Olen yksinäinen nuori nainen ja pelkään tunnustaa yksinäisyyteni. Jos esim. tapaisin jonkun mukavan miehen, niin häpeäisin suunnattomasti paljastaa hänelle sisimpäni ja kertoa, että olen yksinäinen. Tai ei kai sitä edes tarvitsisi kertoa, kyllähän hän sen muutenkin ennen pitkää huomaisi... Ongelma vain pahenee jos mies itse olisi hyvin sosiaalinen ja hänellä olisi paljon kavereita.
Luuletteko että sellainen suhde ylipäätään voisi edes toimia? Kelpuuttaisikohan kukaan sosiaalinen poika jotain yksinäistä? En tosin ole yksinäinen omasta tahdostani :(. Kyllähän mä haluaisin tulla ja mennä kuten muutkin, mutta ei yksin onnistu samalla tavalla. Minulla on myös opiskelut ja työssä käynti siinä ohella, joten on minulla jonkin verran omiakin menoja ja se poika tässä mielessä saisi halutessaan omaa tilaa, mutta entäs sitten kun tulee vappu, uusi vuosi yms. juhlat? :(
Luuletteko että sellainen suhde ylipäätään voisi edes toimia? Kelpuuttaisikohan kukaan sosiaalinen poika jotain yksinäistä? En tosin ole yksinäinen omasta tahdostani :(. Kyllähän mä haluaisin tulla ja mennä kuten muutkin, mutta ei yksin onnistu samalla tavalla. Minulla on myös opiskelut ja työssä käynti siinä ohella, joten on minulla jonkin verran omiakin menoja ja se poika tässä mielessä saisi halutessaan omaa tilaa, mutta entäs sitten kun tulee vappu, uusi vuosi yms. juhlat? :(
Vastaukset 12
Vanhimmat
Yleensä mukavuus on kääntäen verrannollinen kaveripiirin kokoon, eli todennäköisesti mukavalla tyypillä ei olisi mitään monien kymmenien ihmisten kaveripiiriä, jonka takia sinun tarvitsisi stressata. En tarkoita, että se olisi absoluuttinen totuus, mutta ne, joilla on valtava kaveripiiri, yleensä eivät välitä kavereistaan yksilöinä ja sellaisen seurassa jäisit vain jalkoihin.
Itse olen muutamilla ryyppyreissuilla jäänyt yksin kun kaverilla on ollut hirveä tarve lähteä hoitamaan seurapiirimestarin statustaan.
Taisit nyt tehdä täysin perusteettoman yleistyksen, kaverien määrä ei kerro mitään siitä kuinka vakavasti joku suhtautuu ystävyyteen. Kenenkään aika ei tosiaan riitä kymmenien laadukkaiden ystävyyssuhteiden ylläpitoon, mutta jos jollain on laaja kaveripiiri ja paljon sosiaalisia menoja, sillä voi silti hyvin olla pieni ja valikoitu joukko läheisiä ystäviä, joista se todella välittää yksilöinä ja muutenkin. Joillain on vaan suurempi sosiaalisuuden tarve kuin toisilla, ja jotkut saa myös pinnallisemmista kaverisuhteista enemmän irti kuin toiset. Monella on myös laaja kaveripiiri ja todella aktiivinen sosiaalinen elämä pelkästään siksi, ettei ne ole vielä löytänyt tarpeeksi läheisiä ystäviä. Kaveriporukoista löytää helpommin ystäviä kuin kotona ruikuttamalla, ja sellaisten pinnallisempienkin kaverien kanssa ajan saa kulumaan mukavammin, jos on tarpeeksi sosiaalinen luonne.
on ihan mukavan oloinen poika. Ja hänellä on kavereita ja facebookissa olen nähnyt kuvia erilaisista pippaloista hänen profiilissaan
Kyllä varmaan kelpuuttaisi, jos asettaisi sinut, tai teidät, etusijalle elämässään, niin ei siinä mitään mahdotonta olisi välttämättä. Ehkä hän etääntyisi hieman kavereistaan ja sinä ehkä muuttuisit hieman sosiaalisemmaksi...
Mutta kuinka todennäköistä on että mitään todellista suhdetta syntyy, jos mies ei edes saa kunnollista kosketusta sinuun, kun salailet yksinäisyyttäsi?
Ei kai siinä ole mitään hävettävää, eihän se ole mikään tarttuva tauti tai muutenkaan häiritse muita, kuin ehkä itseä. Sä olet nuori ihminen vielä, joten pidä vaan hyvää huolta itsestäsi, ei sen takia tarvitse lähteä olemaan kenenkään kanssa, että kun muutkin niin tekee tms.
Kun arvostaa ja kunnioittaa itseä, niin arvostaa toisiakin, joten entäs jos odottaisit vielä ja katsoisit, jos kaveri on kiinnostunut ja tosissaan, niin kai hän sen aloitteen voi tehdä, ellei ole ujo nössykkä, jos on, niin meilaat ja kysyt suoraan ?
Ei se ota, jos ei jätäkään. Kävi miten kävi, niin hitaasti hyvä tulee =)
Jees, en usko että tulee olemaan mitään ongelmaa, kunhan tuo kaveri on fiksu ja mukava :)
Eikä sitä yksinäisyyttä tarvitse heti ensimmäiseksi kertoa. Eihän sitä kun paremmin tutustutaan niin yleensä kerrota niitä omasta mielestä negatiivisempia asioita ensin.
Mutta, eikai siinä mitään muuta kuin yritystä vaan! Voit ainakin sen jälkeen sanoa että ainakin olet yrittänyt tehdä yksinäisyydellesi jotain :)
Kyse on asenteista, ja niitä kommunikoidaan vahvasti etenkin ensivaikutelmalla.
Sanoisin, että luota tuohon vaistoosi olla avautumatta väärälle ihmiselle, väärissä lähtökohdissa!
Sitä miten sen asian tulisit lopulta kommunikoineeksi, mikäli sen tuot ilmi, et monilta osin pysty hallitsemaan. Nonverbaalisesti viestien sekä puoliksi tiedostamattomilla sanavalinnoilla tulee lopulta kuitenkin paljastamaan asenteensa. Lähestymistavan ja periaatteensa voi kuitenkin valita, sitä valintaa ainakin minä olen taipuvainen nimittämään asenteeksi.
Jos valitsee avautua, tunnustaa tai ripittäytyä häpeissään ja läheisyydenkaipuisena, vaikka niitä tunteita miten yrittäisi piilotella, niin kyllä ne ennen pitkää luultavasti kuitenkin rivien välissä paljastuvat, ja se asenne tulee sitten varmasti värittämään suhdettanne jonkin aikaa juuri tietynlaiseksi.
Jos sen sijaan päättää lähteä tasaveroisena ihmisenä liikkeelle ja olla kuormittamatta toista ja pyytämättä häneltä sen enempää kun hän muillekin antaa, niin sitten suhde toiseen saa varmasti vähemmän toista kuormittavan ja tasa-arvoisemman olemuksen.
Minä näkisin niin, että se sisäinen lapsi vahvoilla ollessaan on taipuvainen ripittäytymisiin ja avautumisiin, kun taas aikuinen ylpeys on taipuvainen välttämään sellaisia ja olemaan asiallisempi. Kummallekin on hyvä antaa aikaa, kyllä ystävälle voi avautuakin, mutta sitten pitää osata palata tasaveroiseenkin arkeen ja olla itsekin vuorostaan toiselle tukena kun hänellä on heikko hetki.
Mitä tulee parisuhteeseen, etenkin tasaveroiseen kumppanuuteen... Minulla on (ollut) kohtalaisen vahva taipumus tukea ja lohduttaa, mutta olen joutunut kärsimään siitä ja se on tapahtunut omalla kustannuksellani. Siksipä olen joutunut opettelemaan itseni kovettamisen taidon. En vain jaksa pohjattoman ulkoistetun turvallisuudentarpeen omaavia roikkujia. Ainoan eksäni kanssa jäin koko lyhyen jutun ajan kaipaamaan tasaveroisuutta ja pakahduin hänen surkeutensa taakan alle. Piankaan en enää jaksanut. Viimeinen tippa oli toisen muuttuminen aggressiiviseksi jos ja kun menin itse paljastamaan omaa turvallisuudenkaipuutani. Luotettavakaan hän ei halunnut olla, vaan flirttaili paljon muillekin miehille, mutta itse edellytti, vaikkakin yritti sitä toivetta pukea ihan ihmeellisiin tekosyihin ja syytöksiin, etten itse edes näkisi muita naisia seksuaalisesti ja etten menisi tutustumaan hänen muutamiin tuttuihinsa.
Pitäisi löytää joku joka ymmärtää mitä on elää sairauksien kanssa, joista ei parane ja joutuu syömään lääkkeitä koko ajan ym ja se yhdistettynä köyhyyteen ja perusturvattomuuteen, ei ole mikään helppo paketti kellekään , joten aika laaja ymmärrys ja lämmin sydänkin pitäisi olla.
Onneksi monenlaista elämää on kuitenkin tullut elettyä, että siinä mielessä tämä ei ole ollut pysyvä olotila, mutta olisi jotenkin kiva saada jotain uutta iloa elämään =)
Jos se eteesi tuleva nuori mies pitää sinusta, ei yksinäisyytesi ole ongelma. Jos päädyt valitsemaan kovin pinnalisen miehen, sitten tulee varmasti ongelmia.
Se olisi jokaiselle hyväksi, luonnollisesti vaan, aito vuorovaikutus syntyy jos on syntyäkseen, kevätkin tulossa ja kesä =)
Samoja ajatuksia myös minulla. Ei ole mitään kaveripiiriä, kaikki pyhät ja juhlat vietän yksinäni ellen sitten mene esimerkiksi jouluksi äitini luokse. Ei ole ketään joka tulisi auttamaan vaikka muutossa, ainoastaan kaksi perheenjäsentäni soittelee minulle, puhelimessani onkin vain muutaman sukulaisen ja numeropalvelun numerot. Minulle on myös kova paikka tunnustaa yksinäisyyteni. Luulen, että se johtuu erittäin huonosta itsetunnostani, joka nujerrettiin jo nuorella iällä kiusaamisen ja syrjimisen myötä. Viimeisin kaveri ollut ala-asteella ja siitäkin on jo yli kymmenen vuotta. Olen varmasti monellakin tapaa sosiaalisesti vammainen, minulla ei ole sosiaalisia taitoja, jonka vuoksi ihmisillä on usein aivan väärä kuva minusta. Tajusin vasta parikymppisenä, että ujoja ja hiljaisia pidetään usein ylimielisinä, mistä ei minun kohdallani ole ollenkaan kyse. Mutta siis tuosta seurustelusta niin jos jonkun tapaisin niin tuntuisi jotenkin nololta paljastaa, ettei ole yhtään kaveria ja on aina yksin. Kai sitä ajattelee, että tuolla paljastuksella se sosiaalinen vamma vain korostuu. Mutta tietenkin jos minun kanssani viettää aikaa pidempään niin tajuaahan sen nyt tyhmäkin, että yksinäinen olen.
Vaikea sanoa miten asiat voisi toimia kun ei seurustelusta ole kokemuksia.
Samoja ajatuksia myös minulla. Ei ole mitään kaveripiiriä, kaikki pyhät ja juhlat vietän yksinäni ellen sitten mene esimerkiksi jouluksi äitini luokse. Ei ole ketään joka tulisi auttamaan vaikka muutossa, ainoastaan kaksi perheenjäsentäni soittelee minulle, puhelimessani onkin vain muutaman sukulaisen ja numeropalvelun numerot. Minulle on myös kova paikka tunnustaa yksinäisyyteni. Luulen, että se johtuu erittäin huonosta itsetunnostani, joka nujerrettiin jo nuorella iällä kiusaamisen ja syrjimisen myötä. Viimeisin kaveri ollut ala-asteella ja siitäkin on jo yli kymmenen vuotta. Olen varmasti monellakin tapaa sosiaalisesti vammainen, minulla ei ole sosiaalisia taitoja, jonka vuoksi ihmisillä on usein aivan väärä kuva minusta. Tajusin vasta parikymppisenä, että ujoja ja hiljaisia pidetään usein ylimielisinä, mistä ei minun kohdallani ole ollenkaan kyse. Mutta siis tuosta seurustelusta niin jos jonkun tapaisin niin tuntuisi jotenkin nololta paljastaa, ettei ole yhtään kaveria ja on aina yksin. Kai sitä ajattelee, että tuolla paljastuksella se sosiaalinen vamma vain korostuu. Mutta tietenkin jos minun kanssani viettää aikaa pidempään niin tajuaahan sen nyt tyhmäkin, että yksinäinen olen.
Vaikea sanoa miten asiat voisi toimia kun ei seurustelusta ole kokemuksia.