Pelkään että menetän ainoan itselleni läheisen ihmisen. Ja sekin omaa vikaa, ja kuitenkin vaikka yritän muuttua ja tiedän että käyttäydyn typerästi, en saa korjattua sitä.
Kerron hieman taustaa: Olen kärsinyt ujoudesta jostain ala-asteen ajoilta, nyt olen 19-vuotta ja minulla alkaa olla pahoja puutteita sosiaalisissa taidoissa ja olen tainnut padota itseni lukkoon. Olen alkanut miettimään ammattiapua, mutta en ole vielä rohjennut mennä, minusta pelkkä ajatuskin itsestä ja omista ongelmista puhuminen, saa fyysisiä reaktioita aikaan joita häpeän. Olen kuin pikku lapsi, en osaa keskustella henkilökohtaisista asioista ilman että minua alkaa itkettää. Sen takia en ole puhunut kunnolla kenenkään kanssa. Välillä alan oireilla jo kun pitäisi kertoa vaikka mitä tykkään tehdä vapaa ajalla, jolloinka saatan hyvin töykeästikkin jättää vastaamatta, koska en kestä häpeää mikä tulee jos alkaa itkettämään. Stressaan sosiaalisia tilanteita ja en enään osaa kunnolla keskustella. Suljen kaiken sisälleni, en puhu mieltä painavista asioista kellekkään.
Olen ollut vähemmän ja enemmän alamaissa/masentunut yläasteelta lähtien, en ikinä ole yrittänyt tai aikonut tehdä itsemurhaa, mutta stressaavina aikoina ja silloin kun itsetunto menee miinukselle, tulee mieleen tietä ylittäessä voikun jäisin auton alle, siinä sais tauon kaikesta, jos ei kuolis niin ainakin sairas loman muodossa. Tai sillalla mietin jos hyppäisin kuinka sitten millään mokillani ei olisi enää väliä jos kuolisin. Se ajatus tuntuu mukavan rentouttavalta.
Noin puoli vuotta sitten suppeaan elämääni tuli "pelastaja". Lenkillä ollessani, tuntematon mies sanoikin moi, josta häkeltyneenä sain vastattua tuskin kuultavasti moi. Siitä seurasi minun elämäni paras puoli vuotta.
Ongelma on vain että hän on erittäin sosiaalinen ja niin myös hänen kaverinsa, ja hän ei oikein ymmärrä ujoutta. Hän on sitä mieltä että minun pitää vain harjoitella puhumista. Olen muutamia kertoja ollut hänen ja hänen ystävien kanssa viettämässä iltaa, en ikinä saa sanaa suusta istun hiljaa ja vastaan lyhyesti ja kantaa ottamattomasti jos kysytään jotain. Kun olen kaksin hänen kanssaan osaan puhua hyvin yleisistä asioista, mutta en suostu/kykene puhumaan omista tunteistani, tai mistään henk. kohtaisesta, ja hän alkaa hieman kyllästyä minun vaikenemisiin ja pois kääntymisiin kun keskustelemme.
Ja sitten hän halusi minun tulevan juhlimaan kavereittensa kanssa, ilta meni ihan normaalin vaitonaisesti ja häpeillen, kunnes jossain puoli kolmen aikaan olin väsynyt ja jokin katkaisi kamelin selän, aloin tuntea veren nousevan päähän ja hermostumiseni, ja äkkiä sanaakaan sanomatta lähdin vessaan. Poikaystäväni ei tietenkään tajunnut miksi lähdin. Hän koitti soittaa muutaman kerran, laitoin puhelimen vain äänettömälle koska en voinut puhua kun yritin saada itkun kuriin että pääsisin kulkemaan kotiin ilman itkuisia silmiä. Hän lopulta lähetti viestin että missä olin ja että tulisin takaisin ja lähtisimme yhdessä kotiin. Lopultamsuostuin lähtemään samaa matkaa kun olin saanut punaiset silmät normaaleiksi. Matka oli aika kireä ja vaitonainen poikakaverini luona sitten minä menin heti nukkumaan, mutta hän halusi puhua ja aloin vain itkemään taas enkä saanut lopetettua, ja sitä pahensi vain se kun hän alkoi kysellä oliko tehnyt jotain väärin, ja että tein hänet surulliseksi kun itkin, ja miksi itken jne.
Tällä hetkellä juttu on käsittelemättä ja minua peloittaa että hän ei jaksa minun oikkujani enään. Haluaisin selittää käytöstäni, mutta en tiedä miten, etten anna itsestäni aivan sosiaalivammaista kuvaa. Ja ongelmaa lisää se että en osaa kertoa syytä miksi itken, joskus minä vain ahdistun tilanteista niin että alan itkeä, enkä pysty kunnolla hallitsemaan itseäni, en saa sanotuksi mitään, enkä lopetettua. Miten voisin selitellä hänelle ujottani, ja ahdistusta joka seuraa "epäonnistuneita" sosiaalisia tilanteita?
Kerron hieman taustaa: Olen kärsinyt ujoudesta jostain ala-asteen ajoilta, nyt olen 19-vuotta ja minulla alkaa olla pahoja puutteita sosiaalisissa taidoissa ja olen tainnut padota itseni lukkoon. Olen alkanut miettimään ammattiapua, mutta en ole vielä rohjennut mennä, minusta pelkkä ajatuskin itsestä ja omista ongelmista puhuminen, saa fyysisiä reaktioita aikaan joita häpeän. Olen kuin pikku lapsi, en osaa keskustella henkilökohtaisista asioista ilman että minua alkaa itkettää. Sen takia en ole puhunut kunnolla kenenkään kanssa. Välillä alan oireilla jo kun pitäisi kertoa vaikka mitä tykkään tehdä vapaa ajalla, jolloinka saatan hyvin töykeästikkin jättää vastaamatta, koska en kestä häpeää mikä tulee jos alkaa itkettämään. Stressaan sosiaalisia tilanteita ja en enään osaa kunnolla keskustella. Suljen kaiken sisälleni, en puhu mieltä painavista asioista kellekkään.
Olen ollut vähemmän ja enemmän alamaissa/masentunut yläasteelta lähtien, en ikinä ole yrittänyt tai aikonut tehdä itsemurhaa, mutta stressaavina aikoina ja silloin kun itsetunto menee miinukselle, tulee mieleen tietä ylittäessä voikun jäisin auton alle, siinä sais tauon kaikesta, jos ei kuolis niin ainakin sairas loman muodossa. Tai sillalla mietin jos hyppäisin kuinka sitten millään mokillani ei olisi enää väliä jos kuolisin. Se ajatus tuntuu mukavan rentouttavalta.
Noin puoli vuotta sitten suppeaan elämääni tuli "pelastaja". Lenkillä ollessani, tuntematon mies sanoikin moi, josta häkeltyneenä sain vastattua tuskin kuultavasti moi. Siitä seurasi minun elämäni paras puoli vuotta.
Ongelma on vain että hän on erittäin sosiaalinen ja niin myös hänen kaverinsa, ja hän ei oikein ymmärrä ujoutta. Hän on sitä mieltä että minun pitää vain harjoitella puhumista. Olen muutamia kertoja ollut hänen ja hänen ystävien kanssa viettämässä iltaa, en ikinä saa sanaa suusta istun hiljaa ja vastaan lyhyesti ja kantaa ottamattomasti jos kysytään jotain. Kun olen kaksin hänen kanssaan osaan puhua hyvin yleisistä asioista, mutta en suostu/kykene puhumaan omista tunteistani, tai mistään henk. kohtaisesta, ja hän alkaa hieman kyllästyä minun vaikenemisiin ja pois kääntymisiin kun keskustelemme.
Ja sitten hän halusi minun tulevan juhlimaan kavereittensa kanssa, ilta meni ihan normaalin vaitonaisesti ja häpeillen, kunnes jossain puoli kolmen aikaan olin väsynyt ja jokin katkaisi kamelin selän, aloin tuntea veren nousevan päähän ja hermostumiseni, ja äkkiä sanaakaan sanomatta lähdin vessaan. Poikaystäväni ei tietenkään tajunnut miksi lähdin. Hän koitti soittaa muutaman kerran, laitoin puhelimen vain äänettömälle koska en voinut puhua kun yritin saada itkun kuriin että pääsisin kulkemaan kotiin ilman itkuisia silmiä. Hän lopulta lähetti viestin että missä olin ja että tulisin takaisin ja lähtisimme yhdessä kotiin. Lopultamsuostuin lähtemään samaa matkaa kun olin saanut punaiset silmät normaaleiksi. Matka oli aika kireä ja vaitonainen poikakaverini luona sitten minä menin heti nukkumaan, mutta hän halusi puhua ja aloin vain itkemään taas enkä saanut lopetettua, ja sitä pahensi vain se kun hän alkoi kysellä oliko tehnyt jotain väärin, ja että tein hänet surulliseksi kun itkin, ja miksi itken jne.
Tällä hetkellä juttu on käsittelemättä ja minua peloittaa että hän ei jaksa minun oikkujani enään. Haluaisin selittää käytöstäni, mutta en tiedä miten, etten anna itsestäni aivan sosiaalivammaista kuvaa. Ja ongelmaa lisää se että en osaa kertoa syytä miksi itken, joskus minä vain ahdistun tilanteista niin että alan itkeä, enkä pysty kunnolla hallitsemaan itseäni, en saa sanotuksi mitään, enkä lopetettua. Miten voisin selitellä hänelle ujottani, ja ahdistusta joka seuraa "epäonnistuneita" sosiaalisia tilanteita?
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Olen alkanut miettimään ammattiapua, mutta en ole vielä rohjennut mennä, minusta pelkkä ajatuskin itsestä ja omista ongelmista puhuminen, saa fyysisiä reaktioita aikaan joita häpeän. Olen kuin pikku lapsi, en osaa keskustella henkilökohtaisista asioista ilman että minua alkaa itkettää."
Minusta tuntuu että ongelmasi taustalla ei ole pelkkä ujous, vaan oikea trauma jota et pysty itse tiedostamaan. Alitajuntasi on siinä mielessä kiero, että jos sinulle on tapahtunut jotakin todella, todella ikävää menneisyydessä, se ei paljasta sitä tietoisuudelle suojellakseen sinua. Samaan aikaan se kuitenkin tekee kaikkensa varmistaakseen, että muiston tapahtuma ei tapahtuisi uudestaan. Suosittelen sinulle ehdottomasti terapiaa, koska tämänkaltaisia komplekseja on todella vaikea korjata ilman ammattilaisen apua.
Silti... jos sinulta löytyy seikkailunhalua, voit kokeilla "Mielenkaivannaksi" kutsutta tekniikkaa. Se on hyvin radikaali psyykkaustekniikka ja sen tieteellisyydestä kiistellään vieläkin, mutta en tiedä vielä yhtäkään ihmistä jolla se ei olisi toiminut. Oikein käytettynä se voi paljastaa sinulle mielenkiintoisia palasia itsestäsi, ja kertoa mitä alitajuntasi ajattelee.
1) Ensimmäiseksi sinun pitää antaaa alitajunnallesi nimi. Mikä tahansa nimi käy kunhan se ei ole oma nimesi.
2) Kun alitajunta on saanut nimensä, alat keskustella mielessäsi, ihan kuin haluaisit tehdä tuttavuutta tämän uuden ystävän kanssa.
3) Tämän jälkeen voit pyytää aivan suoraan alitajuntaasi hakemaan muiston. Esim. "Nemo, hae muisto siitä kun ensimmäisen kerran rakastuin."
4) Jos kaikki meni hyvin, mieleesi ponnahtaa kuvia kyseisestä muistosta, ja niiden määrä / laatu voi yllättää sinutkin. Voit tehdä tällä tavalla itsellesi hyvinkin rohkeita kysymyksiä mielellesi, ja löytää muistoja jotka olit jo "unohtanut" kokonaan.
Joskus kuitenkin käy niin, että kysymys ei tuota minkäänlaista vastausta. Tämä voi johtua siitä, että alitajuntasi ei tajunnut kysymystä, tai todennäköisemmin siitä, että se ei halua vastata. Kuin alat löytämään tämänkaltaisia reikiä mielestäsi, pystyt hahmottamaan missä ongelma on.
kiitos vastauksestasi,
en olekkaan kuullut ennen "mielenkaivannasta", voisihan sitä yrittää, mutta kuullostaa aika vaikealta. Minulla olisi mahdollisuus ilmaiseen psykologin palveluihin, ja luulen että voisin yrittää käydä siellä. En kyllä usko että minulla mitään suurenpaa traumaa on.
"en olekkaan kuullut ennen "mielenkaivannasta", voisihan sitä yrittää, mutta kuullostaa aika vaikealta"
Se ei ole vaikeaa, ja olet tehnyt sitä jo pitkän aikaa tiedostamatta. Aina kun ajattelet jotakin asiaa, mielesi eteen ponnahtaa kuvia, eikö niin? Nämä kuvat tulevat suoraan alitajunnalta. Se mitä "mielenkaivanta" tekee on se, että se systematisoi tämän prosessin.
En ole sinänsä kyllä yllättynyt että et ole kuullut tästä tekniikasta, koska se tulee havajilaisesta Huna-traditiosta. Huna (suomeksi: Tie) ei kuitenkaan ole sanan varsinaisessa mielessä uskonto, vaan kokoelma erilaisia tekniikoita, joilla on tarkoitus hallita ja ymmärtää mieltäsi. "Mielenkaivanta" on yksi näistä, ja jotkut terapeutit käyttävät sitä tilanteissa kun ihminen ei tunnu millään muulla tavalla saavan otetta muistoihinsa. En tosin tiedä ketään suomessa joka käyttäisi sitä.
"En kyllä usko että minulla mitään suurenpaa traumaa on. "
Jos et pysty edes selittämään miksi tunnet olosi surulliseksi, taustalla on hieman pakko olla jotakin, etenkin kun saat myös fyysisiä reaktioita. Sanon tämän nyt aivan henkilökohtaisesta kokemuksesta, koska minä itse aikoinani kärsin hyvin monimutkaisesta kompleksista. Kukaan, en edes minä, ei käsittänyt sen syytä, ja se kuitattiin pelkkänä "luonteen heikkoutena". Se oli suorastaan hämmästyttävää kuinka paljon minäkin muutuin heti sillä hetkellä kun kyseinen kompleksi saatiin purettua.
"Minulla olisi mahdollisuus ilmaiseen psykologin palveluihin, ja luulen että voisin yrittää käydä siellä. "
Tee se. Tiedän että suomalaisen terapian taso voisi olla hieman parempikin, mutta sinä tarvitset kaiken avun mitä voit saada. Ihan itsesi takia. Sinulla on oikeus parempaan elämään.
Tuntuu että voisi olla paljonkin sanottavaa tähän, ja ehkä sanon myöhemmin lisää, jos tulee mieleen (toivottavasti vielä seurailet). Näin ensiksi mietin että miltä susta tuntui kirjoittaa tuota aloitusviestiä? Siinä sait ainakin kerrottua sun tilanteesta ja avattua tunteitasi. Joissain tilanteissa pyörii paljon mielessä juttuja, eikä niitä oikein saa ulos muuten kuin kirjoittamalla. Ehkä voisit alkaa käsittelemään tunteitasi kirjoittamisen kautta, ja kirjoittaa vaikka poikaystävällesikin. Siitä, miltä susta tuntuu sosiaalisissa tilanteissa, siitä että sua pelottaa, ja siitä, mitä sä toivoisit poikaystävältäsi.
Ei sun tarvitse tyrkätä itseäsi sosiaalisiin tilanteisiin ja pakottaa itseäsi puhumaan. Ensiksi olisi varmaan tärkeä, että sä tutustut itseesi ja pääset paremmin sopuun itsesi kanssa. Jokin terapia voisi tosiaan olla hyvä apu tässäkin. Sitten sun on helpompi avata itseäsi myös muille. Ihanaa, että sulla on ihminen lähellä. Sussa on paljon rakastettavaa ja olis upeeta, että se pääsisi paremmin ulos
hei! mitä sinulle nykyään kuuluu, oletteko vielä yhdessä?
minulla aikalailla samanlainen tarina, tuollainen itkuisuus ja suru on kulkenut aina mukanani. Ujo olen ja herkkä ihminen.
Olen myös miettinyt, että onko taustallani tosiaan joku paha trauma, että minulle on sattunut jotain tosi kamalaa joskus lapsena. Isä oli kyllä pelottava, huusi ja arvosteli ulkonäköäni jne. ja koin lapsuusajan ahdistavana, en saanut rakkautta tai välittämistä jne. mutta onkohan sittenkin jotain muutakin, joku todella traumaattinen kokemus? Koska tämä joku ihmeellinen suru ja itseinho on ollut aina mukanani.
No minä tapasin onneksi (vai pitäisikö sanoa epäonneksi) jo 18 vuotiaana miehen, joka pelasti minut, kuten hyvin sanoit. Kuljimme yhdessä 12 vuotta... kunnes sitten, ykskaks kuin salama kirkkaalta taivaalta, hän kertoi haluavansa erota, oli löytänyt uuden naisen johon rakastunut.
Shokki on ollut kauhea, enkä tiedä miten voin milläään tästä jatkaa. Ainoa ihminen jonka olen pystynyt päästämään lähelleni, jätti.
Olen niin rikki kuin ihminen vaan voi olla. Yksin.
Hän haluaa kuitenkin pitää yhteyttä silloin tällöin, ja minä en ole osannut kieltääkään. Ja sanoo, että voin soittaa jos on oikein hätä. Niin olen joutunut muutaman kerran tekemään... mutta tuntuu, että en osaa kohta hänellekään puhua enää. Koska tuo mitä hän teki, on minulle aivan liikaa. Olen mennyt ihan lukkoon, miten voin olla enää ystävä, kun hän ei rakasta minua vaan toista. Mutta kun ei ole ketään muutakaan ihmistä.. olen soittanut hänelle joskus.
Toivottavasti sinulla on parempi onni suhteessasi. Ja neuvon, että mene terapiaan oikeasti, niin minäkin tein, mutta en ole kunnon apua sieltä saanut. Tosin se on vain kunnallinen psyk. sairaanhoitaja jolle olen jutellut, yksityisiin kunnon terapioihin ei ole ollut varaa. Ehkä niistä saisi parempaa apua.
Sinulle voi käydä paremmin. Aina täytyy yrittää.
Mutta todellakin, niin tutulta kuulosti tuo tarinasi, että täytyi vastata.
Samalta kuulostaa täälläkin... Poikaystäväni on meinannut jättää minut monta kertaa käytökseni takia.. Mun on pakko tehdä jotain jos uskallan. Kuinka kalliita nuo terapiat on ? Työtön kun oon..