hemmotella kehoasikin tarjoamalla sille sen tarvitsemia ravintoaineita - vastapainoksi kehosi jaksaa olla aktiivinen ja oma mielialasikin pirteämpi. Kaloreita on turha pelätä, sillä nehän ovat vain polttoainetta elämälle.

Toivottavasti pääset alkuun parantumisesi kanssa. Toivon sinulle oikein paljon tahdonvoimia, toivottavasti omat kokemukseni vahvistaisivat sinun haluasi ponnistella uuteen ja parempaan elämään. Voimahaleja!

Hei!
Kuulostaa tutulta, itse saitastin bulimiaa liian monta vuotta. Noin puolitoista vuotta sitten päätin parantua ja kerroin asiasta avomiehelleni. Menin myös terapiaan ja päätin muuttaa elämäni suuntaa. Valitettavasti tämä ei ole helppo tie, lisahduksia sattuu edelleen silloin tällöin, toisaalta kun sairastaa n.10 vuotta ei parantuminenkaan voi tapahtua hetkessä.

Olen aina ollut tarkka painostani, jopa pakkomielteinen. Lapsuudessa isoveljeni kehonrakennusharrastus ja alituinen painon ja ravinnon tarkkailu vielä lisäsi tätä. Lisäksi suvussani on ollut tapana kommentoisa ääneen jokaista tullutta tai mennyttä kiloa.

Kuten bulimikoille tyypillistä, käytin tätä "tekosyynä" sairaudelleni. Looginen perustelu ahmia ja oksentaa. Todellisuudessa olivat ongelmani paljon syvemmällä. En halua avautua niistä oikeista ongelmista, voin vain sanoa että käsittelemättöminä ne olivat liian suuri taakka pienen ihmisen kantaa.

Bulimia oireilussa yhdistyy monta reaktiota ja käyttäytymismallia: Kontrolli/hallints, aggressiivisuus(oksentaminen on äärimmäinen aggressiivinen tapahtuma), tunteiden purku ja/tai tukahdutus..jne..
Minulle oli tärkeää tajuta mistä ahmintakohtaukseni saivat alkunsa, milloin aloin ahmia, mitkä tunteet laukaisivat tarpeen syödä. (esim. turhautuminen, suuttumus, suru, tylsistyminen..)
Aikaisemmin kaava oli aina sama, esim: turhaudun koulussa, ajatukset siirtyvät ruokaan, "nälkä" kasvaa enkä pysty ajattelemaan enää mitään muuta kuin ruokaa, koulusta kaupan kautta kotiin, kaikki sisään ja mahdollisimman pian ulos. Ja tämä vielä useampia kertoja päivässä. En oikeastaan edes tietoisesti huomannut omaa turhautumistani, en osannut päästää negatiivisia tunteitä läpi enkä pystyny kestämään niitä.
Nykyään yritän itse tulkita olotilojani ja tunteitani. Normaali ihminen pystyy kestämään myös negatiivisia tunteita, niille ei ole aina pakko tehdä jotain. Kyky sietää erilaisia tuntemuksia on osa paranemista.

Suosittelen lämpimästi käyntiä terapeutilla. Tiedän että se on vaikeaa, mutta auttaa.

Sitten se ruokapuoli. Itse aloitin äärimmäisen kevyillä ruuilla, kasviksia, hedelmiä, tomaattikeittoa, jyväleipää(paljon kuitua), join paljon ja liikuin paljon. Halusin tottuttaa vatsani jällen toimimaan. Alku ei ollut ollenkaan niin helppo miltä se saattaa kuulostaa, mutta onnistui kuitenkin lopulta. Pikkuhiljaa lisäsin ruokavaliooni kaikkea muutakin ja aloin syödä melkein normaalisti. Tämä oli minulle suuren suuri askel, sillä minulla oli Bulimia-Anoreksia, en tosin ollut ihan sairaanloisilla rajoilla mutta kuitenkin liian hoikka(160/43) nyt on tullut ainakin viisi ehkä jopa seitsemän kiloa lisää(en käy vaa'alla, pöljä kapistus!). En edelleenkään täysin pysty hyväksymään uutta muodokkaampaa vartaloani, mutta kyllä sekin aika vielä tulee. Ei kaikki voi tapahtua kerralla.

Se oli ihana tunne kun ruuan merkitys pieneni, eikä se ollut enää pakkomielle, parasta kaikessa oli se energisyyden tunne, kun olin ollut monta päivää oksentamatta. Tunsin itseni ihanan terveeksi ja itsetuntoni nousi kuin raketti. Ne turvonneet posketkin laskivat ja oloni parani kaiken kaikkiiaan. Huomasin muuttuvani sosiaalisemmaksi ja avoimemmaksi, en enää ollut liian väsynyt kiinnostumaan asioista.

Hassuinta on se, että ennen luulin olevani ikuinen bulimikko. Olin epätoivoinen enkä uskonut ikinä pystyväni siihen, jo päivä oksentamatta oli taistelu ja usein päättyi epäonnistumiseen. Nyt kun olen melko pitkällä voin vain sanoa, että kannattaa käydä se pitkä tie sillä mikään ei ole niin hienoa kuin terveys!

Älä pyytele anteeks. Kuulostaa siltä, että sulla on elämässä tosi vaikeeta ja paljon asioita jotka painaa sua. Uskon, että jos vaan annat itelles aikaa, tilaa ja mahdollisuuden parantua pystyt siihen. Älä ajattele, että oot huonompi ihminen kun kukaan muukaan, vaikka sulla on tää ongelma. On meillä muillakin omat pahat asiat, joita vastaan joka päivä pitää taistella. Sä tarviit elämääs jotain uutta. Jotain joka nostaa sut ulos tollasesta elämästä, jota sun ei tarvii elää. Usko, että voit päästä pois tuolta ja sua varten löytyy apua, sua halutaan kyllä auttaa. Nää ongelmat on pään sisällä, mielessä ja sieltä niitä on hyvä lähteä avaamaan. Sä oot arvokas ja tärkeä ihminen, etkä sä tarvitse tota sairautta. Sun pitää alkaa rakastamaan itseäs niinkun muita, etkä enää salli tätä itselles. Ei sua voi kukaan auttaa, ellet auta itseäs ja lähde kävelemään ulos tosta kaikesta. Kaikki uusi pelottaa, mutta se on normaalia. Ota tehtäväkses alkaa taistella tota sairautta vastaan. Sulje se ulos sun mielestä, kun se yrittää takas käske se ulos kahta kovemmin.

Sun ongelmaan voi myös löytyä apua hengellisistä asioista. Ne voi avata sun mieltä ja voit oppia paljon uutta itestäs ja saada sisäisen rauhan. Mä itse uskon Jeesukseen ja oon saanu tosi paljon voimaa päästä pois siitä paskasta, jossa ite kierin. Älä pelkää uutta, kunhan se ei vahingoita sua. Koita löytää yhteyttä Jumalaan, se on siellä ja vastaa kyllä jos avaat ittes sille. Kokeile. Mitä häviäisit? Ite kokeilin ja oon saanu vastauksia enemmän, kun olisin koskaan uskonut. Ei se velvoita sua lähteä ulos huutamaan mitään tai kiertelemään ovelta ovelle jakelemassa kaiken maailman lappuja. Tuolla on Jumala, joka rakastaa sua, tuntee sut ja tietää mikä on sulle hyväks, mistä sä aidosti pidät ja mitä tarviit.

Mun piti käydä aika pohjalla ennenkun nöyrryin ottamaan mitään yhteyttä, ajattelin että olis parempi jos voisin joku yö vaan nukkua pois kaikessa rauhassa, eikä tarvis enää herätä. Onneks en sentään tehny itelleni mitään, vaan nöyrryin ja pyysin apua Jumalalta. Se vastas ja mistään en ole ollut yhtä varma, kuin siitä, että Jumala se oli joka mua autto kun olin pohjalla, ei ihmiset.

Mulle avain on paranemiseen ollu se, että aloin vihata sairautta niin paljon että se viha ylittää lihomisen pelon. Vihaan riippuvaisuuttani ahmimiseen ja oksentamiseen. Söin väkisin, lihoin aluksi kun aliravittu keho varastoi lähes kaiken mitä söin, tää vaihe on kriittinen mut se pitää kestää, mut sen jälkeen paino on laskenu ja näytän paremmalta kuin ikuisuuksiin.