Minä perheen vanhimpana tyttönä sain jo pienestä tehdä kotitöitä siivouksesta lastenhoitoon.
12 lasta ovat varmasti siunaus ja rikkaus vanhemmille. Lahjoja Taivaan Isältä.
Entä me perheen vanhimmat erityisesti tytöt?
Mihin jäi oma lapsuus? En muista olleeni äidin sylissä, isästä puhumattakaan. Muistan myös vanhempien olleen melko etäisiä ja stressaantuneita vauvarumban ympärillä. En muista vanhempiemme erityisesti ehtineen keskittyä esim. koulussakäyntiimme tai ylipäätään omiin asioihimme.
Me kasvoimme joo ihanien ja rakkaiden sisarusten keskellä, joita en ikinä pois antaisi.
Mutta ärsyttää tuollainen "leuhkiminen" isolla perheellä, ikäänkuin se OIKEASTI olisi yhtä auvoa aina.
12 lasta ovat varmasti siunaus ja rikkaus vanhemmille. Lahjoja Taivaan Isältä.
Entä me perheen vanhimmat erityisesti tytöt?
Mihin jäi oma lapsuus? En muista olleeni äidin sylissä, isästä puhumattakaan. Muistan myös vanhempien olleen melko etäisiä ja stressaantuneita vauvarumban ympärillä. En muista vanhempiemme erityisesti ehtineen keskittyä esim. koulussakäyntiimme tai ylipäätään omiin asioihimme.
Me kasvoimme joo ihanien ja rakkaiden sisarusten keskellä, joita en ikinä pois antaisi.
Mutta ärsyttää tuollainen "leuhkiminen" isolla perheellä, ikäänkuin se OIKEASTI olisi yhtä auvoa aina.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvä että alkaa tulla näitä suurperheiden lastenkin kokemuksia. Itse olen jo yli 40 v, kasvanut 7 sisaruksen keskivaiheilla. Päätin etten koskaan itselleni halua kovin montaa lasta. Onhan noita nyt neljä ja siihen jäikin kun kuopuksen jälkeen hommasin steriloinnin. Kolme ihan tekemällä tehtyä (oikeasti, kun ajankohta yms oli kohdallaan) ja nuorin ilmoitti tulostaa yllättäen - mutta rakkaita ovat kaikki, yhtäkään en pois antaisi.
Kumma vain, sisaruksista neljällä ei ole omaa lasta, yhdellä yksi ja no yksi innostui enemmän (6 lasta) ja haaveilee vieläkin vauvasta.
Yksi elämäntyyli sopii yhdelle toinen toiselle, tärkeintä että on itse tyytyväinen omaan valintaansa (sitten kun voi jo vaikuttaa omaan elämäänsä, lapsi ei voi).
Minulla on samat kokemukset ja tuntemukset omasta isosta perheestäni: Missä tosiaan oli se ns. vanhempien hellyys ja huomio kaiken kiireen keskellä?
Itse olen samantyyppisistä lähtökohdista.
rakastan perhettäni yli kaiken, vanhempiani ja sisaruksiani.
Ymmärrän myös sen ettei vanhemmilla ollut aikaa kaikille erityisen paljoa henk.kohtaisesti.
samoin uskon, ettei kaikki samalla tavalla kaipaakkaan syliä ja huomiota, kuin toinen. Yksilöitä olemme kaikki samassa perheessäkin.
Itse koen myös jääneen ikäänkuin syrjään. Aivan kuin olisin kasvanut sivussa, vanhemmuutta tukevana "äidin jatkeena". Oma lapsuus oli silti ihana en pois vaihtaisi, mutta erään kriisin jmyötä nämä lapsuuden tuntemukset ovat nousseet pintaan ja huomaan että edelleen etsin äidin/isän rakkautta. Rakkautta sain, mutta ilmeisesti jotain jäi ...jonnekin.., jotta olisin kyllin ehyt...
perheestäkään. Suhde vanhempiin riippuu varmasti heidän persoonallisuudestaan. Ja lapsiin vaikuttaa myös huomattavasti se ovatko vanhemmat tyytyväisiä toisiinsa vai onko aina riitaa. Ja näin on, on lapsia paljon tahi vähän. Suuressa porukassa sitten sisarukset kompensoivat vanhempien poissaoloa, ja näin ei kuitenkaan kukaan ole yksin.Miten teillä on, säilyikö vanhempienne avioliitto koko lapsuutenne ajan? Itse olen kahdeksasta vanhin ja vanhempani erosivat kun nuorimmat olivat alle kymmenvuotiaita, nuorin taisi olla ihan alle kouluikäinen. Silloin jäivät pikkuiset yksin, kun äiti hankki toimeentuloa maailmalta ja me isommat olimme jo kotoa lähteneet. Oman avioeron jälkeen tulin sitten takaisin kotiin muutamaksi vuodeksi ja pikkuiset rupesivat kutsumaan minua äidiksi. Kaikki kuitenkin kasvoivat hyviksi ihmisiksi ja pärjäävät elämässään ihan mukavasti.Nykyään emme enää pidä niin yhteyttä toisiimme, mutta olenhan jo viisikymppinen ja omatkin lapsetm ovat jo aikuisia. Niin se aika vierii.
Ja tottahan on, että ongelmitta ei pääse missään perhe kokoonpanossa.
Mutta huomion arvoinen seikka on sekin, ettei suurperhekään mikään onnela ole. Vaikka vanhemmat niin helposti ilmeisimmin kuvittelee, siis että lapset ovat vaan mielissään sisaruksista (mitä myös varmasti ovatkin) ja että asiat menee eteenpäin omalla painollaan.
Korvaani aina kalskahtaa nämä "perheen vanhimmat tytöt" jotka ovat äidin apuna katraan hoitamisessa. Mikäs siinä, mutta rajansa kaikella. kyllä oma lapsuus täytyy jokaisella lapsella olla ja oikeus omiin vanhempiinsa.
Jokaisella lapsella tulisi olla tunne, että on huomioitu lapsena, ei äidin ja isän piikana.
Minäkin olen 9 lapsisesta perheestä, 4:ksi vanhin.. En osaa edes kuvitella millaista olisi jos kaikkia sisaruksia ei ole mut...
Mä en edes muista että olisin joskus tehnyt isän tai äidin kanssa jotain, onneksi oli sit sisaruksia.. Itselläni on kaksi lasta ja olen päättänyt etten enempää tee. Voin antaa kahdelle enemmän kuin kolmelle.. Huomioo, aikaa, tukea, kannustusta.. Ja ihan mitä tahansa, ei ole ainakaan 5det joulujuhlat jonne pitäisi mennä samaan aikaan... (katkeria lapsuus muistoja)
Moi!
Olen ison perheen kasvatti, minäkin. Kokemukseni ovat tosin täysin päin vastaisia kuin teillä: muistan saaneeni molempien vanhempien huomiota, rutistanut isän kaulan helläksi päivittäin, äitini on ollut loistava kuuntelija, veljeni ovat puuhastelleet isän kanssa... näitä ihan aitoja muistoja on useita, kuten mös siaruksillani.
Eli todennäköistä on, että riippuu ihan vanhemmista, millaiset välit he saavat lapsiinsa luotua, kuten joku tuossa aiemmin kirjoitti: ei yksilapsisen perheenkään lapset ole vanhemmilleen välttämättä huippuläheisiä.
Sen, minkä toivon teidän lapsillenne tekevän kuten vanhempani tekivät minulle ja sisaruksilleni on, että keskustelette heidän kanssaan jokapäiväisistä asioista: millaista oli koulussa, kenen kanssa olit, tuliko paljon läksyä ja sen kautta syvällisempiin asioihin, kuten onko sinua kiusattu, oletko itse kiusannut, miltä tuntuu olla koulussa, mitä iloja, suruja, mikä tuntuu pahalta..
Eli ei "laatuaika" ja kokoajan kokemusten ja elämysten tarjoaminen ole elämässä kantava voima, vaan se, että tietää miltä tuntuu, ja tietää, millainen ihminen ite todellisuudessa on.
Iloa ja onnea jokaiseen perheeseen, reipasta mieltä ja kevään jatkoa!
t. Silja, jo aikuinen ison perheen lapsi
Olen nuorin perheemme viidestä lapsesta. Vaikka äiti ja isä rakastivat meitä kovin, olisin toivonut että heillä olisi työnteon ja muiden lasten hoidon välissä ollut enemmän aikaa minulle. En pitänyt myöskään köyhyydestä ja vanhojen sisarusten vaatteiden käytöstä. Minusta jokaisessa perheessä pitäisi olla enintään kolme lasta. Ei voi oikeasti riittää aika ja rakkaus sen enempään. Älkää edes väittäkö! Itse olen ajatellut 2 lasta enintään. Haluan näyttää heille maailmaa niinkuin olisin itsekin pienenä halunnut nähdä. Lähdin kotoa 16-vuotiaana, hyvissä väleissä vanhempiini kylläkin. Kävin töissä ja koulussa ja olin ahkera. No, nyt alle kolmekymppisenä elintaso korkea ja maailmaa nähty. Nyt on aikaa ja valmius lapsiin, mutta kohtuuden rajoissa, oppineena lapsuudesta!!!
Olen toiseksi vanhin 14-lapsisesta perheestä. Minullakin on samanlaisia kokemuksia ison perheen "isona" olemisesta, eli lapsuus (etenkin murkkuikä) oli enimmäkseen aikamoista raatamista; ehkä johtuen siitä, että äitimme sairastui henkisesti ja vastuu kotitaloustöistä ja nuorempien sisarusten hoidosta jäi meidän "isojen tyttöjen" vastuulle.
Joku tuossa aikaisemmin kirjoitti, että ison perheen lapsi ei joudu koskaan olemaan yksin, ja sisaruksilta saa sitä huomiota mitä vanhemmat eivät jaksa/ehdi antaa. Kokemuksesta voin sanoa, että se ei ole ollenkaan sama asia, vaan lapsi tarvitsee nimenomaan isän ja äidin rakkautta, ainakin varhaislapsuudessaan. Meidän pienimmille äidin runsas sairastelu ja siitä johtuva poissaolo (isä joutui tekemään pitkää pitääkseen perheen leivässä ja katon pään päällä) on aiheuttanut merkittäviä ongelmia aikuisiällä; mistään ei saa oikein otetta eikä mikään oikeastaan kiinnostakaan (koulutus, työssäkäynti, kaikki jää aina kesken), tuntuu että perusluottamuskin muihin ihmisiin paitsi meihin "keinoemoihin" on hukassa, vaikka sosiaalisia ihmisiä päällisin puolin ovatkin. Eipä ihme, olihan heidän elämänsä pienenä melkoista tuuliajolla oloa, vaikka me isommat autoimme heitä minkä pystyimme ja osasimme; kaikkeahan emme varmasti osanneet ottaa huomioon, olimmehan itsekin vielä lapsia. Epäilen, että sekavista lapsuusoloista juontuva turvattomuus jne. vaikutti myös siihen, että yksi nuorimmistamme ns. väsyi kesken matkan ja riisti hengen itseltänsä.
Siksi pääsääntöisesti vastustan suurperheitä, ainakin jos lapsia tehdään uskon tms. "pakottamana" eikä puhtaasti omasta halusta. Meidän isä ja äiti eivät koskaan uskaltaneet pohtia lapsenteon järkevyyttä omilla aivoillaan vaan tekivät sokeassa uskossaan niitä lisää vaikka äidin terveys oli jo järkkynyt. Liian isossa perheessä loppuu helposti voimat vahvemmallakin ja lopputuloksena voi olla monta pilattua elämää.
Silti, yhtäkään en antaisi pois - vaikka tosin yhdestä olen pitkin hampain joutunut luopumaan - ovathan he rakkaita ja ehkä kaikkein läheisimpiä ihmisiä minulle!
Oli todella mielenkiintosta lukea ihmisten kokemuksia!
Olen varma että jokainen käy läpi omaa lapsuutaan
ja huomaa sieltä epäkohtia ja iloja.
Itse olen ainut lapsi ja päättänyt etten ikinä
jätä lastentekoa yhteen tai kahteen lapseen.
En muista paljon olleeni isän sylissä,pelkäsin
häntä ja hänen aktoritettiä.Äiti oli
maailman paras!Muistan kuinka ahdistavan yksinäinen olin.
Nyt aikuisena kaipaa edelleen omia sisaruksia ja
välillä kaipaus on ollut niin kovaa,
että oikein sydämeen ottaa.
Olen päättänyt elää oman elämaäni niin kuin haluan ja tehdä lapsia haluamani määrän.
Omat lapseni päättävät aikanaa montako lasta haluavat.