Mulla ei ole koskaan ollut kavereita ja nyt kun olen melkein 20, niin haluaisin vieläkin kiipeillä leikkitelineissä ja keinua keinussa, koska en noita asioita päässyt kunnolla ikinä tekemään lapsuudessa. keräilen myös pehmo elukoita ja muuta... Normaalia? :D Ehkä ei, mutta mitäpä mä sille voin että muut oli niin välinpitämättömiä.
Yksinäisyys ja lapsellisuus
tyttöfdsdffsd
292278
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
söpö.
Olen myös itse huomannut että en ole lainkaan yhtä aikuismainen kuin muut ikätoverini (20 ), johtuen juurikin syrjäytyneisyydestä.
Sinä yrität saada sen kuullostamaan viattomalta ja positiiviselta, muttta itseäni ainakin hävettää kun en ymmärrä miten käyttäytyä tai toimia tai puhua ihmisten ilmoilla. Olen ikäänkuin sosiaalisesti vammainen.
mulla ihan sama. en osaa ollenkaan olla "aikuinen". toisaalta en osaa bilettää ja olla cool, toisaalta en myöskään ottaa vastuuta ja olla järkevä.
oon paatunut haaveilija. luen sarjakuvia ja fantasiakirjoja. sellaista.
mulle aikanaan lapsuuden loppuminen oli kova pala, koska muut kaverit meni siihen "kännätään viikonloput, kiroillaan ja syljeskellän"-meininkiin ja mä olisin halunnut vaan jatkaa sitä harmitonta leikkiä.
"mulle aikanaan lapsuuden loppuminen oli kova pala, koska muut kaverit meni siihen "kännätään viikonloput, kiroillaan ja syljeskellän"-meininkiin ja mä olisin halunnut vaan jatkaa sitä harmitonta leikkiä."
Huvittavaa mutta tuo on liiankin totta. Ikävä kyllä se aikuistumisriitti on enemmän juuri tuota kännäystä. Sitä näkyvät toitottavan "kaikki".
Ongelma on tietysti siinäkin että tuohon liittyy toisaalta se sosialisoituminen ja jos et ole mukana niin olet ulkona.
Aivan samalla kielikuvalla kuvailisin itseänikin, eli "sosiaalisesti vammainen".
Ja minuakin hävettää se että henkinen kehitykseni on jäänyt melko lapsen tasolle.
Ite oon täytin juuri tässä 20 v. ja tykkään myös melko lapsellisista jutuista välillä... Syrjäydyin siinä vaiheessa kun siirryttiin ala-asteelta yläasteelle. En kelvannut niihin isoihin tyttöporukoihin. Olen tällainen parantumaton haaveilija ja mieluiten en mieti sitä mitä elämässäni on pielessä. Sen takia monet jutut tuntuukin menevän pieleen kun en oikein haluaisi aikuistua ja lykkään tärkeiden päätösten tekoa... Jotenkin aina järkyttää ajatella että tämänikäiset jotkut on jo perhettä perustamassa yms. Aikuisuus ei tunnu olevan mitään muuta kuin velvollisuuksia ja työntekoa (tai paremminkin työttömyyttä). En pistäisi pahakseni jos heräisin huomenna 10 vuotta nuorempana. ;)
niin saa tehdä mitä tahtoo! Vaikka sitten itkeä itsensä uneen ihq pinkeissä Hello Kitty-lakanoissa =)
Pehmolelut rocks!
Terveisin vähän vanhempi poika/mieshenkilö, joka kyllästyi yrittämään olla aikuinen, kun ei siitä mitään tullut.
Lapset on lapsia, aikuiset aikuisia ja mie oon mie vaan.
mäkään en ole koskaan elänyt "oikeata" nuoruutta, eli juhlia, viinaa, poikaystäviä, sekoilua yms.
Välillä tuntuu kuin olisin se sama yksinäinen tyttö, joka olin jo ala-asteella. Muut ovat kehittyneet niin paljon, teini-pissiksistä ja hoppareista on tullut nuoria aikuisia, mutta meikä on edelleen se pelokas tyttö.
Tykkään just katsoa telkusta piirrettyjä, mitä muutakaan tekisin lauantai aamuna? Netissäkin vaan pelaan jotain 3 pelejä, jossa pinkit elukat leijailee jossain pilvissä :D
Jos olisi oma lapsi, niin mitä kaikkea voisikaan sen kanssa tehdä ihan aikuisena ja normaalisti; istua hiekkalaatikolla ja läpytellä kakkuja, keinua, ja renkkua telineillä... Kasailla palikoita ja katsella lassuja telkasta. Jäi vaan väliin se vaihe, kun olisi pitänyt kasvaa aikuiseksi ja pelata jostain menomestasta tai koulukaveripiiristä se toinen puolisko. Nykyään on vain äksy, kärttyisä erakko. Ja kun joku nätimpi katsoo ja hymyilee niin tulee vain surulliseksi, kun tietää olevansa vanhempi, kuin miltä näyttää ja kokemattomampi ihmissuhteissa, kuin mitä pitäisi... Tietysti pitäisi vain yrittää tarttua tilaisuuksiin ja olla välittämättä toisen ajatuksista ja tunteista, jättää ne toisen vastuulle, ja pitää huoli itsestään... mutta... kun en sellaista halunnut silloin nuorempanakaan, niin en halua siihen nytkään. Kai se moraalipropaganda siitä että: "se oikea tulee sitten, kun on sen aika, pitää vain malttaa odottaa" meni läpi vähän turhankin tehokkaasti... Jos ei kukaan kotoani tule hakemaan, niin olkoon tulematta; elän täällä unelmissani, ja jos ei niihin kukaan halua, niin olkoon haluamatta - en tänne ketään väkisin raahaa.
Minä olen jotain pahasti lapsuuden ja aikuisuuden väliltä. Olen omaksunut osan aikuisuudesta jo hyvin ajoissa, mutta osa lapsuudenaikaisesta turvallisuushakuisesta mentaliteetistani ei ole ikinä kadonnut. Jo pian kouluun mentyäni opettelin hillityn kohteliaaksi enkä enää "riehunut" ja pian en myöskään juuri kokenut suurta intoa asioista. Pelkäsin opettajiani ja etenkin isääni, joten koin sen aikuisen ja asiallisen käytöksen opettelun olevan pakko. Yläasteella halveksin murrosikäänsä eläviä. Halveksin sitä, etteivät he pyrkineet samoihin tahdikkaisiin ihanteisiin kuin minä. Halveksin sitä, etteivät he tajunneet, että heidän yrityksensä riippumattomaan ja omaehtoiseen elämäntapaan ovat turhia ja aikuiset, paljon mahtavammat olennot, kyllä kostavat antamalla kotona tukkapöllyä ja koulussa huonoja numeroita ja jälki-istuntoa pilaten niillä tulevaisuuden. Olin ysin-kympin oppilas. Lukiossa aloin väsyä pahasti ja olinkin lopulta enää jonkin verran alle ysin oppilas. Yliopistosta putosin ekan puolen vuoden jälkeen kärryiltä, ei huvittanut enää opiskellakaan, kun ei ollut mikään pakko, kun olinkin yhtäkkiä varsin vapaa ihminen.
Lopulta se olinkin minä, joka en sopeutunut, ja jonka tulevaisuus osoittautui alkoholisoituneita luokkatovereitani lukuunottamatta heikoimmaksi. Käytökseni on ainakin omasta mielestäni lähes joka porukassa kaikkein asiallisinta ja kohteliainta. Minä en myöskään juuri välitä bilettää, vaan keskustelen ja mietin mielummin oikean elämän vakavia asioita pintaa syvemmältä sen verran kuin milloinkin kiinnostaa, ja sen jälkeen katoan taas tästä maailmasta fantasiaan akkuja lataamaan.
Toisaalta aikuismaisuuteni jääkin sitten tuohon. Minua kiinnostaa vain fantasia- ja sci-fi-kirjallisuus, pelit ja nettikeskustelu. Työtä olen elämässäni tehnyt vain yhden kesän ajan, vuosia sitten, ja ajauduin sen takia itsemurhan partaalle, enkä halua yrittää uudelleen. Parin ensimmäisen viikon jälkeen mietin että irtisanoutuisinko vaiko tappaisinko itseni kun en kerran tätäkään kestä, vaikka jokaisen aikuisen pitäisi kyllä kyetä. Lopulta jotenkin sinnittelin kesän loppuun saakka, mutta sen sijaan että olisin oppinut kestämään sitä hirveää henkisen ja fyysisen rasituksen paskaa mitä työnteko elämäntapana on, olen päätynyt sellaiseen näkemykseen, että mielummin kuolen kuin elätän itseni. Onneksi on sosiaaliturva... Jos se joskus loppuu niin sitten jonkin korkean savupiipun päältä alas. Tai ehkä rikolliselle uralle.
Kavereita minulla sentään on nykyään, kun kyllästyin jatkuvaan yksin tietokoneella istumiseen parikolme vuotta sitten. Netissä minulla on ollut kavereita aina.
Okei, kirjotin tuon aika paskalla tuulella. Nyt on ollut parempi olo (tuo avautuminenkin osaltaan siihen auttoi) ja teki mieli tulla huomauttamaan, siltä varalta että joku muistaa tuon tekstin ja nimimerkkini, että en kyllä ole itse sitä mieltä, että jokaisen aikuisen moraalinen velvollisuus olisi tehdä sosioekonomisesti kannattavaa palkkatyötä ja elättää itsensä. Se on masentava näkökulma jonka olen tässä kulttuurissa valitettavasti joutunut oppimaan ja omaksumaan, ja vieläkin se kyllä kummittelee. Onhan siinä oma sisäisesti kai aukoton logiikkansa, mutta se pohjautuu epäterveisiin lähtöoletuksiin.
Minä olen sitä mieltä että jokaisen ihmisen ensisijainen tavoite on olla onnellinen ja kehittää itseään hyväksi ihmiseksi. Vaikka sitten sossusta elatuksensa hakien. Ei se yhteiskunta täällä niin resurssiköyhä ole että se pariakymmentä prosenttia työtöntä mitenkään kriittisesti kaipaisi hommiin. Eihän semmosia järkeviä hommia edes oikein ole, vaikka jotain teennäistä suojatyöpaskaa tietty aina voidaan tyhjästä nyhjäistä! ^^
Alkaa kyllä liian aikasin nykyää toi "aikuistuminen" :( Muistan viel ku joskus 4-5 luokal mun luokkalaiset tytöt alkoi pitää paljastavia vaatteita, stringejä ja helvetisti meikkiä ja alkoivat pitää kotibileitä yms.
Aluksi siel kävi vanhemmat pojat mut sit joskus 5-6 luokal meiä luokkalaiset pojatkin rupes käymää niissä ja siinä sit pikkuhiljaa loppu kaikki leikkiminen vaikka itse oisin viel halunnu potkii palloo ja leikkiä lumileikkejä. :( Ja sit mä pikkuhiljaa jäin ulos porukoista.
Yläasteella nää samat tyypit alkoi sit polttamaa ja ryypiskelemää.
sit 14-16 vuotiaana parhaat kaveritkin alkoi ryypiskelemää ja mä jäin yksin. :(
Silloin tällöin tekee miel mennä ulos tekeen lumilinnoja tai keinumaan mutta asun tämmöses kerrostalo alueel nii vois porukka vähä kattoo ku 19v mies tekee lasten juttuja. :D
Täälläkin on yks 20-vuotias tyttö, joka ei kaipaa nykyisyyden aikuistumisriittejä.. Tuntuu surulliselta, kun ihanan talven lumet menee hukkaan, kun ei oo ketään, joka tulis tekemään lumiukkoja tai laskemaan mäkeä:( Mua ei hävettäis ollenkaan tehdä "lastenjuttuja", jos olis joku, jonka kanssa niitä vois tehdä.
Itse olen 41-vuotias sinkkumies (en todellakaan mikään homo) ihan normaalihetero ja pidän kovasti pehmoeläimistä :) Turha olla jotain mitä ei oikeasti ole. Jos pitää jostain, niin ei iästä ole kiinni.
menisi vesipuistoon laskemaan mäkeä kuin töihin säätämään excelillä. Mutta sitten vanhana mielummin istuu vaan kotona teeveen edessä. Ei tuo kyllä yksinäisyyteen siis pelkästään liity. Mutta ryhdy lastentarhanopettajaks niin pääset tuollaista tekemään.
koko nuoruuteni todellakin koko nuoruus on mennyt juodessa,
bilettäminen ja sekoilu on tuttua, eikä ole jäänyt käteen muutakuin huonoja muistoja,
henkisestin kasvoin aikuiseksi vasta 21 vuotiaana, sosiaalisestin olen myös itse vammainen, en osaa olla
sosiaalisissa tilanteissa, en kertakaikkiaan osaa, mutta pitääkö kaikkien olla samanlaisia, no ei.
nyt menee päin helvettiä kuolen ennen 30v päiviä,töihin en myöskään kelpaa, työnteko ei onnistu,
en hallitse tiimityöskentelyä ja sosiaalinen kömpelyys tekee työnteosta mahdotonta,
Dokaan myös jatkossa, parhaimpina viikkoina juon 5 pvä viikossa 247, kuolen viinaan tavalla tai toisella
Ihan sama, kuollaan me kummiski.
Kukapa tietää mikä on normaalia. Riippuu siitä minkälaisessa maailmassa oikein elät.
Oma kehotukseni olisi unohtaa ainakin tuollaiset rajat. Tekee elämästä helpompaa
kun saa tehdä mitä haluaa. Pehmolelut ovat perkeleen jees. :)
Mutta jooh mitä yksinäisyyteen tulee. En osaa oikein sanoa. Itse kyllä elin
koko lapsuuteni juuri sanomatta mitään. Ainakin kun joku yritti puhua minulle
minä punastuin, nauroin tai itkin. Aika huvittavaa ja yksinäistä.
Sitten tapasin aivan sattumalta yhden ystävän, joka opetti minua puhumaan. Hän otti
sen oikein haasteena. Ja nyt hänen ansiostaan pystyn puhumaan.
Hänen kautta myös tapasin suuren joukon muita ihmisiä jotka myös ymmärtävät minua.
Kävi onni mitä voin sanoa. En tehnyt mitään ja sain paljon.
Kannustaisin kyllä puhumaan rohkeasti ihmisille. Itse ainakin toivoin kun olin yksinäinen
että joku olisi tullut vain puhumaan. Yksinkertaisesti kysynyt vain miten menee
tai muuta arkipäiväistä että ei olisi tarvinnut ajatella olevansa jotenkin välinpitämätön ihminen.
Eikä sosiaalisuuteen kuulu välttämättä alkoholi tai muiden huumausaineiden veto.
Yksi hyvä ja viisas ystäväni kerran sanoi että tietyssä elämänvaiheessa jokainen ihminen
joutuu valitsemaan kolmesta eri vaihtoehdosta.
1. Vedät huumausaineita ja elämä on ehkä hiukan jännempää, mutta samalla myös terveys menee.
2. Suljet elämäsi kokonaan huumausaineilta jolloin maailmasi on kuitenkin hiukan rajoittuneempaa.
3. Et vedä huumausaineita mutta kuljet porukoissa jotka vetävät. Joudut yksinkertaisesti sopeutumaan.
Toivottavasti olin jotenkin avuksi edes jollekulle enkä aukonut turhanpäiten vain omaa päätäni.
Vai ovatko nämä foorumit yksin sitä varten?
Jossakin määrin kyllä. Lapsena toivoin, että vanhenisimpa nopeasti, jotta saisin vähän aikuisempaa seuraa, mutta nyt taas haluan juuri päinvastaista.
Ei koskaan onnellinen.
No ei se mitään,jos kaksikymppisenä tuntee itsensä lapselliseksi.Itse olen 40-v nainen,jolla teini-ikäisiä lapsia.En ole koskaan tuntenut olevani aikuisten tasolla henkisesti.Viisveisaan ikäisteni jutuista,kun ovat käyneet sienimetsällä,millainen sää oli viime kesänä,miten meni kanarian reissu,miten oma ukkeliini aamulla oli sanonut jotain hauskaa hah hah,ym,ym HÖMPPÄÄ ja turhanpäiväisyyttä. Enkä jaksa narista niistä ikäisteni iänikuisista "sitä nyt on tällainen kun on tuota ikääkin jo"-juttuja. Jos istun töissä kahvipöydässä ikäisteni tai minua nuorempin kanssa,tunnen itseni porukan nuorimmaksi ja vähäpätöisemmäksi kuin kukaan muu.
Onse kivaa välillä hyppiä nöffini kanssa lumikasoissa, ainakin joku joka haluaa leikkiä lastenleikkejä. : D
Itse jäin yksin yläasteen jälkeen, kun kaverini menivät lukioon ja itse jatkoin ammatilliseen kouluun, koska keskiarvoni ei lukioon riittänyt. Nämä lukioon menneet kaverit saivat uusia kavereita lukiosta ja minä siinä sitten jäin pikkuhiljaa sivuun. En osannut hankkia uusia kavereitakaan, koska nämä samat peruskouluajan kaverit olivat olleet elämässäni hiekkalaatikkoiästä asti. Tosiaan vietin 3,5 vuotta yksinäisenä ilman kavereita ja voi olla että henkinen kehitykseni pysähtyi, sillä ei ollut kavereita joiden kanssa "kasvaa yhdessä". Sain sitten alotettua erään urheiluharrastuksen, mutta huomasin aika pian että hakeuduin aina näiden 14-16 vuotiaden seuraan, jotenkin heidän kanssaan juttu luisti. Armeijassa tupakaverit huomauttivat usein käytöksestäni, myönnän kyllä että armeija-aikana olin vielä ihan lapsi henkisesti.
Nykyään olen siis yli parikymppinen ja kaveripiirini koostuu pääosin 17-19 vuotiaista. Vaikka ikäeroa onkin monta vuotta, niin onneksi olen tuntenut oloni onnelliseksi tässä porukassa. Myönnän että olen ikäisekseni lapsellinen ja nauran lapsellisille jutuille, mutta onneksi en sentään enää ole yksinäinen.
Työpaikallani tosin olen porukan nuorin ja vanhimmat työkaverini ovat jo lähellä eläkeikää, joten ehkä se vähän tasoittaa tätä sosiaalista tilannetta.
tunnen olevani liian lapsellinen en vain jaksaisi noita juoppottelu juttuja haluaisin olla vain lapsi olen myös yksinäinen aioat kaverini nyt ovat kissani ja tietokone.
Täällä aivan päinvastainen tilanne. Ajattelutapani on (kuulemma) usein kuin paljon vanhemmalla ihmisellä. Henkisellä tasolla varmaan aikuistuin liian aikaisin: lopetin leikit varhain ja itsenäistyin. Olen aina selvittänyt asiani itse, enkä muista edes milloin olisin pyytänyt vanhempia auttamaan jossain asiassa viimeksi. Suurpiirteisesti arvioituna olin tuolloin ehkä kymmenen vuoden korvilla.
Ittelle kävi ihan sama homma nuorena. Kun ikätoverit tulivat ryyppäysikään niin jäin yksin kotiin ja etäännyin kavereistani. Itse olin toisia lapsellisempi tyyppi ja taisin sitten käydä jonkun kerran vielä yksikseni pihalla leikkimässä pikkuautoilla ja pulkkamäessä mutta sekin piti lopettaa kun se ei ollut enää sosiaalisesti suotavaa sen ikäiselle. Tavallaan oma lapsellisuus piti sitten vain tukahduttaa.
Kulttuurin asettama nuoren rooli tuntuu olevan esittää mahdollisimman "aikuista" mahdollisimman aikaisin ja kaikki lapsellisuuteen ja leikkimiseen liittyvä muuttuukin hetkessä hyvin epämuodikkaaksi vaikka se olisi kuinkakin kivaa. Nuorena sosiaalinen paine kuulua joukkoon on suurimmillaan, joten jos haluat kuulua joukkoon on käytännössä pakko omaksua kulttuurin asettama rooli.
Nykyään kolmekymppisenä en enää kauheasti jaksa välittää siitä minkälaista roolia mun odotetaan vetävän. Tuli itse asiassa käytyä viime talvena pari kertaa taas pulkkamäessäkin ja lumiukkojakin tuli tehtyä. Ja kivaa oli. :) Tosin yksin en varmaan vieläkään lumiukkoja lähtisi pihaan rakentamaan, mutta onneks on joitain kahjoja (tai siis fiksuja) kavereita jotka eivät myöskään ole kahliutuneet "aikuisen" rooliin esittämiseen tai ovat päässeet siitä jo irti. :P
Hehee! Itse 32v nainen ja välillä ostan itselleni söpöjä pehmoleluja.
Kyllä minä menen keinumaan, pulkkamäkeen tms. jos tuntuu siltä. Koiran kanssa leikin. Muutenkin olen juuri niin kaheli kuin olen, en jaksa esittää jotain mitä en ole, "aikuista, kypsää, coolia, kunnollista ja normaalia..."
Itse olen tästä lapsenomaisuudestani ylpeä. Olen säilyttänyt sisäisen lapseni, kun moni taas menettää siihen kosketuksen aivan täysin tai ehkä jopa tappaa sen. Nämä ovat juuri niitä, jotka eivät koskaan uskalla hullutella ja irrotella, koska ovat niin hädissään siitä, ettei heitä pidettäisi "normaaleina." Itse he sitten ovat innokkaina nokkimassa ja tuomitsemassa muita "hulluiksi" tai "lapsellisiksi" normaalista hauskanpidosta. Itse olen sitä mieltä, että terve aikuinen leikkii!
Joo, ja minäkään en voi käydä töissä. Siellä työpaikkakiusattavana orjaraatamassa tapattamassa oman sieluni? Never!!! Tapelkoon kusipäät siellä keskenään leivänmuruista ja oikeudesta jatkaa sitä raatamista.
Tosin suunnittelen nyt oman yrityksen perustamista, mutta muiden palvelukseen -EI KOSKAAN ENÄÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Tosiaan ne jotka eniten ovat itseltään hukassa ovat innokkaimpana tuomitsemassa ja leimaamassa toisia oudoiksi tai lapsellisiksi tai ties miksi.
Ihmiset on temperamentitaankin erilaisia. Toiset sopeutuu mihin vaan ja toiset taas kyseenalaistaa. Luulen että suurin osa kiusatuista on niitä kyseenalaistajia jotka eivät pidä mitä tahansa normeja itsestään selvyyksinä vaan haluavat tehdä asioita omalla tavallaan. Onhan se iso menetys yhteiskunnalle kun osa niistä luovimmista ihmisistä kiusataan pois työmarkkinoilta ja pyritään nujertamaan mahdolllisesti jo ennen kuin työelämään kiinni pääsevät.
Itselläni oli rankka lapsuus ja siitä johtuva "pakkoaikuistuminen". Myöhemmin 11-12-vuotiaana sitten toiset halusivat jutella muodista ja siitä kuinka iskeä jätkiä (itse olin haka jälkimmäisessä ja toiset kopioivat pukeutumistani), mutta minä olisin halunnut leikkiä barbeilla. Sitten lopulta olinkin yksin kotona kun kaverit olivat kylillä missä lie polttamassa tupakkaa ja itse leikin barbeilla vielä 17-vuotiaanakin jonkin verran ja viimeksi 2kk sitten, mutta en tunne itseäni aikuiseksi. Kaikki sukulaiset ja kaverit, opettajat, kaikkia toitottavat kuinka aikuinen olen, mutta eiköhän poikaystäväni edes ole jo sen tajunnut, että itse haluaisin vain herätä joka aamu pienenä vauvana ja syödä tuttipullosta ja olla tajuamatta mitään mistään ja lopulta päästä siihen ikään, jossa minun oli alunperinkin kuulunut saada vielä leikkiä...
Olen 12. Leluilla leikkiminen ei ole noloa, se ei vain enää yksinkertaisesti kiinnosta. Ennen esim. seksi tuntui aralta aiheelta, nykyään olen sitä mieltä, että se on ihan luonnollista, mies ja nainen kiinnostuu toisistaan ja tekee lapsia. Mitä sitten? En ole sellaisten asioiden kanssa enää sellainen "Hih hih". Kaverini taas tuntuvat kauhean lapsellisilta ja olisinkin mieluummin aikuisten seurassa. Oman ikäisten jutut ei kiinnosta. Jotkut lässyttävät opet ärsyttää, puhuisi niinkuin normaalille ihmiselle kuuluu. Ne kun on tottunut puhumaan niille ykkösluokkalaisille, niin kyllähän sen toisaalta ymmärtää. Pidän myös huolta kunnostani juoksemalla viisi kertaa viikossa 6km tai yli lenkkejä. Teen myös lihasharjoittelua. Olen vegaani, ja vältän valkoista viljaa ja sokeria. Ei, ruokavalioni ei ole mielestäni tiukka. Olen tottunut siihen. Olen myöskin suunnitellut sen tarkkaan, jotta saan tarvitsemani aineet. Ei saa kuitenkaan unohtaa välillä pitää hauskaa esim. käydä huvipuistossa tai pelata jotain. Koulussa oikeastaan pitääkin välillä pelata mustekalaa, piilosta tai kirkkistä. Mielestäni ne, jotka koittavat olla cool, ovat niitä lapsellisia!
Autistiset ihmiset kehittyvät hityaammin kuin muut ja näyttävät ikäänsä nuoremmilta, mutta puhuva aikuisemmin kuin ikätoverinsa...
http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/747110/ketju/_puheen_viivastyma_ja_autistiset_piirteet_autismia/sivu/3