Melkein vuos sitten, tapasin yhden kaverin kaverin, josta kiinnostuin ihan samantien. Se oli tosi lämmin ja mukava ihminen. Oli tosi kaunis, vähän ujo ja halus samoja asioita suhteessa mitä ite halusin. Silloin se oli normaalipainoinen, vähän hoikka. Tapailin tätä ihmistä jonkin aikaa ja alettiin seurustelemaan. Aika pian tajusin, että sillä oli ongelmia omakuvan kanssa. Piti itseään lihavana, vaikka näytti tosi nätiltä ja hoikalta. Sitä oli niin kiva katella, kun se pukeutu kauniisti ja näytti tosi kivalta ja tuntu pahalta, ettei se uskonu kun sanoin, että se oli kaunis ja mitä kaikkea. Sit vähänväliä, kun tuli eteen joku tilanne missä otettiin puheeks hän tai mistä mä pidän hänessä, se vitsaili et se on läski ja sen pitäis laihduttaa ja teki pilaa itestään. Koitin rohkasta sitä ja kehuin sitä paljon ja joskus tuntu et se jopa olis uskonu mua.
Melkein heti kun alettiin seurustelemaan, se alko laihduttaa just näillä metodeilla mistä te täällä kaiket päivät jauhatte. Koko homma meni ihan naurettavaks... Se itki ja valitti aina miksei se laihdu, vaikka se laihduttaa. Ei huomannu itessään mitään eroa, vaikka se alko ihan katoamaan silmissä. Kun tapasin sen, se oli ilonen, pirteä, rehellinen, ystävällinen ja tosi suvaitsevainen. Sil oli kaunis ruumis ja hyvät muodot. Mä mietin et haluaisin ihan vakavan suhteen tän ihmisen kanssa. Mun teki mieli parin kolmen kuukauden jälkeen ehdottaa että mentäis kihloihin, mut ajattelin, että se olis ehkä liian aikasta. Se sen laihduttaminen jatku ja jatku. Vähän yli puolen vuoden jälkeen, yhtenä iltana kun tulin sen luokse halatessa mä jotenkin havahduin, että miten siit oli tullu ihan luiseva. Siit oli hävinny tosi paljon lihaa luiden ympäriltä, enkä ollu aiemmin huomannu. Tajusin niihin aikoihin myös, että se oli muuttunu siitä ihmisestä johon mä ihastuin ihan toiseen suuntaan. Siitä oli tullu jatkuvasti äkänen, ilkeä, pinnallinen, kylmä, tosi itsekeskeinen ja sen silmissä ei enää ollu sitä samaa elämää mitä aiemmin. Alko tulla pitkiä välejä, ettei edes nähty ja se laihtu vaan kokoajan. Olin niin kyllästyny jauhamaan sille, ettei sen tarvii laihduttaa ja se vaan tekee itelleen pahaa tolla ja kun se ei edes kuuntele. Lopuks se oli sellasta, ettei se halunnu tehä mun kans mitään, ei halunnu edes pussailla tai halata, eikä me oikeestaan puhuttu mitään järkevää. Ajattelin, ettei tällasta suhdetta oo mitään hyötyä pitää yllä jossei se haluu multa mitään. Viimesenä päivänä riideltiin ja se raivos, miten sen elämä on niin vaikeeta ja se on kyllästyny kaikkeen. Mä koitin lohduttaa sitä ja sanoin, että autan sitä missä pystyn ja meijän pitää puhua asioista. Sanoin etten halua erota, mutta sen pitää tajuta, että se ei oo kunnossa ja sil on syömishäiriö. Se ajo mut ulos ja sano ettei se tarvii mitään apua. Koitin soittaa sille monta päivää, muttei vastannu... Oon ihan sairaan väsyny tähän vääntämiseen ja oon sitä mieltä, ettei mun enää oo mitään hyötyä yrittää, jos se ei kerta apua kaipaa. Miten mä voisin sitä auttaa, jossei se apua edes halua?
Mä en vaan tajua tätä teijän typerää sairasta laihdutusta.. PAINO ON YKS NUMERO! Miks siit täytyy tehä hirvee numero. Kaikki teijän energia katoaa ja tuhootte ittenne henkisesti ja fyysisesti vaan siks, että saisitte pari kiloo pois. Ei me miehet vaadita mitään laihuutta. Hyvä sydäminen ja kaunis nainen saa anteeks vaikka sillä olis pari ylimäärästä kiloa. Te sen sijaan ootte jatkuvasti kiukkusia ja pinnallisia... Kummankohan luulette, että vähänkään järkevä mies valitsee?
Melkein heti kun alettiin seurustelemaan, se alko laihduttaa just näillä metodeilla mistä te täällä kaiket päivät jauhatte. Koko homma meni ihan naurettavaks... Se itki ja valitti aina miksei se laihdu, vaikka se laihduttaa. Ei huomannu itessään mitään eroa, vaikka se alko ihan katoamaan silmissä. Kun tapasin sen, se oli ilonen, pirteä, rehellinen, ystävällinen ja tosi suvaitsevainen. Sil oli kaunis ruumis ja hyvät muodot. Mä mietin et haluaisin ihan vakavan suhteen tän ihmisen kanssa. Mun teki mieli parin kolmen kuukauden jälkeen ehdottaa että mentäis kihloihin, mut ajattelin, että se olis ehkä liian aikasta. Se sen laihduttaminen jatku ja jatku. Vähän yli puolen vuoden jälkeen, yhtenä iltana kun tulin sen luokse halatessa mä jotenkin havahduin, että miten siit oli tullu ihan luiseva. Siit oli hävinny tosi paljon lihaa luiden ympäriltä, enkä ollu aiemmin huomannu. Tajusin niihin aikoihin myös, että se oli muuttunu siitä ihmisestä johon mä ihastuin ihan toiseen suuntaan. Siitä oli tullu jatkuvasti äkänen, ilkeä, pinnallinen, kylmä, tosi itsekeskeinen ja sen silmissä ei enää ollu sitä samaa elämää mitä aiemmin. Alko tulla pitkiä välejä, ettei edes nähty ja se laihtu vaan kokoajan. Olin niin kyllästyny jauhamaan sille, ettei sen tarvii laihduttaa ja se vaan tekee itelleen pahaa tolla ja kun se ei edes kuuntele. Lopuks se oli sellasta, ettei se halunnu tehä mun kans mitään, ei halunnu edes pussailla tai halata, eikä me oikeestaan puhuttu mitään järkevää. Ajattelin, ettei tällasta suhdetta oo mitään hyötyä pitää yllä jossei se haluu multa mitään. Viimesenä päivänä riideltiin ja se raivos, miten sen elämä on niin vaikeeta ja se on kyllästyny kaikkeen. Mä koitin lohduttaa sitä ja sanoin, että autan sitä missä pystyn ja meijän pitää puhua asioista. Sanoin etten halua erota, mutta sen pitää tajuta, että se ei oo kunnossa ja sil on syömishäiriö. Se ajo mut ulos ja sano ettei se tarvii mitään apua. Koitin soittaa sille monta päivää, muttei vastannu... Oon ihan sairaan väsyny tähän vääntämiseen ja oon sitä mieltä, ettei mun enää oo mitään hyötyä yrittää, jos se ei kerta apua kaipaa. Miten mä voisin sitä auttaa, jossei se apua edes halua?
Mä en vaan tajua tätä teijän typerää sairasta laihdutusta.. PAINO ON YKS NUMERO! Miks siit täytyy tehä hirvee numero. Kaikki teijän energia katoaa ja tuhootte ittenne henkisesti ja fyysisesti vaan siks, että saisitte pari kiloo pois. Ei me miehet vaadita mitään laihuutta. Hyvä sydäminen ja kaunis nainen saa anteeks vaikka sillä olis pari ylimäärästä kiloa. Te sen sijaan ootte jatkuvasti kiukkusia ja pinnallisia... Kummankohan luulette, että vähänkään järkevä mies valitsee?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niinhän se taitaa olla, että sillon ku ei saa tarpeeks energiaa ei jää pahemmin aikaa muulle ku ruualle. Se vaan kuuluu nyt perusasioihin ihmiselimistössä. Anorektikko ei kuitenkaan ite nää sitä laihuutta. Monella ylipainosellakaan itsetunto ei oo mikään täydellinen ja ne haluaa laihtua ulkonäkönsäki vuoks. Myös anorektikko kokee tai näkee olevansa lihava, eikä voi ymmärtää ulkopuolisen näkemystä asiaan. Se kun sattuu olemaan sairaus.
Toi sun tyttöystävän tapaus on aika hankala, jos kyseinen henkilö on pro ana. Silloin tää tyttö pitää laihdutusta ja anoreksian ihannointia elämäntapana, jolloin luultavasti on aika syvällä jonkun ajan päästä. Oikeestaan et pysty tekemään muuta ku tukemaan, kannustamaan ja toivomaan. Ite syömishäiriöisenä tiiän sen, että se oikeesti helpottaa ja auttaa, VAIKKA sitä yrittääki torjua. Sairas puoli kun ei haluiska kuulla niitä juttuja, ettei vaan lopettais laihduttamista.
Tiiän, että on varmasti rankkaa, mutta koita jaksaa. Vielä koittaa ne paremmat ajat:) Tosi paljon voimia ja tsemppiä!
Mä kyllä olen sitä mieltä, ettei nuoren ihmisen tarvitse sitoa itseään tuollaiseen taakkaan. Anoreksia on hyvinkin paha suhteen 'kolmaspyörä', joka raastaa kummankin henkistä terveyttä. Jos noinkin sinnikkäästi olet jo yrittänyt saada tyttöystävääsi paranemisen tielle, tsempannut ja tukenut, niin mielestäni jossain sen rajankin on tultava vastaan. Kukaan ulkopuolinen kun ei loppujen lopuksi voi olla se, joka vetää ylös syömishäiriön suosta, vaan kyllä sen parantumishalun täytyy löytyä itse sairastuneesta. Anorektikonkin täytyy ymmärtää, ettei lähipiiri voi loputtomiin kestää muuttumattomana sitä kaikkea p**kaa, jota sairastunut (tahtoen ja tahtomattaankin) ympärilleen kylvää. Itsekin tiedän tämän varsin hyvin, sillä rekisterissäni on monien vuosien sairastaminen.
Lähes mielenvikainen temppuiluni sai mm. äitini vakavasti masentumaan, pikkusiskoni itsetunnon nollalukemiin, isäni taas on jäänyt täysin 'tuntemattomaksi' minulle. Olen kuitenkin onnellinen, etteivät parhaat ystäväni katselleet touhuani loputtomiin, vaan tietyn pisteen jälkeen "hylkäsivät" minut. Kuinka sinnikkäästi he jaksoivatkaan yrittää saada minua hoitoon, kehuivat kauneuttani ja yrittivät piristää kaikin keinoin. Lopulta sitten huomasinkin olevani aivan yksin - minä ja minun sairauteni. Jonkin aikaa sainkin elää "ah, niin ihanaa elämää" toivomallani tavalla, ilman että muut ärsyttävästi olisivat yrittäneet puhua minua ympäri. Kappas vain, pian kuitenkin huomasin mitä olin menettänyt (ja menettämässä) ja mitä kaikkea toimintani oli saanut aikaan. Kun tajusin tuon, niin yllättäen sitä halusikin paremman elämän. Pikkuhiljaa sain toteutettua asennemuutosta päässäni ja kipuaminen takaisin maanpinnalle alkoi.
Anorektikon on mielestäni parempi ensin hoitaa omat päänsä sisäiset asiat kuntoon, ennen kuin vakavaa suhdetta kannattaa harkita taikka yrittää ylläpitää vanhaa. Toiselle osapuolelle pitää suoda mahdollisuus viettää tervettä ja mieluisaa nuoruusaikaa, eikä virua ahdistuksessa siitä, ettei toinen halua parantua tai edes suostu vastaanottamaan apua.
"Ei me miehet vaadita mitään laihuutta. Hyvä sydäminen ja kaunis nainen saa anteeks vaikka sillä olis pari ylimäärästä kiloa."
PARI YLIMÄÄRÄSTÄ KILOA??? Hah, siinä se tuli.
Hei naiset, yrittäkäämme olla täydellisiä, muuten meistä ei oo mihinkään. Pitää olla kaunis, luonteeltaan täydellinen (ei ikinä valita, suunnattoman loputon optimisti, ahkera reipas, tuhma) ja vartaloltaan täydellinen.
Hohhoijaa, eti itelles samanlaine valittaja.
"Pari ylimäärästä kiloa" oli lähinnä tyrmäyksenä, tolle teidän ajatus maailmalle, että "kaikki ylimääränen pitää laihduttaa pois, silläkin uhalla, että ympäriltä katoaa kaikki olellinen." Voitko rehellisesti sanoa, ettet itse puhu tavallista suuremmasta määrästä läskiä ylimääräisenä.
Voit vääristellä ja tulkita mun sanoja miten haluut, mut sanoin suoraan sydämestä, että ennemmin valitsen tytön joka on rakenteeltaan normaalipainoinen tai hieman ylipainoinen, kuin laiha, joka ei syö mitään ja sitten valittaa kun on heikoilla.
Se on täys fakta, että jos ei syö, on energiavaje. Jos on energiavaje on fyysisesti heikkona. Jos on fyysisesti heikkona se vaikuttaa myös henkiseen puoleen. Jos on henkisesti heikkona se usein vaikuttaa seurustelusuhteeseen.
Tällasia rasitteita en suhteeseen halua. Haluatko itse?
Mä en vaadi täydellisyyttä, miten voisin kun en oo täydellinen, kaukana siitä. Mut sitä uskallan vaatia tai edes pyytää, että ongelmat otetaan hoitoon. Sen ongelmat vaikuttaa myös muhun, enkä halua ylimääräsitä stressiä. Jos ei edes halua ottaa ongelmaansa hoitoon, koska haluaa elää ongelman kanssa, niin mitä muuta voin tehdä kun puhua sille, pyytää sitä lopettamaan ja jos ei suostu niin astua sivuun ja antaa ihmisen elää niinkun tahtoo.
Okei, välitän siitä ihmisestä, enkä haluais päästää irti, mutta jos kerta näkee jonkun syömishäiriön, pelkän mielenoikun, vian päässä, tärkeämpänä kun poikaystävänsä, niin ettei edes suostu puhumaan mulle, koska ei halua ongelmastansa eroon, niin en mä paljoa enää pysty. Jatkoin soittelua vielä eilen, ei vastannu. Lähetti tekstiviestin, Miks et voi lopettaa soittelua?! Odotan puhelua. Anna mun olla...
Ehkä annan olla, ehkä annan vaan olla. Ilman liiottelua sanon, san asiat on mulle se ja sama...
Unohdan koko ihmisen..
Anoreksia on sairaus siinä, missä muutkin sairaudet. Ero muihin sairauksiin on se, ettei sairastunut tahdo parantua. Se on sairaus, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan, jos sitä ei hoideta. Sairastunut henkilö tietää sen, mutta kieltää sen mahdollisuuden omalta kohdaltaan. Sairastunut henkilö kieltää ylipäätään koko sairauden olemassaolon. Hän ei tahdo apua.
En koskaan ole vielä kirjoittanut näille palstoille, mutta tuo kirjoittamasi tarina oli kuin suoraan tämän tytön elämästä vuosi sitten, ja se toden totta kosketti. Silloinen poikaystäväni oli tismalleen samassa tilanteessa tuolloin ja oli täysin avuton sairauteni kanssa. Kieltäydyin kaikesta avusta ja uhkasin lopettaa koko suhteen, jos tämä edes yrittäisi auttaa. Olin kylmä,vihainen ja itsepäinen, ja sain torjuttua kaiken tarjottavan avun. Kukaan ei enää edes uskaltanut yrittää, niin itsekäs minusta oli tullut. Saan kuitenkin ikuisesti olla kiitollinen kouluni terveydenhoitajalle, jonka ammattimainen ote asiaan sai vietyä minut sairaalaan, jossa sydänkäyräni kuvattiin. Sydämeni löi enää hyvin, hyvin hiljaa ja minut kiidätettiin samantien teholle. Tuo tapahtuma oli pysähdyttävä. Se oli ensimmäinen kerta kun myönsin itselleni sairastuneeni ja sen myötä tahto parantua oli sanoinkuvaamaton. Seuraavan kuukauden vietin osastolla hoidossa, jonka aikana kävin läpi monia asioita ajatuksissani. Ymmärsin, mikä elämässä todella on tärkeintä.
Anoreksiaa sairastavan päätä on mahdoton kääntää, sen tiedän. Sairaudessa on kuitenkin kyse tytön hengestä, ja jos se sinulle yhtään merkitsee niin pyydän, ettet jätä häntä yksin. Anna hänen tiuskia ja kohdistaa vihaa itseesi niin paljon kuin sielu sietää, mutta älä pakota häntä parantumaan ominpäin.
Pyydä apua ammattilaisilta tai kerää hänen, sekä omat läheisesi yhteen ja puhukaa tytölle yhdessä. Tärkeintä on vain saada tyttö hoitoon ennen kuin on liian myöhäistä. Tämän jälkeen tarjokaa hänelle paras tuki mitä ikinä kykenette antamaan. Vaikka hän sinä hetkenä vihaisi sinua kaikesta sydämestään, hän tulee arvostamaan apuasi joskus. Tärkeintä on, ettet jätä tyttöä yksin. Tärkeintä on, ettet luovuta.
Voimia ja jaksamisia, sinulle ja muille läheisillenne !
Älä unohda, älä anna olla.
Pidä lujasti kii, unohtakaa koko sairaus. Onko siitä pakko aina puhua?
itselläni meni parisuhdeyritelmä syömishäiriöstä huolimatta hyvin, koska tein selväksi etten halua asiasta puhua. Se auttoi. Pystyin edes yrittämään olla niinkuin muutkin. Vaikkakin syömättä vieraiden aikana.
Niin kauan kunnes suhde loppui. Loppu ei johtunut syömishäiriöstä.
Voisin hyvin olla puhumattakin.. Siis syömishäiriöstä. Muuten haluaisin puhuu vaikka mistä. Sopia asiat ja ottaa selville mitä on tapahtunu ku siit on tullu niin etäinen. En jaksa uskoo et se syy on aina kaikkeen se "syömishäiriö". Mut joku sil on vialla kun on aina niin kiukkunen, eikä haluu enää multa mitään.
Must olis kiva vaan olla sen kanssa. Muistan kun alettiin seurustelemaan, se monesti istu mun sylissä pitkään ja annettiin ajan kulua. Ei puhuttu mitään, oltiin vaan kahestaan. Mul oli sillon vähän vaikeeta ja siit sai paljon voimaa kun se oli vaan mun lähellä. Nyt haluun olla sen lähellä, kun sil on vaikeeta, mut se ajaa mut pois!
Mä en ymmärrä sitä yhtään. Jos se ei halua olla mun kanssa, niin miksei se lopeta koko juttua? Sit tulee sellanen ajatus, et ehkä se haluaakin olla mun kanssa, mut miks se sit ajaa mut pois eikä haluu multa mitään?
Oon monta kertaa sanonu itelleni ihan tosissani et kyllä tähän pitää joku raja vetää ja kun se raja menee rikki annan olla ja lähen. Kaikki rajat mitä mielessäni tein on jo rikki, mut silti vaan roikun kiinni ja odotan jotain muutosta. Liika on liikaa ja ei mun pidä juosta ihmisten perässä, jotka ei haluu mua lähelleen.
...Huomasin joku aika sit, et oon jotenkin alkanu taas kiinnittää huomiota muihin tyttöihin. Kun meillä viel meni hyvin mua ei yhtään kiinnostanu katella ns. vieraisiin pöytiin. Nyt tuntuu, että joku toinen ihminen vois tarjota mulle enemmän. Oon kuitenkin vielä uskollinen enkä haluu ajatella muita niin kauan kun saadaan tähän ratkaisu. Sovitaan asiat tai erotaan.. Kumpikin noista on parempi ku ravata jossain niiden välimaastossa.
Anorektikko valitsee anoreksian - ei miestä ts anorektikolla on suhde anoreksian kanssa. That's all.
En tiedä minkä ikäinen tuo kaverisi on, mutta vaikea on täysi-ikäistä pakkohoitoonkaan saada. Yleensä BMi raja osastolle on jotain 14, mutta toki suuremmallakin otetaan, mikäli elimistö uhkaa mennä alta.
Hankala tilanne sinulla. Jokatapauksessa sinä elät vain omaa elämääsi, etkä voi olla vastuussa yhdestä anorektikosta. Life is a bitch.