Miksi monet lestadiolaiset pyytävät asioita anteeksi niin nopeasti ettei sydän ehdi mukaan kenelläkään? Anteeksipyyntö on heillä aivan kuin suojelurefleksi omaa pahaa oloa vastaan. Tuntuu kuin he syytäisivät oman pahan olonsa sen niskaan jolta pyytävät anteeksi.
Tuntuu että eihän siinä ehdi oppimaankaan mitään jos noin tekee jatkuvasti. Ja toden totta, melko tunnevammaisilta sellaiset tuntuvatkin jotka noin tekevät.
Kun sellainen tilanne on mennyt ohi, on itsellä vain surullinen olo, kun anteeksipyytänyt todellakin katsoo tilanteen olevan ohi. Mitä tilaa siinä jää itselle esim. itkeä tai mitään, jos toinen menee jo kaukana, välittämättä mitään toisesta?
Ongelmat jäävät tällä tavalla maton alle. Tällä tavallahan asioista ei tarvitse keskustella. Omaa kokemusta on siitä että pidetään tärkeämpänä anteeksipyytämistä kuin keskustelua.
Tiedän että tähän vaikuttaa se kun opetetaan että "älä anna auringon laskea vihasi ylle" tai että pitää sopia asiat mahdollisimman nopeasti.
Itse olen ottanut linjakseni sen että mieluummin en pyydä anteeksi ollenkaan kuin törttöilen tuolla tavalla. Se on nyt tuntunut paljon järkevämmältä. Pidän myös kunnon keskustelua paljon parantavampana kuin anteeksipyytämistä.
En myöskään luota ollenkaan sellaiseen anteeksipyyntöön joka tuntuu olevan vain asioiden maton alle lakaisua. Miksi pitäisikään, jos näkee selvästi että pyyntö ei ole mitään todellista?
Olen sitä mieltä että anteeksipyynnöstä on jotain hyötyä vain jos ihminen pyytää yhtä aikaa koko olemuksellaan anteeksi. Muulloin siitä on enempi haittaa kuin hyötyä, sekä pyytäjälle että sille jolta pyydetään anteeksi.
Tuon että "älä anna auringon laskea vihasi ylle", voi käsittää myös sillä tavalla että asioita ei kannata koskaan unohtaa, koska mitä enempi sellaisia asioita miettii mitkä satuttavat toisia tai itseä (= joista tulee vihaa), sen parempi, sen syvemmin tajuaa itseään ja toisiaan ja elämää. No, ehkä tässä on kuitenkin joku raja tässäkin. Mutta joka tapauksessa mun mielestä tätä opetusta ei tarvitse välttämättä ymmärtää sillai että on pakko samana päivänä mennä pyytämään toiselta anteeksi.
Tuntuu että eihän siinä ehdi oppimaankaan mitään jos noin tekee jatkuvasti. Ja toden totta, melko tunnevammaisilta sellaiset tuntuvatkin jotka noin tekevät.
Kun sellainen tilanne on mennyt ohi, on itsellä vain surullinen olo, kun anteeksipyytänyt todellakin katsoo tilanteen olevan ohi. Mitä tilaa siinä jää itselle esim. itkeä tai mitään, jos toinen menee jo kaukana, välittämättä mitään toisesta?
Ongelmat jäävät tällä tavalla maton alle. Tällä tavallahan asioista ei tarvitse keskustella. Omaa kokemusta on siitä että pidetään tärkeämpänä anteeksipyytämistä kuin keskustelua.
Tiedän että tähän vaikuttaa se kun opetetaan että "älä anna auringon laskea vihasi ylle" tai että pitää sopia asiat mahdollisimman nopeasti.
Itse olen ottanut linjakseni sen että mieluummin en pyydä anteeksi ollenkaan kuin törttöilen tuolla tavalla. Se on nyt tuntunut paljon järkevämmältä. Pidän myös kunnon keskustelua paljon parantavampana kuin anteeksipyytämistä.
En myöskään luota ollenkaan sellaiseen anteeksipyyntöön joka tuntuu olevan vain asioiden maton alle lakaisua. Miksi pitäisikään, jos näkee selvästi että pyyntö ei ole mitään todellista?
Olen sitä mieltä että anteeksipyynnöstä on jotain hyötyä vain jos ihminen pyytää yhtä aikaa koko olemuksellaan anteeksi. Muulloin siitä on enempi haittaa kuin hyötyä, sekä pyytäjälle että sille jolta pyydetään anteeksi.
Tuon että "älä anna auringon laskea vihasi ylle", voi käsittää myös sillä tavalla että asioita ei kannata koskaan unohtaa, koska mitä enempi sellaisia asioita miettii mitkä satuttavat toisia tai itseä (= joista tulee vihaa), sen parempi, sen syvemmin tajuaa itseään ja toisiaan ja elämää. No, ehkä tässä on kuitenkin joku raja tässäkin. Mutta joka tapauksessa mun mielestä tätä opetusta ei tarvitse välttämättä ymmärtää sillai että on pakko samana päivänä mennä pyytämään toiselta anteeksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos itse koen tehneeni väärin tai huomaan, että muut ovat loukkaantuneet, kyllä omatunto siitä soimaa. Silloin haluan pyytää anteeksi. Ei se asia ole tämän monimutkaisempaa.
...koska he ovat jatkuvassa synnintunnossa.
Sekä synnintekemisestä, että anteeksi-pyytämisestä on tullut tupakointiin verrattavissa oleva tapa ja tottumus. Minä asun lestadiolaisperheiden välissä,
eikä näkökulma ole kieroutunut kahdentoista vuoden aikana vaan se on selkiytynyt.
Joka sunnuntai on mahdollisuus tyhjentää pajatso
kaikista synneistä. Ystävyydellä!
Oikeassa uskossa oleva saa synnit anteeksi tauotta. Joka ikinen päivä, joka tunti ja joka sekunti. Sitä on oleminen armon virrassa.
Väärässä uskossa oleva ei saa anteeksi minään viikonpäivänä. Ei-uskova ei saa mitään anteeksi.
Ihmisten välisissä anteeksipyynnöissä ei mielestäni tarvi kaavoja jos ei ole kyse siitä että todistetaan Jeesuksen nimessä ja veressä. Sanat oho sori vaan, ovat ihan hyvät.
Ei Raamtussa neuvota pihtaamaan anteeksi antamisessa. Veljelle pitää antaa anteeksi 70*7, eli loputtomasti. Jos katuu, on onneksi mahdollista pyytää anteeksi.
Mutta sikäli olet oikeassa, että jos asiat jäävät vaivaamaan jompaa kumpaa osapuolta, on parempi puhua ne selviksi sopimisen yhteydessä. Näin ei jää mieleen katkeruutta, vaan anteeksi annon jälkeen voi lähteä jatkamaan matkaa taas puhtaalta polulta.
se että kuinka nopeasti pyytää anteeksi riippuu tasan tarkkaan henkilöstä! ei voi yleistää että
kaikki lestadiolaiset pyytävät "liian" nopeasti anteeksi. itse minä tykkäisin aina ensin selvittää perin pohjin ristiriidat, kinat ym. ja sitten vasta sopia eli pyytää anteeksi. sillä tavoin ei jää mitään epäselväksi ja vaivaamaan.
tuossa asiassa me olemme puolisoni kanssa erilaisia. puolisoni pyytää mielestäni nopeasti anteeksi, ei olla monesti keretty selvittää mistä oikein on kyse.
"Otin omani pois", on liian monen lessun motto.
Siinä ihminen vapahtaa itsensä, mutta ei sitä jota vastaan hän on rikkonut.
Anteeksipyynnön perimmäinen tarkoitushan on päästää toinen ihminen siteistä, jonka synneillään on sitonut, eikä suinkaan vapahtaa vain iteään ulostamalla toisen silmät umpeen.
Harva lestadiolainen tietää yleensäkään anteeksiannon olemuksesta ja syvyyksistä juuri mitään.
En minäkään niitä lestadiolaisuudessa ole lähes 54 vuoden aikana oppinut, vaan avioliittotyössä.
Siinä ihmissuhteessa ei enää pärjää (onnellisena)teeskentelemällä, koska rinnallani kulkee vuosikymmeniä ihminen, joka tuntee minut ja heikkouteni läpikotaisin.
Anteeksiannollahan on paljon suurempi vaikutus ihmisen hyvinvointiin, kun konsanaan anteeksipyytämisellä.
Antaahan Kristuskin meille miljardi sellaista syntiä meille anteeksi joka päivä, josta meillä itsellä ei ole aavistustakaan.
Vain uudestisyntynyt käsittää tekevänsä ainakin miljardi syntiä päivässä. Lihassa elävät uskovat eivät sellaisesta syntimäärästä itsensä kohdalla tajua yhtään mitään. Jos tajuaisivat, niin siihen loppuisi oman vanhurskauden rakentaminen.
Sillä niin naurettavaa ja täysin toivotonta on rakentaa itsevanhurskautta. Hengellisesti sokea tekee senkin ymmärtämättä lainkaan, mistä on kysymys lunastuksessa armovanhurskaudessa ja pyhityksessä, eli Kristuksen ristinkuolemassa ja verenvuodatuksessa.
Se on kuulkaa meistä kelvottomista ja itserakkaista ihmisistä kova hinta ristillä maksettu. Kiitos Jeesus sinun rakkaudestasi minua kohtaan. Kiitos anteeksiannosta. Kiitos lunastuksesta ja pelastuksesta, SINUSSA Jeesus Kristus.
Mutta niin on Jumala maailmaa rakastanut....
Minulle on vain jäänyt sellainen tunne, että kysymyksessä on myöskin tapa. Varmuuden vuoksi pyydetään anteeksi ja silloin ei tilannetta käsitellä sen paremmin.Ainakin ne vl- henkilöt jotka tunnen, puhuvat ennen anteeksiantoaan omasta pienuudestaan, huonoudestaan ja jne...
kuitenkin se tilanne yleensä jää käsittelemättä.
Eikä uskalleta ottaa asiaa esille oikeilla nimillä.
Anteeksiantoon suhtaudutaan vl:ssa liian "kevyesti" ja siksi esim.joku kielletty teko joka on johtanyt synnin tuntoon voi nopeasti anteeksiannolla kuitata.Onko tässä sitten aina omatunto mukana- en tiedä.