Mitä tehdä?

Olemme 31 ja 36 vuotias pari. Ollemme seurustelleet poikakaverini kanssa kolme vuotta. Arvomaailmani on hyvin perinteinen ja hän tietää sen, kosintaa olen odottanut jo parisen vuotta. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Pystymme puhumaan kaikesta, naimisiinmeno-aihe ei siis ole tabu suhteessamme ainakaan omalta osaltani. Olemme puhuneet monesti kihloista ja häistä. Hän haluaa naimisiin, kodin ja lapsia kanssani. Olemme olleet aikeissa mennä kihloihin useaan, tosin aina kun minä olen asian ottanut puheeksi. Parina vkloppuna hän on yrittänyt kysyä "lupaa" isältäni tuloksetta, hän ei vain saa sitä suustaan ja sydän tuntuu pakatuvan kyseisessä tilanteessa (isäni on mitä lempein ihminen) olen jo sanonut että unohdetaan tämä vaihe mutta siitä huolimatta mies ei ota aktiivista otetta tilanteeseen. Olen väliaikaisesti asunut poikakaverini luona 4kk ja nyt löysin oma kodin, avoliittoa en toivo. Poikakerini käytös ahdistaa minua kovin, olen vanha ;), haluan naimisiin ja lapsia.. elämässä eteenpäin.. hänen kanssaan.. tunnen oloni usein hyväksikäytetyksi ja hän tietää sen. Kun kysyn mikä on esteenä, häntä mietityttää kaksi asiaa: pääseekö hän riittävän usein maalle äidinsä maaseutuasuntoon ja alanko muutenkin hallitsemaan hänen elämäänsä liikaa. Hän asuu äitinsä kaupunki asunnossa jonka järjestyksen määrää äiti, ei hän, en minä. Olen puhunut hyvin käytännöllisesti mihin olen valmis ja mihin en. Olen avoin, rehellinen, tiedostan rajani ja olen mielestäni oikeudenmukainen. Huomaan kyllä että olen ottanut turhan aktiivisen otteen tämän asian suhteen, mutta en kestä enää hänen lupauksia ja asian itkemistä. Olen jo alkanut kyseenalaistamaan rakkauteni häntä kohtaan koska aidosti koen että en enää kykene odottaa taas uutta ja uutta juhlapyhää ladattuna toiveilla, tai entä jos hänen syöpä uusiutuu olenko taas valmis tukemaan, hoitamaan ja odottamaan vailla lupausta. Koen itseni ehdottoman itsekkääksi näitä asioita jauhaessa mutta en tiedä mitä tehdä ja tämä ongelma tuntuu lamauttavan kaiken muun elämäni. Olen ehdottanut tuumaus-taukoa mutta sitä hän ei halua.

Mitä minun täytyisi tehdä, liehitellä, hoivata, näytellä olevani jokin toinen? Keskustella? en jaksa enää, siitä ei ole mitään hyötyä tilanteen korjaantumiseen saati minun tunteisiin ja ajatuksiin. Tuntuu ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kun pistää pillit pussiin jotta voisin jatkaa omaa elämää.. Jos jollakin on tämän valitus virren jälkeen vinkkejä tilanteeseen otan ne mielellään vastaan.