On ollut aikaa ajatella sitä sun tätä ja lueskella näitä ketjuja pitkästä aikaa. Kohta kuudenkymmenen vuoden elämänkaari on mennyt ja ehkä parikymmentä vielä edessä.
Olen ollut ja olen edelleenkin hyvin sosiaalinen sekä pidettykin. Työelämässä ikäiseni ja vanhemmat, mutta myös nuoret rupattelevat kertoen omista asioistaan. Välillä nauretaan ja välillä surraan, ammattini sallii sen. Tutustun helposti ihmisiin ja koen monia nautinnolisia hetkiä keskustellen uusienkin ihmisten kanssa.
Nuorena pyörin isoissa ns. sinkkuporukoissa, juhlista toiseen ja matkalta toiselle. Sain lapsen nelikymppisenä ja muutin täysin maaseudulle. Lapsi ja työpaikka muualla takasivat sen ettei tutustunut muihin kun lapsen tarha- ja koulukavereiden vanhempiin, joska olivat minua min. 10 vuotta nuorempia.
Viisikymppisenä erosin ja muutin pientaajamaan. Tuttuja paljon, ei ystäviä. Pariskunnat, joska ovat asuneet paikkakunnalla "iäti" eivät hevin kutsu viisikymppistä eronnnutta perhejuhliin.
Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana ns. entisissäkin ystävissä on tapahtunut muutoksia. Eläkeikä, lastenlapset yms. ei enää anna aikaa kahvilassaistumisille, vaikka pääkaupunkiin kovin hereästi lähdenkin.
Harrastan liikuntaa, käyn 2-3 x viikossa jumpassa salilla joogassa lenkillä. Pääsen siis ovesta ulos.
Yksinäisyydessä on puolensa ja kovin siitä nautinkin, mutta JOSKUS olisi todella rentouttavaa istua kikattamassa maailman menolle tai pohtia elämänmenoa syvällisesti ajatellen. Tuntuu uskomattomalta, että minä, joka joskus olen kokenut liialliseksikin ihmisten läsnäolon, tunnen nyt yksinäisyyttä.
Kaitpa tämä kuuluu tähän ikään, tuleva kuudenkympin kriisi koputtelee oveen?
Olen ollut ja olen edelleenkin hyvin sosiaalinen sekä pidettykin. Työelämässä ikäiseni ja vanhemmat, mutta myös nuoret rupattelevat kertoen omista asioistaan. Välillä nauretaan ja välillä surraan, ammattini sallii sen. Tutustun helposti ihmisiin ja koen monia nautinnolisia hetkiä keskustellen uusienkin ihmisten kanssa.
Nuorena pyörin isoissa ns. sinkkuporukoissa, juhlista toiseen ja matkalta toiselle. Sain lapsen nelikymppisenä ja muutin täysin maaseudulle. Lapsi ja työpaikka muualla takasivat sen ettei tutustunut muihin kun lapsen tarha- ja koulukavereiden vanhempiin, joska olivat minua min. 10 vuotta nuorempia.
Viisikymppisenä erosin ja muutin pientaajamaan. Tuttuja paljon, ei ystäviä. Pariskunnat, joska ovat asuneet paikkakunnalla "iäti" eivät hevin kutsu viisikymppistä eronnnutta perhejuhliin.
Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana ns. entisissäkin ystävissä on tapahtunut muutoksia. Eläkeikä, lastenlapset yms. ei enää anna aikaa kahvilassaistumisille, vaikka pääkaupunkiin kovin hereästi lähdenkin.
Harrastan liikuntaa, käyn 2-3 x viikossa jumpassa salilla joogassa lenkillä. Pääsen siis ovesta ulos.
Yksinäisyydessä on puolensa ja kovin siitä nautinkin, mutta JOSKUS olisi todella rentouttavaa istua kikattamassa maailman menolle tai pohtia elämänmenoa syvällisesti ajatellen. Tuntuu uskomattomalta, että minä, joka joskus olen kokenut liialliseksikin ihmisten läsnäolon, tunnen nyt yksinäisyyttä.
Kaitpa tämä kuuluu tähän ikään, tuleva kuudenkympin kriisi koputtelee oveen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
On uskomatonta kuinka meidän ihmisten elämät voivat olla samanlaisia taustoiltaan. Hipaisit läheltä omaa elämänkaartani. Ystäväni ovat aina olleet nuorenpia kuin minä, samoin oli aviopuolisoni. Lapset tein aikuisena ja nuorin syntyi kun olin nelikymppinen. Seurustelin nuorien perheiden kanssa, jotka vieläkin kuuluvat hyvän päivän tuttavuuksiini.
On ihanaa rupatella kaikenikäisten kanssa. Facebookissa esikoiseni kaverit kuuluvat ystäviini. Aikoinaan kun he olivat teinejä he ruukasivat tulla ympärilleni tupaan istumaan ja jutustelemaan iloistaan ja murheistaan.
Olin yksin kolmetoistavuotta. Lapset olivat jo aikuistumassa kun tapasin nykyisen mieheni. Emme asu yhdessä, hänellä on vielä alaikäinen lapsi kotona yksinhuollettavanaan ja minun kuopukseni asuu tuossa lähellä opetellen omillaan asumista kuten esikoinenkin aikoinaan ennen kuin lähti opiskelemaan.
Yksinäisyyteen en ole kerennyt tottua milloinkaan. Pienyrityksen pyörittäminen ja lapset veivät aikoinaan kaiken energiani. Nyt elän hyvää elämänvaihetta ihmissuhteissa joskin terveys muistutti syksyllä, että kaikki ei ole itsestään selvää.
Uuden ihmissuhteen luominen on vaikea haaste ikäisillemme, mutta ei mahdoton. Toivon sinulle onnellista Uutta Vuotta ja, että löytäisit luotettavan ystävän rinnallesi. Yksin ei ole hyvä olla. Nautin kuitenkin yksinolostani ja vapaudestani ilman, että joku on aina vierelläni, lienee tarpeellista kiireisten hälyisten vuosien jälkeen.
Antoipa kirjoituksesi hyvän mielen - siis yleensä tuntui valoisalta kuulla/lukea kirjoituksesi.
Ehkäpä eräs yksinäisyyden syy on energian puute, koska myös minulla nyt yksityisyrittäjyys ja alaikäinen lapsi vievät voimia. Takaisinkerään niitä sitten liikunnasta.
Ensisijaisesti koen yksinäisyyttää siitä, että myös naisystäväni ovat jääneet matkan varrelle. Tai ovat nyt sellaisessa parisuhteessa etteivät ehdi (= molemmat eläkkeellä tarkoittaa että on mies 24/7 ja lapsenlapset).
Jos nyt vielä elämääni tulisi mies, joka tämän kilpikonnan avaisi, niin se olisi oikea ihme. Hyvisstä energisistä naisistakin on pulaa :)!
Uskon, että yksinäisyys on valinta juuri sen kaikki energian imevän elämänrytmin vuoksi. Muistan kun kokoonnuimme yrittäjänaisten pippeloihin, istuin nurkassa, en jaksanut seistä ja kun toiset suuntasivat jatkoille menin kotiin nukkumaan. Syynä saattoi olla, tai olikin liikalihavuus, josta kärsin noina yksinäisinä vuosina. Kai söin epäterveellisesti ikään kuin ruoan tuottama mielihyvä olisi korvannut muut nautinnot ; )
Olen tänä päivänä reipas kaksikymmentäkiloa kevyenpi ja paljon energisempi. Mottoni on, että asioilla on tapana järjestyä kohilleen. Saavutin hyvän fyysisen kunnon ulkoilulla ja kuntosalilla sekä jumpalla onneksi ennen kuin sairauteni havaittiin. Peruskuntoni on antanut hienot paranemisedellytykset ja valmiudet selvitä kovistakin fyysisistä koettelemuksista.
Naisystäväni ovat myös pudonneet kelkasta kun aloin seurustelun. En tosin kaipaile niitä, jotka häipyivät sillä ne jotka ovat pysyneet jakavat ilojani sekä murheitani tarvittaessa.
Energiaa me tarvitsemme ja onneksi kevättä päin mennään, aurinko nousee antamaan voimia. Maaliskuussa matkustamme Hollantiin, miesystäväni kotimaahan reippaaksi kuukaudeksi. Sieltä piipahdamme ehkä Irlannissa. Joten vauhtia tulee riittämään vaikka tällä hetkellä on käveltävä hiljalleen ; )
olen kade, onnea tälle kokonaiselle vuosikymmenelle.