Heips, tulin tänne purkamaan sydäntäni kun tuntuu etten muille pysty itkemättä puhumaan. Nytkin on kyyneleet silmissä, sillä tänään sain paniikin punastuessani.
En tiedä mikä olisi yhtä noloa kuin punastuminen. Ehkä jos joutuisi alasti kävelemään keskellä kaupunkia, paitsi silloinkin punastuisin, jolloin käsivarret, rintakehä, kaula, niska, posket, otsa, selkä olisivat tummanpunaisten läiskien peittämät. En punastu tasaisesti, vaan tulee isoja läiskiä, joka näyttää vielä pahemmalta kuin että olisi kokonaan punainen.
Punastun jos:
- pelkään jotain, vaikka lentokoneessa kun tulee ilmakuoppia
- nolostun jostain asiasta
- paljon ihmisiä tuijottaa ja joskus jos vaan yksi tuijottaa
- syödessä varsinkin jos joku katsoo
- kovasti kuntoillessa ihoni peittyy myös punaisista läiskistä vaikka en punaistuisikaan ja seksiä harrastaessa sama juttu, siksi haluan laittaa valot aina pois
- jos luulen/muistan mokanneeni jotain
- esitelmiä pitäessä..(en ole pystynyt siihen pitkään aikaan)
- joskus ihan muuten vaan ilman mitään syytä
- jos joku hyvännäköinen poika tulee juttelemaan
Kärsin ERITTÄIN paljon tästä ongelmasta. Punastumiskohtauksen jälkeen mieleeni tulee nopeasti itsetuhoisia ajatuksia ja ajattelen monesti että olisin voinut kuolla jonkun muun siaan kun elämäni on yhtä pelkoa ja ahdistusta milloin mistäkin asiasta. Olen muutenkin epävarma itsestäni.
Ennen ongelma oli ehkä vielä pahempi 15-18 vuotiaana, itsetunto on jollain tavalla vähän kohentunut ja olen alkanut käyttää meikkiä yleensä todella paksuna kerroksena naamassa että punastuminen ei näkyisi. Kyllä se sieltä aina vähän näkyy ja juuri sinä päivänä kun laitan vähemmän meikkiä, punastun korvia ja kaulaa myöten. Ja se väri on oikeasti tummanpunainen, ei mikään pieni punastus.
Olen saanut lääkkeitä, propralia söin mutta ei auttanut ja joku muukin lääke jonka nimeä en enää muista, ne eivät auttaneet. Tällä hetkellä syön opamoxia aina välillä, mutta ongelmana on se ettei koskaan tiedä milloin punastus tulee ja opamoxia ei todella pidä ottaa joka päivä. otan niitä yleensä 3 vaikka lääkäri suositteli ½-1 tarvittaessa, mutta niin pieni määrä ei auta. Luin että jollain punaustumiseen auttaa Hypnoosi, se leikkaus on varmaan vaarallinen ja siinä on haittavaikutuksia..
Jos jollain on jotain lohdutuksen sanaa niin antaa tulla, tai jotakin joka ehkä auttaisi ongelmaan?? auttaako terapia? ja kertokaa kuinka kehtaan enää nähdä sitä tyyppiä jonka edessä tänään menin tulipunaiseksi ja paniikkiin. Joudun näkemään sitä ihmistä päivittäin.. :(
En tiedä mikä olisi yhtä noloa kuin punastuminen. Ehkä jos joutuisi alasti kävelemään keskellä kaupunkia, paitsi silloinkin punastuisin, jolloin käsivarret, rintakehä, kaula, niska, posket, otsa, selkä olisivat tummanpunaisten läiskien peittämät. En punastu tasaisesti, vaan tulee isoja läiskiä, joka näyttää vielä pahemmalta kuin että olisi kokonaan punainen.
Punastun jos:
- pelkään jotain, vaikka lentokoneessa kun tulee ilmakuoppia
- nolostun jostain asiasta
- paljon ihmisiä tuijottaa ja joskus jos vaan yksi tuijottaa
- syödessä varsinkin jos joku katsoo
- kovasti kuntoillessa ihoni peittyy myös punaisista läiskistä vaikka en punaistuisikaan ja seksiä harrastaessa sama juttu, siksi haluan laittaa valot aina pois
- jos luulen/muistan mokanneeni jotain
- esitelmiä pitäessä..(en ole pystynyt siihen pitkään aikaan)
- joskus ihan muuten vaan ilman mitään syytä
- jos joku hyvännäköinen poika tulee juttelemaan
Kärsin ERITTÄIN paljon tästä ongelmasta. Punastumiskohtauksen jälkeen mieleeni tulee nopeasti itsetuhoisia ajatuksia ja ajattelen monesti että olisin voinut kuolla jonkun muun siaan kun elämäni on yhtä pelkoa ja ahdistusta milloin mistäkin asiasta. Olen muutenkin epävarma itsestäni.
Ennen ongelma oli ehkä vielä pahempi 15-18 vuotiaana, itsetunto on jollain tavalla vähän kohentunut ja olen alkanut käyttää meikkiä yleensä todella paksuna kerroksena naamassa että punastuminen ei näkyisi. Kyllä se sieltä aina vähän näkyy ja juuri sinä päivänä kun laitan vähemmän meikkiä, punastun korvia ja kaulaa myöten. Ja se väri on oikeasti tummanpunainen, ei mikään pieni punastus.
Olen saanut lääkkeitä, propralia söin mutta ei auttanut ja joku muukin lääke jonka nimeä en enää muista, ne eivät auttaneet. Tällä hetkellä syön opamoxia aina välillä, mutta ongelmana on se ettei koskaan tiedä milloin punastus tulee ja opamoxia ei todella pidä ottaa joka päivä. otan niitä yleensä 3 vaikka lääkäri suositteli ½-1 tarvittaessa, mutta niin pieni määrä ei auta. Luin että jollain punaustumiseen auttaa Hypnoosi, se leikkaus on varmaan vaarallinen ja siinä on haittavaikutuksia..
Jos jollain on jotain lohdutuksen sanaa niin antaa tulla, tai jotakin joka ehkä auttaisi ongelmaan?? auttaako terapia? ja kertokaa kuinka kehtaan enää nähdä sitä tyyppiä jonka edessä tänään menin tulipunaiseksi ja paniikkiin. Joudun näkemään sitä ihmistä päivittäin.. :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
kuinka kamalaa punastuminen on. Ja punastun juuri samankaltaisissa tilanteissa niinku säki.
Punastuminen oikeesti haittaa elämää ihan hemmetisti ja ne sen vaan ymmärtää ketkä kärsii siitä.
Mä en osaa auttaa suo ikävä kyllä millään tavalla vaikka haluasinkin :
Tuttu tunne, olen käynyt samat asiat läpi. Et ole yksin. Minä ja sisareni kuulumme samaan ryhmään joka osaa punastua aivan kirkkaan - tummanpunaiseksi. Nykyisin olen jo viisikymppinen ja oireet kutakuinkin kurissa, punastumisväri pahan mokan tullessa enää vaaleanpunainen. Oireeni alkoivat joskus murrosiän alettua 12-vuotiaana. Koulu oli ihan kauhea paikka (19-vuotiaaksi asti), suurin toiveeni oli, etten olisi syntynytkään, halusin vaan kuolla. Viittaaminen, esiintyminen näkyminen mahdotonta. Yritin olla näkymätön ja huomaamaton. Pienikin huomio sai heti epävarmuuteni pintaan ja lehahtamaan tulipunaiseksi. Mitä enemmän minua tuijoteltiin sitä punaisemmaksi häpeästä tulin. Pää pulpetille ja käsivarsien suojaan.
Lukioaikana kävin joogassa, jossa opeteltiin hallitsemaan tiettyä lihasta kerrallaan; jännittämään ja sitten rentoutumaan. Opettelin hallitsemaan jännitystäni tietoisella rentouttavalla sisäänhengityksellä, tietoisella asioiden poishäätämisellä mielestä. Se helpottaa oloa. Vieläkin olen kova jännittämään ja häpeämään itseäni, mutta syväänhengitys ja tietoinen rentouttaminen auttaa pahimman yli. Käännän väkisin ajatukseni pois itsestäni ja mokastani, keskityn ajattelemaan jotain muuta. Harjoitus tekee mestarin siinäkin.
Epävarmuuden ja häpeän tunteet kannattaa opetella pois. OLET HYVÄ SELLAISENA KUIN OLET!! Taivaan Isä on tehnyt minut tällaiseksi ja olen siksi TÄYDELLINEN kaikkine puutteineni ja vikoineni. Taivaan Isä rakastaa minua tällaisenaan. Jos kelpaan Taivaan Isälle niin mitä muilla on väliä. Tämän oppimiseen minulla on mennyt ihmisikä, mutta se on tuonut varmuuden ja ilon elämääni. Usein unohdan tämän viisauden, mutta sitten taas kompastun ja tuskailen ja muistutan tätä itselleni.
70-luvulla tällaiseeen ei ollut lääkäriä eikä lääkettä, se piti vaan käydä yksin läpi, ja nyt tuntuu että
se on ollut elämän rikkautta ja on avannut silmäni ymmärtämään heikompia ja alaspainettuja ja häpeään sidottuja kanssaeläjiä. Et ole yksin.
Kuulostaa tutulta. Saman olen käynyt läpi. Et tosiaan ole yksin.
Edellä oleviin neuvoihin lisäisin vielä yhden opettelemani psykologisen konstin:
Torjunta! Torju aktiivisesti mielessäsi pyörivä epävarmuus ja moka. Torju, torju, TORJU!
Päivittäiseen tapaamisongelmaan hyvä ratkaisu on: torju mielestäsi edelliset epäonnistumiskokemukset,
vähättele niitä itsellesi. Mitä väliä! Ei maailma siihen kaatunut, ei edes horjahtanut!
Tänään on uusi päivä, kukaan ei muistele eilisiä punastumisia tai mokia.
Hauska sananlasku tähän "Tikulla silmään joka menneitä muistaa."
Opettele nauramaan itsellesi. Opettele hyväksymään epäonnistumisesi. Opettele hyväksymään itsesi kaikkine puutteinesi! Kaikkine puutteinesikin olet yhtä täydellinen kuin kaikki muutkin.
Opettele kääntämään epämieluisat ajatukset vähemmän epämieluisiksi, jopa positiivisen humoristisiksi.
Mitä Väliä!
Ei kukaan ole täydellinen, kaikilla on omat ongelmansa, puutteensa ja epävarmuutensa.
Jotkut vaan peittävät sen helpommin kuin toiset.
Me viisikymppiset ollaan jouduttu käymään tämä asia läpi ihan yksin. Näiden oppimiseen on mennyt tosiaan
ihmisikä, kun ei ole ollut ketään neuvomassa.
Toivon että näillä kantapään kautta opituilla asioilla nuoremmat pääsevät ongelman yli nopeammin kun me vanhemmat.
Torjunta on vaan ensiapu ja selviytymiskeino joka vie jonkun verran voimia. Mutta... kun oppii ensin torjunnan ja vähättelyn, oppii pikku hiljaa näkemään asiat oikeassa mittakaavassa.
Sen jälkeen torjunta jää vähemmälle ja voimia riittää muuhunkin.
Se miten ajattelet asioista ei ole yhdentekevää. Opettele ajattelemaan positiivisesti,
opettele antamaan itsellesi anteeksi. Opettele hvyäksymään itsesi.
Elämä on kaikessa epätäydellisyydessään ihanaa ja elämisen arvoista.
Ajattele myönteisesti.
voi auttaa. Aloin käyttää meikkivoidetta ja punasteluni väheni. Kun kuivilla poskillani on voidetta ja meikkivoidetta, tunnen itseni varmemmaksi. Kuvittelen ettei punastumistani näy meikkivoiteen läpi ja
se auttaa rentoutumaan sen verran etten punastu niin helposti enkä niin pahasti kun ilman meikkivoidetta.
Kuulemma Joe Blasco-meikkivoide peittää isommankin punastelun. Käytän vaan tavallista meikkivoidetta.
Kun kääntää vielä itsetarkkailuvaihteen pois päältä eikä kiinnitä huomiota
omiin reagointeihinsa, vähenee myös punastelu.
ihanaa että täällä on niin paljon kohtalontovereita!! Häpeä itseäni kohtaan on niin suuri että pelkään mennä paikkaan jossa näen taas sen tyypin jonka edessä punastuin.. jos punastun ventovieraan edessä, se ei paljoo mua haittaa koska tiedän etten koskaan enää todennäköisesti tule näkemään sitä ihmistä.. Kiitos kaikista vastauksista, niistä on todella apua. Muistan nämä viestit silloin kun pelkään punastumista seuraavan kerran!!
Itse olin nuorena kova punastelemaan. Ja myös häpesin sitä. Olin jossain vaiheessa tosi ihastunut yhteen poikaan, mutta välttelin häntä, koska jos hän puhui minulle, tulin aivan punaiseksi. Eikä se ollut kuviteltua, kun joskus katsoin peilistä heti jälkeenpäin. Käytännössä torjuin tämän pojan kaikki lähestymisyritykset, koska pelkäsin hänen huomaavan punastumiseni ja pitävän sitä hölmönä.
Mutta aikuisena jäi punastuminen joihinkin harvoihin hetkiin, enää se ei häiritse elämää millään lailla. Ainoastaan joskus jos esim. kesäkuumalla poljen fillarilla, voin olla pitkään jälkeenpäin punalaikukas. Kuin myös pakkasesta sisälle mentäessä. Mutta niinhän ne on muutkin! Eräs työkaverini punalaikittuu kun on stressaantunut, silloin yleensä yritän jelpata häntä. Hän on nainen, ja olen huomannut miespuolisten työkavereiden pitävän häntä hurjan söpönä kun hän punastelee. Ainakin hän on kaikkien heidän lemmikki, minä jopa tunnen joskus pientä kateutta.
Toiset äksyilevät stressaantuneina, kamalampaa se on.
Kaikkea hyvää sinulle. :)
En ole tällaisesta vaivasta itse kärsinyt, mutta muutama sana näin "ulkopuolisen" näkökulmasta. Mulla on pari kaveria tai puolituttua jotka näyttävät kans punastelevan herkästi. En enää edes huomaa sitä, enkä usko että monikaan aikuinen kiinnittää tällaiseen vaivaan huomiota. Joku änkyttää hermostuessaan, toinen punastuu, mä ylipulisen. Tietysti sitä on helppo sanoa kun ei itse kärsi vaivasta, mutta vaihtaisin ikuiset vatsavaivani ja huonovointisuuteni ihan koska vaan punastumiseen.
Hypnoosia kannattais kyl kokeilla, olen ite ollu pari kertaa ja se on kyl aika tehokasta, rentouttaa hyvin. Ja meikkivoidevinkkinä Joe Blascon kakkumainen meikkivoide, joka on kyllä kallista, mutta riittoisaa ja peittää kaiken!
Huomasin, että vain naiset kirjoittelee täällä. Hyviä neuvoja mainitsitte, jotka jo tiesin omasta kokemudesta, paitsi sitä Joe Blasco meikkivoidesta ;)
Itse kärsin sosiaalista pelosta ja olen oppinut elää sen kanssa. Monet tutut ja kaverit eivät usko, että kärsin sitä koska olen oppinut hallitsemaan sen ja koska olen puhelias ja sosiaalinen tyypi. Silloin kun häpeämättä myöntää muille, että kärsii tälläisestä niin helpottaa huomattavasti. En enää ota itseään liian vakavasti ja olen antanut itselleen anteeksi jo kauas sitten.
Siitä huolimatta se ei ollut helpoa ja se vielä rajoittaa mun elämän. Vähän aikan sitten erosin vakavasta suhteesta tämän takia. Rakkautta löytyi ja puhuttiin jopa lapsien hankimisesta. En kuitenkaan saanut ymmärrystä häneltä kun selitin hänelle kuin vaikea on mulle sosiaalisoida ja jotkin tietyt tilanteet. Mulle se ei hairitsisi jos tyttöystävällä kärsisi sitä. Mutt elämä jatkuu...
Nyt kyllä tuli sellaista tekstiä aloittajalta, että aivan kuin olisi minun omasta suustani peräisin nuo sanat.
Sitä tunnutaan usein sanottavan, että punastelu on vain söpöä ja että punakat posket kertovat terveydestä ja näin edelleen, mutta kuinka söpöä tai terveen näköistä se loppujen lopuksi on, jos kasvosi muuttuvat useiden tuntien ajaksi kauttaaltaan syvän punaisiksi, niinkuin olisit polttanut ihosi pahoin tai saanut vakavan allergisen reaktion (josta kuitenkaan ei tässä tapauksessa ole kyse).
Itse olen kohta 20-vuotias tyttö. Muutamia vuosia sitten jostakin sangen mysteerisestä syystä johtuen kasvoni alkoivat mennä huomattavan punaisiksi aivan tavallisissa arkitilanteissa, ja nyt se on levinnyt joka ainoalle elämän osa-alueelle. Minä voin lehahtaa alle sekunnissa täysin tomaatiksi ihan minkälaisessa tilanteessa tahansa ilman ainuttakaan järjellistä syytä. Joskus jopa olen miettinyt, että enemmin ottaisin vaikkapa jonkun tappavan taudin, kuin että saisin pelätä jatkuvasti tätä punaa.
Elämä valuu oikein nätisti hukkaan, kun ajattelee jatkuvasti naamansa punaisuuden astetta. Eläminen unohtuu kokonaan ja jäät vain paikoillesi seisomaan odottaen seuraavaa hetkeä, jolloin saat jälleen hävetä silmät päästäsi ja suorittaa itsellesi lukuisia henkisiä itsemurhia sen tähden, että naamasi tykkää vaihtaa väriä.
Anteeksi, ei kyllä ollut mikään kauheen positiivinen tuo minun edellinen viestini näin jälkeenpäin luettuna ;D