mun mielestä on ihan luonnotonta masentua kun on saanut jotain niin ihanaa että mahassa kasvaa pieni elämä. silti mulla on niin uskomattoman turha ja yksinäinen olo.
vauva on tulossa maaliskuussa ja musta tuntuu aivan mahdottomalta jaksaa sinne asti.
tiedän että vauvalle voi olla pahoja vaikutuksia sillä että äiti on masentunut, mutta silti en osaa hakea apua. en oo pystynyt puhumaan muuta kun omalle miehelle ja se ei ymmärrä mua ollenkaan. on vaan aina vihanen jos mä pahotan mieleni. kuulemma pitäs vaan olla pahottamatta. sillä ei todellakaan oo mitään aavistusta siitä mitä masennus on mutta ei se oo kyllä yrittänyt ottaa selvääkään. kyllä mä tiedän ettei omaisen masennus oo kellekkään helppoa mut se sen auttaminen on hyvin lyhytkestosta ja aina vähän siitä kiinni mille päälle se sattuu., muille en kuitenkaan pysty puhumaan vaan esitän onnellista koska mun mielestä mun kuuluu olla onnellinen. mieskin vertaa mua koko ajan muihin raskaana oleviin ja muistaa kyllä päivittäin mainita siitä kuinka kukaan ei oo niin vaikee ku minä.-
vauva on tulossa maaliskuussa ja musta tuntuu aivan mahdottomalta jaksaa sinne asti.
tiedän että vauvalle voi olla pahoja vaikutuksia sillä että äiti on masentunut, mutta silti en osaa hakea apua. en oo pystynyt puhumaan muuta kun omalle miehelle ja se ei ymmärrä mua ollenkaan. on vaan aina vihanen jos mä pahotan mieleni. kuulemma pitäs vaan olla pahottamatta. sillä ei todellakaan oo mitään aavistusta siitä mitä masennus on mutta ei se oo kyllä yrittänyt ottaa selvääkään. kyllä mä tiedän ettei omaisen masennus oo kellekkään helppoa mut se sen auttaminen on hyvin lyhytkestosta ja aina vähän siitä kiinni mille päälle se sattuu., muille en kuitenkaan pysty puhumaan vaan esitän onnellista koska mun mielestä mun kuuluu olla onnellinen. mieskin vertaa mua koko ajan muihin raskaana oleviin ja muistaa kyllä päivittäin mainita siitä kuinka kukaan ei oo niin vaikee ku minä.-
Vastaukset 17
Vanhimmat
yhteyttä neuvolaan ja pyydä aikaa psykologin vastaanotolle. Tai sitten käänny suoraan psykiatrin puoleen. Joka tapauksessa, hae apua.
ongelmana kun juuri on ettei osaa/pysty puhumaan kellekkään. jos neuvolassakin on kysytty että onko kaikki hyvin niin kaikki on aina hyvin. vaikka kuinka päättäisin kertoa niin en osaa
Johan se on moneen otteseen ihan lääketieteellisestikin todettu, että äiti - sekä tuleva että synnyttänyt - voi masentua. Eihän ihminen lakkaa olemasta ihminen vain siksi, että on raskaana - et ole pelkkä synnytyskone.
Miehet voivat joskus suhtautua meidän naisten sydänsuruihin hieman kylmäkiskoisesti, tiedän omalla kohdallani, koska olen kokenut syvän masennuksen ja purkanut sydäntäni puolisolle. Harvoin hän on osannut suhtautua vuodatuksiini haluamallani tavalla tai antanut tukea tarpeeksi. Kyseessä voi olla, ettei miehesi pysty käsittelemään vaikeita asioita ja painaisi ne mieluummin villaisella. Olisi todella hyvä, jjos voisit puhua jollekin ammattiauttajalle. Tietysti netistä löytyvä vertaistukikin on hyvä, esimerkiksi purkaa sydäntään kohtalotovereiden kanssa. Jos pui ahdistavia ajatuksiaan vaan oman päänsä sisällä ne saavat vain ylisuuret mittasuhteet. Kirjoita edes pahaa oloasi pois ja koita tehdä mahdollisimman paljon asioita, joista tykkäät.
Muista olla armollinen itsellesi - et ole ainut ja ensimäinen maailmassa tuon ongelmasi kanssa. Et ole ansainnut sitä, että vielä turhaan piiskaisit itseäsi - masennuksessa on jo itsessään ihan tarpeeksi taakkaa ilman itsesyytöksiä.
Toivottavasti valon lisääntyminen kohti kevättä piristää mieltäsi edes hitusen ja saat apua masennukseesi.
tunteen, luulin ensimmäisen raskauteni aikana että nyt olen sitten "tullut hulluksi". Sinulla hormonit heittelevät nyt mieltä kun märkää riepua pyykkikoneessa.
Myöhemmin vasta tajusin, kun en tästä myöskään neuvolassa puhunut, että kyse oli raskaudenaikaisesta hormonimyräkästä.
Jos mies ei ymmärrä, on pakko ottaa hänet mukaan neuvolaan ja kertoa siellä tämä asia, et tule kovin hyvin voimaan jos et kerro, olen pahoillani.
Olen niin sinnikäs sissi, ja mieheni jollakin lailla ymmärsi minua silloin (muttei hyvin kuten nykyisin) etten kertonut neuvolassa, mutta näin jälkikäteen ajatellen aika oli niin tuskaisaa että lähes pahinta mahdollista koskaan ja nythän mulla on keskivaikea masis ja tämä on ruusuilla tanssimista tuon kokemuksen ja ahdistuksen rinnalla.
Vaikea olo loppui kun vauva syntyi, tosin vielä sulla on edessä hormonimyrsky synnytyksen jälkeen jolloin on normaalia jopa se, että kun sua tullaan onnittelemaan niin alat itkeä, itset ihan hassuista asioista mutta tämä tiedetään synnytyssairaalassa, mitähän kaikkea he siellä ovatkaan nähneet,heh.
En yleensä kehoita ihmisiä avautumaan kellekään mutta tuon kokeneena nyt teen sen eli pelottaahan se mutta kerro neuvolassa tästä ja ehdottomasti mies mukaan ja kerrot loukkaamatta miestä (tai loukatkoon jos näin) että sinusta tuntuu ettei hän ymmärrä ja ei ole sinänsä ihme ettei välttämättä ymmärrä mutta mitätöidä EI SAA.
Koita uskoa siihen, että lopulta kaikki kääntyy hyväksi ja voi olla että jonkinlainen rauhoittava lääke olisi paikallaan tosin en tiedä mitä lääkkeitä lääkärisi määrää tuohon. Sanotaan, ettei raskaana missään nimessä oteta kuin suunnilleen parasetamolia, mutta kun olin kamalan raskaudenaikaisen iskiaksen takia lääkärissä niin piikittivät jopaTramal-lääkettä joka on tajuttoman vahvaa kipulääkettä.
Kirjoita ajatuksiasi ylös ja anna paperi neuvolatädille. On parempi sekä itsellesi että vauvalle kertoa asiasta. Masennus raskausaikana tai sen jälkeen ei ole mitenkään epätavallista.
Täällä suomi24:ssäkin on äitien masennuskokemuksia tuolla "äidit & isät" osiossa. Sieltä löytyy taatusti monta, jolla on samantapaisia ongelmia.
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/4058
Tuo kirjoittaminen on yksi hyvä keino kertoa tuntemuksistaan, jos ei pysty sanoiksi pukemaan. Muistat kai ettei masennus ole hävettävä asia, loppujen lopuksi aika moni kokee masennusta jossain vaiheessa elämäänsä. Ja äitiyden yhteydessä se ei ole nykyään enää tabu vaan tiedetään, että se on melko yleistä. Älä piskaa itseäsi turhaan. Hyvää kevään jatkoa sinulle :).
Sanoit niin kauniisti "pieni elämä mahassa". Olet todellakin ÄIDIN ARVOINEN, älä sitä epäile hetkeäkään!
Olen itse jo vanha nainen ja elämä on helpottunut, mutta en ole unohtanut niitä vuosia, kun ei meinannut jaksaa...
Mahdatkohan saada sitä tukea mieheltäsi arkipäivässä, mitä tarvitsisit? Mielestäni ei ole oikein verrata sinua ja sinun vaikeuksiasi joidenkin toisten raskaana olevien elämään. Kaikilla ei ole samanlaista ja masennuskin saattaa iskeä eri vaiheessa. Millainen on suhteesi esim. omaan äitiisi? Voisitko saada häneltä tukea äitiydessä ja odottamisessa?
Älä epäröi kertoa tilanteestasi ja etsiä apua ammattiauttajalta. Pieni elämä, joka kasvaa sisälläsi on kaiken tuen arvoinen ja tulee AIVAN VARMASTI tuottamaan sinulle paljon iloa sitten kunhan putkahtaa tähän maailmaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää odotusaikana ja sen jälkeen, jolloin jaksaminen joutuu myös koetukselle vaikkakin sekoittuneena äitiyden onneen. Äitiyden onnena todella toivon sinulle!
huh huh. nyt on taas ihmeen hyvä olla. mutta kyllä nää hetken on turhan lyhyitä.
Se vaan että neuvolassa mä ihan oikeesti tunnenkin oloni hyväksi niin ei jotenkin oo sillä vuodatustuulella.
mies suunnittelee tossa dokausreissuja:/ mulle on ihan ok etten ite voi juoda, mutt jotenkin aina kun sille se juhlimaan lähteminen tuntuu sillon tällön olevan niin pakollista niin sitten ei enää itekään jaksais tyytyy tähän möllöttämiseen. no ne on pieniä murheita. alakuloahan tää on melo koko ajan mutta nyt vähä parempi olo.
äidin kanssa ennen pystyin puhumaan ihan kaikesta. mut tää asia on ensimmäinen mistä ei oo edes äidille osannut puhua. tuntuu etten osaa puhua sille tai kellekkään muullekkaan enää yhtään mitään. seki tässä tunteessa on ihan uutta, vanhoihin pahoihin mieliin verrattuna. yleensä oon ollut aika avoin vaikeissakin asioissa, mutta tää vaan jää sisälle.
ja taas hirvee riita kotona.
ei tää oo mua varten. vaadin varmaan mieheltä liikaa. se on ihan loppu muhun.
se suunnitteli huomista iltaa kun oon töissä ja se aatteli että ottas kaljaa remontin lomassa.
mä sitten pyysin että ois yhen viikonlopun ihan kokonaan ilman alkoholia. (vaikkakaan se ei meinannut kun pari ottaa)
siitä se sitte tuskastu ku mikään ei riitä. mun mielestä vaan yks viikonloppu on niin kauheen lyhyt aika kun ite on puoli vuotta jo selvänä ollut.
sitte menin sanomaan että vaadin enää niin vähän kun jossain vaiheessa pyysin että pääsisin hotelliin tai kylpylään ees yheks yöksi rentoutumaan et pääsis pois tästä kaikesta mut ei oo sitäkään kuulunut. jajajaja.. joo turha riita. se päätti että mä taas syyllistän vaan sitä joka asiasta ja aliarvioi koko jutun. kuinka se ei voi ymmärtää miks pitäs ihan huvikseen van johonkin lähtee. no ehkä se oli liikaa vaadittu. mul ei vaan enää pää kestä tätä.
tiedän tunteen... oikeastaan itsellä on sellainen tilanne, että olen nyt vuoden sisällä kokenut kaksi keskenmenoa... mies ei ymmärrä mun pahaa oloa, sanoo vaan et älä aina jaksa kitistä... minä hoidan kotityöt ja ihan KAIKEN.. ja sitten se ihmettelee kun yhtäkkiä saan raivokohtauksia kun en vaan jaksa enää.. haluaisin tämän masennuksen pois koska haluan vielä yrittää raskautta. en vain tiedä miten toimia? lääkäriin vai suoraan yhteyttä psykologiin? olen niin yksin tämän asian kanssa.. ukkoa ei paljon näy kotona kun kaverit on elämän suola.. ja ryyppääminen(josta en myöskään pidä kun silloin pitää hajottaa paikkoja ja tehdä muita typeryyksiä...) omat kaverit ovat kaikonneet.... olen päivittäin vain kotona, en näe ketään enkä soittele kenellekkään.... sisimpäni huutaa että haluan ystäviä ja läheisyyttä, mutta kun joku pyytää minua vaikka kahville, en halua.... mikä avuksi..?
tuohon vielä lisäykseksi (vaikka tuskinpa ketään kiinnostaa, olen siihen jo tottunut... mut on vaan niin helpottavaa puhua edes jossain tästä) että mulla on sekin sama juttu.. aina kun olen soittamassa lääkäriin tästä masennuksesta niin tulee olo että "hei kaikkihan on hyvin" mutta hetken päästä maailma taas tuntuu sortuvan päälle ja sama kierto alkaa.
mua niin ärsyttää että mies päättää mun kaikista tekemisistä ja määräilee, mutta kun mä huomautan jotain että voisit olla kotona tämän illan niin alkaa huuto että nalkutan joka asiasta... ollaan 2 vuotta oltu yhdessä (ollaan parikymppisiä, eli todella nuoriakin) ja nyt on alkanut jo menemään siihen että seksi on harventunut todella paljon eikä enää edes suudella KOSKAAN.... ottaa niin voimille.. ja olen niin eksysissä.. senkin takia pelottaa alkaa "kuuluttamaan" psykologille tästä asiasta koska haluan siis tulla vielä raskaaksi lähiaikoina, joten en halua mitään lääkkeitä (mieliala, yms..) ... itsemurhaakin miettinyt (aika kaukaisesti tosin..) joten kai tässä jotain pitäisi tehdä.
hoh. tossa niin paljon samaa kun mulla.
mäkin aina vaan kuulemma kitisen. ja tosiaan teen kotona kaiken. sitten jos siitä uskallan mainita niin tulee vaan että ei kukaan oo käskenyt(no eikai ole mutta ei niitä kukaan muukaan tee.)
mulla myös miehen elämä pyörii kavereissa. tosin kyllä nyt todella paljon rajoittunut senkin meneminen mut silti näkee lähes päivittäin kavereita ja silti syyttelee mua siitä kun ei oo mitään elämää. silti kun yritän pyytää että mentäs yhessä johonkin niin ei ehi.
mullakin on omat kaverit kaikonneet ja oma elämä pyörii työn ja kotona olemisen ympärillä ja siitäkin mies syyllistää. ei vaan huvita enää jos joku pyytää.
ja minäkin ajatellut sitä ettei oo hyvää syytä elää. mutta on mulla syy. äiti, pikkuveli ja mummu. ne hajois totaalisesti joten siks en pidemmälle edes ajattele. jos niitä ei ois ni asia ois eri.
ihanaa kun joku muukin puhuu samoja tunteita.
mulle ei kyllä tosiaan oo masennusta kukaan diagnosoinut mutta itse olen mielenterveyteen erikoistunut lähihoitaja joten luulen jotain itsekin tunnistavani. silti välillä mies saa mut tuntemaan että oon vaan vaikee ihminen ja itse kehittänyt koko "sairauden"
vau... kyllä on niin paljo samaa meissä. olis kiva tutustua paremmin samassa tilanteessa olevaan.. täällä ei vaan oikeen voi henkilöllisyyttään mitenkään paljastaa...
että rekisteröidytte ja vaihdatte gallerian viestien kautta yksityisesti yhteystietoja. Tietenkin se rekisteröity nimimerkki täytyy toiselle jossain (täällä) ilmaista. (Tai kirjoittaa rekattuna viesti.) Voiko silti olla varma että on just oikea, että löytää sen kenet haluaa...Voihan sen gallerian kautta viesteillä kuten s-postilla ikään, mutta tahtoo olla hitaita avautumaan joskus galleriasivut.
Jos nyt ei muuten..ei toki tietojaan kannata yleiselle palstalle laittaa. Mutta noin ehkä onnistuu.
Kai te tuon itsekin varmaan tiesitte.
jo sinulle työsikin puolesta, mutta kai sinne voi ottaa yhteyttä ennen synnytystäkin. Eli siis Äimä-sivut.
Äidit synnytysmasennuksen tukena vai miten se meni
http://www.aima.fi/
Onhan siellä linkkejä ja toimintaa kun klikkailet.
Läheiseni koki lapsivuodepsyykoosin joten kokemusta on kovista asioista. Mutta kaikesta selviää.
Kuten aiemmin joku neuvoikin, kopsaa vaikka noita viestejäsi ja näytä neuvolassa jos et puhumaan pysty. Tai lähetä ne sinne ja pyydä heitä soittamaan/varaamaan aika. Koeta jaksaa tehdä jotakin päästäksesi pois tuosta tilanteesta. Jonkun on autettava sinua. Tänä päivänä luulisi neuvolan panostavan entistä enemmän kokonaisvaltaiseen perhetyöhön. Näinhän ainakin lupailevat.
monestakin syystä. Lapsi ei vain lähtenyt enää kasvamaan. Siihen oli monia syitä, mm. terminaattorista tuttu äitiyshaave, halu suojella itseä ja lasta kaikelta maailman pahalta. Nyt mun parhaalla ystävättärellä on lapsi ja vielä mun kanssa. Olen todella onnellinen. Olen nainen, on hänellä isäkin, mutta hän ei ole niin tärkeä.
Silloin kun olin raskaana, mun olisi ollut tärkeää seurata sitä lasta, mutta ympäristöni oli jo erimieltä. Ei minusta äitiä, koskaan, ei vain miehinen mies olisi jotakin. Oli tosi vaikea ratkaisu abortoida, vaikkakin ystävän kustannuksella. Olin jo sen ikäinen, että se onnistui. Miksei tietysti perhehoito olisi ollut vaihtoehto, mutta kuitenkin koin jotenkin, että jäin Vapauden, Freedomin ja Liberten jalkoihin. En enää saa suklaata äitiyteen, mutta jotakin kuitenkin saan. Vastuuni, ihanan ja avaran sellaisen.
En ymmärrä valehdellako, totella totuutta ja todeta ollako vai eikö olla. Missä on mun lupa olla äiti? Veikkaisin, että uusnatsismissa, mutta selvittäisitte edes ensin mitä se on? Onko se Jumalaa vai Valaistumista, mielipiteitä ja oikeutta?
tänään taas ollu tosi paha päivä.
töissä väsyttää. ja tuntuu ettei keskity töihin ollenkaan.
Nyt on raskauteen liittyen tullut vatsaan kipuja ja nekin vie huomiota pois työstä. Aluks aattelin että en ees kotona mainitse asiaa kun kerran aina vaan kitisen. Sanoin kuitenkin ja mies ei oikeestaan ees huomannut. muutenkin jos kerron pahasta olotilasta niin vastaus on "en mä sille mitään voi". Pahinta on että kyllä se ihan oikeesti pystyis helpottamaan mun oloa paljonkin jos haluis yrittää.
remonttiin liittyen tänään tossa ihan muuten vaan juteltiin ja sanoin että pitää sitten remontin jälkeen kaikki sohvatyynyt yms. käydä ulkona pölyttämässä. Heti tuli mieheltä vaan puolustuskannalla oleva vastaus että "ei ainakaan lauantai sovi kun hän lähtee dokaamaan." niin että viis mun ja vauvan terveydestä kuhan hän nyt pääsee dokaamaan kun häntä niin väärin on kohdeltu että on ihan yhen viikonlopun joutunu selvinpäin olemaan.
siitä tuli riita ja siinä tuli taas ilmi kuinka kaikki mun valittamiset on tekosyitä ja koko aikanen kitinä vaan jatkuu. sano myös että "sitten ku oot synnyttäny ni käyt kyllä lääkärillä hakemassa pääs niin täyteen nappeja et rauhotut."
mä oon kaikessa ihminen joka yrittää aina tehä kompromisseja. sen mielestä mä haluan että kaikki menee just niinku mä haluan. se ei huomaa ikinä että yleensä haluan että kaikki päätetään yhdessä. mut jos asia ei mene just niinkun hän haluaa niin sillon automaattisesti se on taas mun määräilyä.
paha olla kun ei pysty ees seksissä enää miellyttämään ja pelkkiä haukkuja saa muissakin asioissa .Haluisin niin olla hyvä äiti ja tyttöystävä.