Olen nelikymppinen mies. Erosin muutama vuosi sitten pitkästä avioliitosta, lapset jäivät asumaan äidilleen. Avioliiton aikana minulla ei ollut oikeastaan pahemmin ystäviä eikä kavereitakaan. Aika kului töissä ja kotona.
Eron jälkeen olen tutustunut uusiin ihmisiin ja minulla on ollut pari vakavampaakin suhdetta, jotka kuitenkin päättyivät varsin lyhyeen.
Jäin vuoden alussa työttömäksi ja aika on mennyt kotona itseään etsiessä. Töitä olen yrittänyt hakea, mutta huonolla menestyksellä.
Minulla on kavereita joita tapaankin silloin tällöin tunnin pari kerraallaan. Eli täysin yksinäinen en ole. Silti iltaisin kotona tunnen itseni niin yksinäiseksi. Kaipaisin ihmistä rinnalleni, vaikka tiedänkin sen myös tuovan tuskaa, olenhan ne pari suhdetta tässä kokenut.
Joku ehkä voisi väittää minua onnekkaaksikin ja ymmärrän, että varmasti on olemassa ihmisiä, joilla ei todellakaan ole ketään. Mutta kun ei ole töitä on aivan liikaa aikaa itselleen. Mitään mieleistä harrastusta en keksi ja jos keksinkin se on jotain yksintekemistä. Liikunnasta en ole ikinä pitänyt ja olen siinä aina ollut huono, olin niitä viimeisiä, jotka valittiin liikuntatunnilla pakosta johonkin joukkueeseen. Tietyllä tavalla olen erakko ja toisaalta taas sosiaalinen. Eli todella ristiriitainen persoona siis. Lapsena olin yksinäinen, joten ehkä siitä johtuu tämä erakkomaisuuteni.
Välillä tuntuu, että sekoan ja teen tästä asiasta isomman numeron kuin se onkaan. Epätoivoisesti haen läheisyyttä irtoseksisuhteista, nämä kuitenkin jättävät niin tyhjän olon, mutta hetken saan olla jonkun iholla. Toivon usein etten eläisi kovin vanhaksi, mitään itsemurhaa en kuitenkaan haudo, tai no kyllähän sekin on mielessä käynyt ei voi kieltää. Tiedän kuitenkin, että niin en voi tehdä lapsilleni. Tämä on tämmöistä omien tunteiden purkamista, jollekkin on pakko avautua, edes näin netin välitksellä.
Eron jälkeen olen tutustunut uusiin ihmisiin ja minulla on ollut pari vakavampaakin suhdetta, jotka kuitenkin päättyivät varsin lyhyeen.
Jäin vuoden alussa työttömäksi ja aika on mennyt kotona itseään etsiessä. Töitä olen yrittänyt hakea, mutta huonolla menestyksellä.
Minulla on kavereita joita tapaankin silloin tällöin tunnin pari kerraallaan. Eli täysin yksinäinen en ole. Silti iltaisin kotona tunnen itseni niin yksinäiseksi. Kaipaisin ihmistä rinnalleni, vaikka tiedänkin sen myös tuovan tuskaa, olenhan ne pari suhdetta tässä kokenut.
Joku ehkä voisi väittää minua onnekkaaksikin ja ymmärrän, että varmasti on olemassa ihmisiä, joilla ei todellakaan ole ketään. Mutta kun ei ole töitä on aivan liikaa aikaa itselleen. Mitään mieleistä harrastusta en keksi ja jos keksinkin se on jotain yksintekemistä. Liikunnasta en ole ikinä pitänyt ja olen siinä aina ollut huono, olin niitä viimeisiä, jotka valittiin liikuntatunnilla pakosta johonkin joukkueeseen. Tietyllä tavalla olen erakko ja toisaalta taas sosiaalinen. Eli todella ristiriitainen persoona siis. Lapsena olin yksinäinen, joten ehkä siitä johtuu tämä erakkomaisuuteni.
Välillä tuntuu, että sekoan ja teen tästä asiasta isomman numeron kuin se onkaan. Epätoivoisesti haen läheisyyttä irtoseksisuhteista, nämä kuitenkin jättävät niin tyhjän olon, mutta hetken saan olla jonkun iholla. Toivon usein etten eläisi kovin vanhaksi, mitään itsemurhaa en kuitenkaan haudo, tai no kyllähän sekin on mielessä käynyt ei voi kieltää. Tiedän kuitenkin, että niin en voi tehdä lapsilleni. Tämä on tämmöistä omien tunteiden purkamista, jollekkin on pakko avautua, edes näin netin välitksellä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse olen vähän vanhempi nainen teen pätkätöitä, tiedän tunteen aikaa olis mut rahaa ei.
Itse keksisin kyllä harrastuksia mutta kaikki maksaa. Tuttavia kavereita on mutta sitä läheistä ihmistä ei.
Erosimme muutama vuosi sitten.Viihdyn kyllä väliin yksinkin mutta pidemän päälle se ei ole hyvä.
Mutta mikä avuksi ? Vaikea sanoa. Ei silti auta kuin uskoa, että huomenna ois paremmin kuin tänään.
Mies ohjaajista on monissa harrastus kerhoissa pulaa ei sinua se kiinostaisi ?
Aika samoin tunnen itsekkin. Olen sosiaalinen ja puhelias, kavereita on, mutta kotona iltaisin se yksinäisyyden tunne.
Myös itse erosin muutama vuosi sitten, oma lapsi jo aikuinen ja elää omaa elämäänsä. Olenkin miettinyt, että eroni oli niin suuri juttu, etten ole vielä päässyt sen suhteen kanssa sujuiksi. Toisin sanoen en uskalla enään luottaa.