Raskausmasennus vai hormonitoimintaa?

Mä olen nykyään ihan hirveä miestäni kohtaan. Ärsyynnyn pienistä asioista, kuten mies ei huomio minua, ei auta jne. Itseasiassa mies tekee pitkää päivää töissä ja illat remontoi tulevaa kotiamme, jonka olis tasrkoitus tulla valmiiks ennen lapsen syntymää. Ollaan oltu kolmen asunnon loukossa, nyt miehen talo saatiin myytyä ja hän muuttaa mun luo, kunnes päästään omaan kotiin.
Olen ajatellut, että ne on hormoonit, jotka aiheuttaa tämän kaaoksen minussa. Olen yrittänyt puhua miehelle, että yrittäis nyt vaan kestää... Samanlaiset tunteet oli, kun sain hormonikierukan. Silloin kesti vain 3 kk ja sitten olikin olo erittäin hyvä ja harmooninen...
Eiköhän tämä kaikki joskus muutu hyväks ja mä olen taas oma itseni. Miestä vaan käy sääliks, kun mulla on liian suuret vaatimukset.

Mulla oli alkuraskaudesta valtavan voimakasta pahoinvointia aina viikolle 14 asti. Jatkuvasta pahasta olosta ja oksentamisesta väsyin aivan valtavasti, painokin tippui monta kiloa. Tästä väsymyksestä johtuen mikään ei kiinnostanut, ei jaksanut kuin levätä, nukkua ja yrittää väkisin syödä. En uskaltautunut lenkille, en kauppaan, en minnekään käytännössä pihaa edemmäs kun oksennus lensi ihan missä vaan milloin vaan. Laattasin kauppaan, postilaatikoille, autoon ja vaikka minne. Tietyn aikaa sitä antoi itselleen armoa ja "salli" sen saamattomuuden ja väsymyksen ja oli vaan kiitollinen kun mies hoiti kaikki asiat ja oli ymmärtäväinen. Jotenkin ajatteli että kyllä tämä tästä helpottaa. Mutta siinä vaiheessa kun tätä oli jatkunut jo viikkoja, tuli todellinen, kokonaisvaltainen paha olo ja mieli meni ihan maihin. Oli niin ikävä olla kaikin puolin että itkin ja huusin miehelleni, että miksei voi ihmisellä olla hyvä olla edes kymmentä minuuttia päivässä, onko se liikaa vaadittu, kun koko ajan kuvottaa ja väsyttää ja tuntuu että elämänilokin on mennyt ihan täysin vaikka vauvakin on tulossa! mieheni kaikki vuodatukset joutui kestämään ja minun turhautumiseni omaan saamattomuuteeni, kun olisin halunnut kesällä kaikkea touhuta mutta jaksoinkin vaan maata... Tässä masentuneessa olotilassani kiukuttelin milloin mistäkin enkä jaksanut / ymmärtänyt miestäni edes kiittää kun hän ahkerasti kotia hoiti ja käytti koiraa ja kantoi mieluisia ruokia nenän eteen kaupasta heti jos tuntui siltä että saattaisi voida syödä.

Kun pahoinvointi helpotti, väsymys jatkui vielä pitkään, mutta pikkuhiljaa mieli koheni kun fyysinen olo tuli siedettäväksi. Nyt olen viikolla 30 ja olo on loistava, jaksan tehdä ja touhuta ja painokin on noussut jo 3 kiloa (verrattuna painoon ennen raskautta, eli noin 7-8kg verrattuna painoon alkuraskaudesta kun ensin paino laski reilusti). Pienet fyysiset vaivat, kuten selkäsärky, supistukset, suonenvedot ym. tuntuu ihan siedettäviltä :) Enää ei itketä koko aikaa ja mieskin on tyytyväinen kun olen piristynyt ja jaksan taas jutella ja lähteä ulos. Töissä on ihanaa olla ja hyvä olo näkyy sielläkin!

Eli voimia ja kärsiv'llisyyttä sinnepäin, kyllä se olotila aikanaan helpottaa vaikkei nyt siltä tunnu! Anna armoa itsellesi, anna itsellesi mahdollisuus levätä jos kroppa vaatii, maailma ei kaadu vaikka kotityöt olisi vähän rempallaan! Tehköön puoliso sen mitä kykenee ja olkoon loput, tärkeintä on että äiti voi hyvin että vauvallakin on hyvä olla ;)

Emo to be kirjoitti:

Mulla oli alkuraskaudesta valtavan voimakasta pahoinvointia aina viikolle 14 asti. Jatkuvasta pahasta olosta ja oksentamisesta väsyin aivan valtavasti, painokin tippui monta kiloa. Tästä väsymyksestä johtuen mikään ei kiinnostanut, ei jaksanut kuin levätä, nukkua ja yrittää väkisin syödä. En uskaltautunut lenkille, en kauppaan, en minnekään käytännössä pihaa edemmäs kun oksennus lensi ihan missä vaan milloin vaan. Laattasin kauppaan, postilaatikoille, autoon ja vaikka minne. Tietyn aikaa sitä antoi itselleen armoa ja "salli" sen saamattomuuden ja väsymyksen ja oli vaan kiitollinen kun mies hoiti kaikki asiat ja oli ymmärtäväinen. Jotenkin ajatteli että kyllä tämä tästä helpottaa. Mutta siinä vaiheessa kun tätä oli jatkunut jo viikkoja, tuli todellinen, kokonaisvaltainen paha olo ja mieli meni ihan maihin. Oli niin ikävä olla kaikin puolin että itkin ja huusin miehelleni, että miksei voi ihmisellä olla hyvä olla edes kymmentä minuuttia päivässä, onko se liikaa vaadittu, kun koko ajan kuvottaa ja väsyttää ja tuntuu että elämänilokin on mennyt ihan täysin vaikka vauvakin on tulossa! mieheni kaikki vuodatukset joutui kestämään ja minun turhautumiseni omaan saamattomuuteeni, kun olisin halunnut kesällä kaikkea touhuta mutta jaksoinkin vaan maata... Tässä masentuneessa olotilassani kiukuttelin milloin mistäkin enkä jaksanut / ymmärtänyt miestäni edes kiittää kun hän ahkerasti kotia hoiti ja käytti koiraa ja kantoi mieluisia ruokia nenän eteen kaupasta heti jos tuntui siltä että saattaisi voida syödä.

Kun pahoinvointi helpotti, väsymys jatkui vielä pitkään, mutta pikkuhiljaa mieli koheni kun fyysinen olo tuli siedettäväksi. Nyt olen viikolla 30 ja olo on loistava, jaksan tehdä ja touhuta ja painokin on noussut jo 3 kiloa (verrattuna painoon ennen raskautta, eli noin 7-8kg verrattuna painoon alkuraskaudesta kun ensin paino laski reilusti). Pienet fyysiset vaivat, kuten selkäsärky, supistukset, suonenvedot ym. tuntuu ihan siedettäviltä :) Enää ei itketä koko aikaa ja mieskin on tyytyväinen kun olen piristynyt ja jaksan taas jutella ja lähteä ulos. Töissä on ihanaa olla ja hyvä olo näkyy sielläkin!

Eli voimia ja kärsiv'llisyyttä sinnepäin, kyllä se olotila aikanaan helpottaa vaikkei nyt siltä tunnu! Anna armoa itsellesi, anna itsellesi mahdollisuus levätä jos kroppa vaatii, maailma ei kaadu vaikka kotityöt olisi vähän rempallaan! Tehköön puoliso sen mitä kykenee ja olkoon loput, tärkeintä on että äiti voi hyvin että vauvallakin on hyvä olla ;)

Ihan sama täälä kiukkua on riittänyt!