Tervehdys.
Ohessa pieni tekstin pätkä.
Rautaa vai roskaa? Kiitos.
-Antti-
Nyt hän makaa siinä hengettömänä. Ihmiset huutelevat hänen olevan linjoilta. Joku kertoo nähneensä hänet pari viikkoa sitten sammuneena pengermäellä. Tukka ja parta samaa sotkuista karvaa, naama irvistyneenä. Ei ratikkakuskilla ollut mitään mahdollisuuksia pysäyttää ajoissa. Tunsinhan minä hänet. Timo oli reilu mies. Entinen poliisi. Pidätettiin virasta kun hakkasi lapsiin sekaantujan teholle kotiratsian yhteydessä. Timo oli niitä kavereita jotka notkuivat kaikki kesät ympyrätalon nurkilla ja joita pelastuslaitoksen väki sai viikoittain naarata viimeiseltä uintireissultaan Tokoin rannasta. Olihan hänellä lapsiakin. Yksi asui tässä ihan lähellä merihaassa ja toinen taisi hankkiutua vaihto-oppilasvuosinaan raskaaksi ja jäädä jenkkeihin. Siinä hän makaa eikä kukaan kaipaa. Jalat murskana kuin hänen joskus elättelemänsä unelmat. Minusta ei ole tässä kenellekään apua. Aiheutan vaan kysymyksiä enkö jaksaisi päätyä seiskan sivuille. ”Jari Merta näki kuoleman”. Pakko mennä, kello käy.
Helsinki on pirun kaunis kesällä, vehreä, leppoisa ja tapahtuma rikas pieni kaupunki. Muun ajan se onkin työnarkomaanien kehto. Todellisuudessa kenelläkään helsinkiläisellä ei ole aikaa elämälle. Kulttuurille, ystäville. Perus helsinkiläinen ei pysty tekemään mitään ilman suorittamista. Ooppera on suorittamista, teatteri, konsertit, jopa ystävien tapaaminen on suorittamista. Kaikki ennalta sovittua ja tarkkaan aikataulutettua. Mitään ei tapahdu spontaanisti, ilman ettei sillä olisi suurempaa tarkoitusta. Pyrkimys päästä piireihin, laajentaa verkostoja, hankkia vaikutusvaltaa.
Reitti mitä yleensä kävelen Kalliosta keskustaan, kulkee Kaisaniemen rannan kautta. Silloin kun junat eivät kulje vierestä, voit kuulla sorsien mutustelevan levää rantakaislikosta. Luonto on lähellä myös kaupungissa. Sitä pitää vain osata kuunnella. Mietin, milloin Timo viimeksi näki pieniä osasia luonnosta. Tai ylipäätään yhtään mistään. Havaitseeko paatunut alkoholisti edes edestään ohitse juoksevaa karhua. Vai onko mielessä ainoastaan viina. Helpotus, pelastus ja unohdus. 20 minuuttia reipasta kävelyä, tyhjän päiväistä pohdintaa ja Gristan katu 6 b on edessäni. Minun maailmani. Yökerho ”Tuolla puolen”. Olen pitänyt sitä jo 30vuotta. Alusta asti se on menestynyt erinomaisesti ja tehnyt minusta varsin äveriään miehen. Tuolla puolen ei ole tavallinen yökerho. Se on oikeastaan puhdas ilotalo. Suomen ainoa sellainen. Ilotalot ovat suomessa kiellettyjä. Jopa seksipalveluiden ostaminen on kiellettyä. No miten sitten on mahdollista että olen pitänyt rakkauden taloa yllä jo kekkosen ajoista lähtien. Kerron siitä myöhemmin.
Ohessa pieni tekstin pätkä.
Rautaa vai roskaa? Kiitos.
-Antti-
Nyt hän makaa siinä hengettömänä. Ihmiset huutelevat hänen olevan linjoilta. Joku kertoo nähneensä hänet pari viikkoa sitten sammuneena pengermäellä. Tukka ja parta samaa sotkuista karvaa, naama irvistyneenä. Ei ratikkakuskilla ollut mitään mahdollisuuksia pysäyttää ajoissa. Tunsinhan minä hänet. Timo oli reilu mies. Entinen poliisi. Pidätettiin virasta kun hakkasi lapsiin sekaantujan teholle kotiratsian yhteydessä. Timo oli niitä kavereita jotka notkuivat kaikki kesät ympyrätalon nurkilla ja joita pelastuslaitoksen väki sai viikoittain naarata viimeiseltä uintireissultaan Tokoin rannasta. Olihan hänellä lapsiakin. Yksi asui tässä ihan lähellä merihaassa ja toinen taisi hankkiutua vaihto-oppilasvuosinaan raskaaksi ja jäädä jenkkeihin. Siinä hän makaa eikä kukaan kaipaa. Jalat murskana kuin hänen joskus elättelemänsä unelmat. Minusta ei ole tässä kenellekään apua. Aiheutan vaan kysymyksiä enkö jaksaisi päätyä seiskan sivuille. ”Jari Merta näki kuoleman”. Pakko mennä, kello käy.
Helsinki on pirun kaunis kesällä, vehreä, leppoisa ja tapahtuma rikas pieni kaupunki. Muun ajan se onkin työnarkomaanien kehto. Todellisuudessa kenelläkään helsinkiläisellä ei ole aikaa elämälle. Kulttuurille, ystäville. Perus helsinkiläinen ei pysty tekemään mitään ilman suorittamista. Ooppera on suorittamista, teatteri, konsertit, jopa ystävien tapaaminen on suorittamista. Kaikki ennalta sovittua ja tarkkaan aikataulutettua. Mitään ei tapahdu spontaanisti, ilman ettei sillä olisi suurempaa tarkoitusta. Pyrkimys päästä piireihin, laajentaa verkostoja, hankkia vaikutusvaltaa.
Reitti mitä yleensä kävelen Kalliosta keskustaan, kulkee Kaisaniemen rannan kautta. Silloin kun junat eivät kulje vierestä, voit kuulla sorsien mutustelevan levää rantakaislikosta. Luonto on lähellä myös kaupungissa. Sitä pitää vain osata kuunnella. Mietin, milloin Timo viimeksi näki pieniä osasia luonnosta. Tai ylipäätään yhtään mistään. Havaitseeko paatunut alkoholisti edes edestään ohitse juoksevaa karhua. Vai onko mielessä ainoastaan viina. Helpotus, pelastus ja unohdus. 20 minuuttia reipasta kävelyä, tyhjän päiväistä pohdintaa ja Gristan katu 6 b on edessäni. Minun maailmani. Yökerho ”Tuolla puolen”. Olen pitänyt sitä jo 30vuotta. Alusta asti se on menestynyt erinomaisesti ja tehnyt minusta varsin äveriään miehen. Tuolla puolen ei ole tavallinen yökerho. Se on oikeastaan puhdas ilotalo. Suomen ainoa sellainen. Ilotalot ovat suomessa kiellettyjä. Jopa seksipalveluiden ostaminen on kiellettyä. No miten sitten on mahdollista että olen pitänyt rakkauden taloa yllä jo kekkosen ajoista lähtien. Kerron siitä myöhemmin.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Eli kyseessähän on tarinan aloitus. Kiinnostaisi lähinnä tietää, että kannattaako jatkaa kirjoittelua. Kyseessä ensimmäinen kirjallinen tuotos ikinä. Jos opinahjon koulutekstejä ei lasketa mukaan.
-Antti-
mutta älä pukkaa tänne enää tekstiä muutoin kuin profiililla jolloin voit halutessasi poistaa ne. tänne ei kannata jättää tekstejään roikkumaan.
alkusi on kiinnostava, ja minä en yleensä näitä tekstejä edes jaksa lukea. hienoa kaupunkikuvausta, erikoinen ammatti miehellä ja lupaus jännittävästä jatkosta. jotain vanhan ajan dekkarimaista, jotenkin viihdyttävän lämmin huolimatta ikävistä tapauksista ja hmm... ilotalokontekstista.
tekstissä on jotain kömpelyyksiä ja virheitä mutta niistä ei kannata tässä vaiheessa välittää vaan kirjoita vaan hyvä tarina. etsiskele kirjoitusoppaita jos romaania meinaat rakentaa, koska se on paljon lukemistaan vaikeampi koota :D
tsemiä!
Voikohan suomalaisuuden outoutta nähdä, jos ei ole asunut muualla? Ehkä sinä olet asunut. Tai ehkä sinä pystyt. Tekstisi herätti ajatuksia. Spontaanisuuden puute - ihan hyvä huomio.
Jatka ihmeessä. Älä paljasta kaikkea täällä. Kustantaja tuskin ottaa julkaistavaksi tekstiä, joka on jo 'julkaistu' täällä.
kuin noi muutkin. Aihe on varmaan kiintoisa, sisältää mahdollisuuden monenlaisiin vihteellisiin aspekteihin. Viina ja ilotalot, kyllä suomalainen tykkää. Jotain tyylikorjauksia pitäisi tehdä ja kielioppivirheitä korjata myöskin, mutta alussa siihen ei niin kannata jämähtää.
Lisäksi pisti silmään tapa kuvata "helsinkiläisiä". Minua se vähän ärsytti, suurin osahan on täällä maalaisia ja muualta tulleita. En laskisi tuota suorittamis-ilmiötä helsinkiläisyyden piikkiin vaan ajan ilmiöksi. Jos meinaa kuvata helsinkiläisyyttä, niin tosiaan pitäisi olla jotenkin ulkopuolinen että voisi tehdä hyviä havaintoja esim. turkulaisten ja helsinkiläiste eroista.
Kyllä jatkaa kannattaa.
... oletko lukenut Kjell Westön kaksi viimeistä. Jos et, niin suosittelen.
Ai mikskö,
no mieti sit
sitä...
juuh.............
jatkoksi suosittelen myös mauri sariolan "totuus on armoton" ja "lavean tien laki" joissa on sekä kesäistä helsinkiä että vanhan ajan dekkaritunnelmaa.
Kiitos vinkeistä. Dekkareita en ole juurikaan lukenut mutta pitänee tutustua noihin.
Kiinnosti tietää pystynkö tuottamaan mielenkiintoista ja luettavaa tekstiä. Oheinen tuotos oli suoraan kirjoitettua, ns. 15 minuuttinen tajunnan virta. Palaute oli sen verran rohkaisevaa, että taidampa lainata kirjoitusoppaan ja opetella kirjoittamista.
Täysin toinen asia onkin se, että pystynkö nivomaan yhteen mielenkiintoisen kokonaisuuden. Niin ja riittääkö pitkäjänteisyyttä.
Teksti on mukavaa luettavaa, riittävän kiinnostavaa, siinä on monia koukkuja, joita voi alkaa jatkossa keriä auki. Kannattaa jatkaa. Ehkä sellaisen huomion sanoisin, että kerrot jo aika paljon tuossa ensimmäisessä pätkässä. Anna lukijalle pala kerrallaan, jotta kerrottavaa riittää romaaniksi asti.
Ainakaan muhun ei uponnut kuin Tokoin ankat. Etenkin mua kulttuurin ja ystävien suurkuluttajana ärsytti suunnattomasti elämäni yhdistäminen suorittamiseen.
Olen täysin ymmälläni.
Ainoa selitys tähän on se että kirjoittaja ei tiedä helsinkiläisistä tai Helsingistä mitään, sillä kirjoituksen ilmiselvä ja ainoa ulottuvuus oli provokaatio. Nyt pitää kysyä, provosoiduinko minä?
Provosoituuko Kalliossa ikänsä asunut ihminen siitä että joku ei tiedä kirjoittamastaan järkäleestä ihmiselämää yhtään mitään. Pitää ihan kysellä itseltään.
Mulla on hyvä neuvo, mutta jätän kertomatta sen.
(hassuhymiö)
Kuten sanoin, kokemukseni kirjoittamisesta on 0. Tässä kävi niin, että kirjoittajan omat tunteet pääsivät liiaksi pintaan. Kärjistän usein asioita, kuten nytkin. Kuvaus helsingistä, näin jälkikäteen ajateltuna, on irrallinen tarinasta ja siitä paistaa liiaksi oma mielipiteeni.
Jos korvaisin helsinkiläisen sanalla ihminen pääsisin lähemmäksi totuutta. Onhan suorittaminen ja liialliseen tehokkuuteen pyrkiminen koko ihmiskunnan ongelma, ei vain helsinkiläisen. Mutta tämä on sitten taas toinen tarina.
Hyvä huomio. Kiitos vielä.
-Antti-
on syytä kirjoittaa ulkopuolisena katsojana. Teoriassa kirjoittajalla ei saisi olla omia mielipiteitä asian suhteen kuten havannoit jo. Eli luoda mielipiteet tyhjästä, vaikka se olisi miten omaa moraalia vastaan.
teksti täällä, jonka luin alkulausetta pidemmälle. Jos vartissa saat tuollaista aikaan niin jatka ihmeessä. Nyt haluaisin tietää lisää henkilöistäsi. Koukutti, prkl.
Jatkoin pitkästä aikaa tuota pätkää. Tässä hieman lisää:
Heinäkuu 1950, Renko.
Tummat pilvet ja hiostava ilma toivat mukanaan sen mitä eniten pelkäsin. Isän. Sade oli pilannut heinätyöt ja isä oli jälleen alkanut juomaan. Tätä perkelettä kestäisi yhtä kauan kuin sadetta. Isän juominen tarkoittaa ahtaita aikoja minulle ja äidille. Kuten myös tälläkin kertaa.
Istuin torpan edessä olevassa puussa hiljaa. Odotin ja pelkäsin. En koskaan pelännyt itseni puolesta. Aina äidin. Minua isä ei pystynyt minua vahingoittamaan. Satuttamaan hän kyllä pystyi, mutta ei vahingoittamaan. Siihen hänellä ei ollut voimia. Jo nyt 10 vuoden iässä, tiesin, ettei isän valtakausi perheen päänä kestäisi enää kauaa. Vielä muutama sadekeli ja suostutteluni äidille niin me lähtisimme pois, äidin sukulaisten luokse Helsinkiin. Isä jäisi yksin.
Sateen tulon myötä tiesin mitä odottaa. Isän kiroilu kuului jo kaukaa pihatieltä. Hän kirosi liian pientä maapalaa, sen kivisyyttä, savisuutta, säiden kannalta huonoa sijaintia. Tässäkö kiitos itsenäisen Suomen pelastamisesta. Olin kuullut kaikki lauseet jo monta kertaa aiemmin.
Äiti halusi tälläkin kertaa uskoa, että kaikki olisi toisin. Että Martti pitäisi lupauksensa. Näin isän ilmeestä jonkin olevan toisin. Juttua tuli entiseen malliin, mutta kasvot olivat valkoiset, kuin pelosta. Hän nousi vaivoin ylös pirtin edessä olevat rappuset, avasi oven ja astui sisään katseeni tavoittamattomiin. Pelottava tunnelma valtasi pihan. Vain sateen ropina pirtin paanukattoa vasten ja kaukaa lähestyvä ukkosrintama rikkoivat raskasta hiljaisuutta. Uskaltauduin alas puusta ja hiivin tuvan ikkunan taakse. Näin jotain mitä en koskaan unohda. Isä oli lävistänyt äidin rinnan hiilihangolla. Lyyhistyin ja oksensin. En miettinyt mitään. Tiesin isän säilyttävän vanhaa rintamalta tuotua pistoolia kivijalan alla sijaitsevassa kätkössä. Ryömin silmät kyynelissä kätkön luokse, otin pistoolin käteen, poistin varmistimen ja tunsin suurta helpotusta. Kohta se olisi ohitse. Päästyäni tupaan isä istui lattialla ja itki. Hän katsoi minua silmiin, itki ja pyysi anteeksi. Hän sopersi sekavia sodasta ja kertoi ettei selviä ilman Hildaa. Nostin aseen ylös kohti isää. Pelon sijaan hänen katseensa oli täynnä helpotusta, ikään kuin hän tietäisi jossain olevan hänelle paremman paikan. Vuosia myöhemmin ymmärsin, että häpeä oli hänet jo tappanut, häpeä sodissa tehdyistä teoista, häpeä kaikesta. Minun teoillani ei tässä tilanteessa olisi ollut merkitystä. Luulen hänen kuolleen jo vuosia sitten rintamalla.
Isä oli alasti, hän paljasti sielunsa minulle, näin mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi. Painoin sormen liipaisinta vasten ja laukaisin. Luoti osui isää vasempaan korvaan. Hän kaatui maahan ja jatkoi hysteerisenä itkuaan. Isää oli turha enää pelätä. Hän ei kykenisi nousemaan. Liian paljon pahaa hänen sielunsa oli kokenut, liian monta taistelua hänen moraalinsa hävinnyt. Heittäydyin äidin luokse. Äiti hengitti vielä.
Tammikuu 1952, Helsinki, Sörnäinen.
Pakkanen piti Suomi Neitoa tiukimmassa otteessaan kahteen vuosikymmeneen. Kolmatta viikko jatkunut -30 asteen pakkanen oli lamaannuttanut koko Suomen. Helsinki ei ollut poikkeus. Satama oli liian jäässä laivoille, autot, raitiovaunut, junat. Kaikki seisoivat. Tuntui kuin saatana olisi saapunut Moskovan sijasta Helsinkiin ja kylmettänyt sen ikuiseen jäähän. Minulle pakkanen sopi mainiosti. Kylmyydestä johtuen myös lehtien jako keskeytettiin. Kerrankin sain ottaa rennosti ja jättää jaon väliin. Heikossa maineessa olevassa Sörnäinen, ei varsinaisesti ollut lehdenjakajan unelma reitti. Onneksi jako tapahtui varhain aamulla jolloin juopot olivat jo sammuneet eikä krapula ollut vielä pakottanut heitä ylös uuteen toivottomaan päivään.
Vanha ränsistynyt puutalo pysyi noilla pakkasilla hädin tuskin asuttavassa kunnossa. Näin ollen perustelut pitkään nukkumisesta olivat turhia. Puita oli haettava, käsky oli selkeä. Ei äitiä vastaan voinut olla. Hän oli perheen pää. Lempeä, mutta määrätietoinen, sydän niin suuri ettei se milloinkaan näyttänyt täyttymisen merkkejä. Isänkin hän otti kaikesta tapahtuneesta huolimatta hoitoonsa. Isä oli anonut anteeksi mutta Äidin mielestä hänellä ei ollut Isälle mitään anteeksi annettavaa vaan isän pitäisi antaa anteeksi itselleen.
Ja Isä antoi. Hän oli viimein ymmärtänyt, että jokainen teko määrittää nykyhetken. Ei hän menneisyyttä voinut poistaa tai tekojaan parantaa, mutta tulevaisuus olisi hänestä itsestään kiinni. Vuoden ajan hän oli hoidossa Hämeenlinnassa rintamamiehille tarkoitetussa mielenterveyslaitoksessa. Sillä aikaa minä ja Äiti muutimme Helsinkiin Kirstin, äidin leskeksi jääneen siskon luokse. Isän muutettua myöhemmin perässämme Helsinkiin, tuntui, että olisimme olleet ensimäistä kertaa oikea perhe, ehjä ja sellainen, jossa luottamus oli täyttänyt pelon aiemmin asuttamat lokerot . Kirsti kuoli tuberkuloosin sinä syksynä kun Isä muutti luoksemme. Emme sitä oikeastaan edes surreet. Hän oli ollut meille aina hyvin etäinen. Äiti ainoana elossa olevana sukulaisena oli kuitenkin näytellyt hänelle juuria menneisyyteen, johonkin mistä pitää kiinni. Ehkä hän myös sen takia antoi asuntonsa meille. Hän kuoli hyvin kiitollisena siitä, että pystyi viimeisenä tekonaan auttamaan ainoaa sukulaistaan. Nyt siis pientä asuntoa asutti yksi ihminen vähemmän. Se sopi meille.
Isän ollessa töissä, oli minun hoidettava raskaat työt. Puiden haku lukeutui niihin. Muutos joka Isässä oli tapahtunut vuoden poissaolonsa aikana, sai minut kunnioittamaan häntä enemmän kuin ketään muuta miestä. Tästä syystä olin oikeastaan ylpeä siitä, että sain vastuuta tietyistä askareista. Se kertoi, että minuun luotettiin ja olisin isäni veroinen. Lapsuusajan Rengosta olin unohtanut, sitä ei ollut. Koin elämäni alkaneen ja isän löytyneen vasta muuton jälkeen. Se oli ainoa tapani käsitellä asioita.
Maitokärryt olivat täynnä halkoja. Rautapyörillä varustettu, juuri kasassa pysyvä rakennelma ei ollut niitä helpoimpia työntää. Heikko en ollut. Olin aina ollut ikäistäni vahvempi, pituuttakin oli ikätovereihin nähden pään verran enemmän. Tämän vuoksi olin seudun poikien suosiossa. Pitkän ja vahvan varteni ansiosta näytin ikäistäni vanhemmalta ja pystyin hankkimaan kaikille tupakkaa. Myös tytöt olivat perääni. Viileästä asenteestani huolimatta olin sisimmältäni silkkaa elohopeaa tyttöjen seurassa. Viileys peitti sen tosiseikan, etten yksinkertaisesti tiennyt mitään siitä, miten heidän kanssaan tulisi olla. Kerran erehdyin luulemaan toisin. Tämä ainoaksi jäänyt kerta päättyi siihen kun ihastukseni isä ajoi minut tytön huoneesta remmin kanssa kadulle. Alastomana ja ilman vaatteita jouduin varastamaan lakanan heidän pyykkinarultaan ja hiipimään vähin äänin kotiin. Kotona sain toisen selkäsaunan, tapaus oli kuultu. Olin halunnut yllättää tytön, luulin hänen olevan yhtä kiinnostunut vartalostani kuin minä olin hänen vartalostaan. Huoneeseen tultuaan tyttö huusi välittömästi isänsä paikalle. En ehtinyt keräämään edes vaatteitani saatikka poistumaan saapumaani reittiä, ikkunan kautta tikapuille, pihan poikki ja orapihlaja-aidan välistä kadulle. Ihastusta tarkoittamaan herättävä alastonkohtaukseni epäonnistui täysin. Tämän jälkeen päätin antaa tyttöjen olla. Näytellä viileä ja pitää ajatukset omana tietonani.
Jyrkässä alamäessä se sitten tapahtui, siinä ainoassa alamäessä joka sijaitsi halkomajalta kotiin johtavalla tiellä. Puolessa välissä mäkeä huopikkaani osui kohtaan jossa sen ja jäisen pinnan välissä ei ollut hiekkaa. Tasapaino lähti alta, oikea jalka nousi kohti taivaita ja hetkessä makasin selälläni, katse kohti pakkasesta helmeilevää taivasta. Aikaa ihasteluun ei ollut. Maitokärryt olivat irti. Ne vyöryivät torpedon lailla alas mäkeä. En uskaltanut katsoa. Tiesin jo valmiiksi mihin ne tulisivat osumaan. Mäen alhaalla sijaitsi vain yksi talo. Se talo johon viimeiseksi olisin halunnut kärryjen osuvan. Nyt oli manata liukasta mäkeä. Rysähdystä seurasi välitön kiroaminen. Haski, joka tiedettiin pahamaineiseksi rikolliseksi, oli linnasta päästyään muuttanut alivuokralaiseksi entisen lihamestarin taloon. Lihamestarin pois menon myötä Haski oli ottanut koko talon käyttöönsä. Kun estelijöitä ei löytynyt on Haski asuttanut taloa jo puolen vuoden ajan. Nyt hän oli valmis katkaisemaan minut kahtia. Kärryt eivät olleet pelkästään osuneet Haskin taloon, vaan myös epäonniseen rappuja putsaavaan Haskiin. En voinut jättää puita kärryineen, joten kohtaloni kohtaaminen oli ainoa vaihtoehto. Haski istui rappusilla. Vasemman jalan jalkapöytä sojotti 90 asteen kulmassa sivulle. Kärryt olivat ilmeisesti murtaneet hänen nilkkansa. Haski oli hiljaa. Tiesin hänen istuneen taposta joten odotin hetkeä jolloin hän kaivaisi aseensa esiin. Mitään ei tapahtunut. 10 minuuttia kului, Haski pää painuksissa, ja minä, peloissani, kauhusta kankeana, valmiina vastaan ottamaan tuomarin asettaman rangaistuksen. Ne 10 minuuttia olivat elämäni pisimmät minuutit. Viimein hän nosti kaljun, tatuoidun päänsä. Hän katsoi minua kuoleman kyllästämillä silmillään. Silmät porautuivat suoraan sieluuni vieden sieltä viimeisenkin elämän halun. Ilmekään värähtämättä Haski käski minun häipyä halkoineni ja palata seuraavana aamuna kello 8.00.
Pelko on tunteista piinaavin ja kokonaisvaltaisin. Ruoka ei maistu, keskittyminen on mahdotonta, mitään ei voi tehdä, on vain odotettava väistämätöntä ja mietittävä josko olisi joku keino vajota maan alle, käpertyä kuoreensa ja vain olla, olla niin kauan, että kaikki pelottava olisi kuollut pois. Kello lähestyi 8.00. Valvottuani koko yön olin päättänyt ottaa vastaan sen mitä Haskilla oli annettavaa. Ei kuolema niin paha asia voinut olla etten minä sitä kestäisi. Kaikkien on se kuitenkin jossain vaiheessa kohdattava.
Haski odotti rappusilla, jalka tukevasti paketissa, kääreliinat puulastojen päällä. Kysyin mitä kuuluu. Haski nyökkäsi katseellaan vasenta jalkaa, kääntyi ja hoiperteli kainalosauvoineen sisälle taloon. Ymmärsin seurata häntä. Takana sulkeutuva ovi tuntui eristävän minut maailmasta johon en enää koskaan palaisi. Tämän tunteen sain myöhemmin huomata olleen oikeassa. Jäätynyt mäki, liukastuminen, pakkasesta helmeilevä taivas, mäkeä alas kiitävät maitokärryt, Haskin vääränä sojottava jalka. Nämä kaikki muuttivat tulevaisuuteni silmänräpäyksessä. Tästä seuraavaksi.
No nyt luin nämä laittamasi uudet pätkät.
Ja tuolla aikaisemmin olen laittanut lyhyesti, että lukisit ellet ole lukenut jo Westön helsinkikuvauksia. Hänen kirjoitustyylinsä hipoo runoutta.
-
Mutta tämä Sinun tekstisi on eri tietysti. Tämä ei ole sitä kaunokirjoittamista josta nautin lukiessa, mutta tämä on hyvin kirjoitettua omassa genressään,
ja sujautan tämän samaan kuin juuri kesällä lukemani Jack Black Kulkurin tarina, joka takakansitekstin lupailemasti “kuvaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen alamaailmaa ja junissa piilottelevia kierteleviä rikollisia todellisessa villissä lännessä.”
Kyllä kirjoittaja olet, joskin kaipaisin tekstiisi paljon paljon enemmän sitä maalailua ja syvyyttä,
johon harva kirjailija yltää. Mutta muutama ripaus sinne tänne lisää taiteellista ytyä saattaisi hyvinkin roiskauttaa tekstisi
romaaniksi.
¤
Kirjoittamisiin ! (Ja muistathan että olen itse harrastajakirjoittaja en Oikea kriitikko.)
....... meni ihan mykäksi
hienosta palautteestani..... vai loukkasinko jotenkin, kun kirjoitin että
ei runollista......... bläähhh! ... pitäisikö mun lopettaa nää commentit kun
intelligentsiakin on kaikonnut palstalta
ja hesarissakin luki jotakin että Saarikosken katto vuotaa.........
mihin tää maailma on oikein menossa ?
Moi,
Maailma on pieniä lapsuksia lukuunottamatta menossa aivan hyvään suuntaan. Minulla vain oli pieni katkos netin käytössä. Tästä johtui hetkellinen mykistymiseni. Pahoittelen.
Kiitos palautteesta, koin sen erittäin rakentavaksi. Tuota lyhyttä pätkää lukuun ottamatta olen aiemmin kirjoittanut ainoastaan biisien sanoja. Jo tästä muutaman sivun kirjallisesta kokeilusta selvisi kirjoittamisen haastavuus. Tekstiä syntyy ongelmitta mutta järkevän kokonaisuuden rakentaminen onkin jo kinkkisempää.
Kirjoittaminen vaatii runsaasti opettelua. Katsotaan josko siihen löytyisi tunteenpaloa.
-Antti-