Mitä ihmettä? Mulle on alkanu tuleen yleensä lenkillä käynnin jälkeen omituisia oireita, mut nyt niitä on vaik en ole edes oikeen harrastanu liikuntaa tänään. Jaloissa ja käsissä tuntuu välillä ihan siltä kuin ne puutuis! Siis yhtäkkiä vaan alkaa puutua, vaikken mitenkään nojaile niihin tms. ei tule siitä että ne painautuisi. Sitten kun liikautan niitä niin se menee ohi mut tulee uudestaan D:
Ja mulla ei oo ees nälkä ja oon syöny ihan kohtuullisesti (jotain 650 kcal) mut olo on heikko :/ Tää on kamalaa, mistä tää johtuu?
Ja mulla ei oo ees nälkä ja oon syöny ihan kohtuullisesti (jotain 650 kcal) mut olo on heikko :/ Tää on kamalaa, mistä tää johtuu?
Vastaukset 11
Vanhimmat
anorexia teettää, kaikenlaista hallaa keholle. Milloin sinulta on otettu viimeksi labrat?
Multa ei oo otettu labroja... Tai on joskus monta vuotta sitten ja ei sh:n takia :/
suolan ja magnesiumin puutetta ehkä.. en kyllä oo lääkäri, et ois ehkä hyvä käydä tohtorilla..
lukisit enemmän mitä anoreksia tekee kehollesi .. syöt niin vähän että keho ei pysty pitämään kasassa kehoa enää .. 650 kcal ei ole kohtuullinen määrä, se on vieläkin 1400 kcal liian vähän normaali kcal määrästä ..
mullaki tuli sama juttu .. enkä pystynyt istua ilman että perse puutu .. onneksi paranin ennenkuin tuli lisää pysyviä oireita (paitsi se että menkat lähti, eikä ole vielä 2 vuoden jälkeen palannut , eli voi hyvin olla että olen steriili forever..)
...niin, ''on se vaan niin ihanaa tuo anorektikkona oleminen''. Itselläni oli tuota samaa puutumista, kun sairastin tuota järjettömyyttä ja kidutin kehoani. Koska elät kehosi kestokyvyn alapuolella, on turha edes olettaa että kehosi voisi toimia normaalisti. Mitä ilmeisimmin ääreisverenkiertosi on tuntuvasti heikentynyt, koska sydämesi ei jaksa pumpata yhtä tehokkaasti ja/koska verenpaineesi (mitä luultavimmin) on hyvin matala anorektikoille tyypillisesti. Minulla tuota puutumista ilmeni erityisesti yöaikaan, mikä oli erityisen inhottavaa, koska nukkumisesta tuli hyvin katkonaista. Sydämeni heikentyessä öisiin puutumisen aiheuttamiin heräilemisiin alkoivat ilmestyä myös sydänkivut. Tästä taas seurasi pelkotiloja, tärinää ja hengenahdistusta... Eipä juurikaan kuulosta nuoren 19-vuotiaan elämältä, vaan lähinnä saattohoidossa olevalta vanhukselta.
Elimistöään ei voi loputtomiin pitää hengissä miinuskaloreilla. Se on sama kuin eläisi jatkuvasti velkarahalla - joskus on myös takaisinmaksun aika...jos siihen ei kykene on edessä konkurssi - kuolema.
Okei, kiitos vastauksista. Ei kovin lupaavalta näytä tää tulevaisuus...
Älähän kuitenkaan lannistu Niaa! Saatoin olla aika kylmä tuossa viestissäni, mutta joskus anorektikolle on hyväkin tuoda tosiasiat ilmi niiden karussa, kaunistelemattomassa valossa. Anoreksia kun on hyvin pitkälti omalla hengellään leikkimistä...elämäntavaksi siitä ei ole. Itse olen kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että parantuminen on täysin mahdollista - sen takia vielä pyörinkin täällä palstoilla ja yritän kykyni mukaan auttaa teitä sairauden kanssa kamppailevia löytämään sen halun parantua. Mikään "tuosta vaan napsis"-tapahtuma parantuminen ei tietenkään ole, vaan vaatii ajatusmaailman muutosta, henkistä kasvamista ja mielellään terveydenhuollon ammattilaisten/lähipiirin tukea. Oletko hakeutunut minkäänlaiseen hoitoon tai jutellut ongelmistasi jollekin? Anoreksian ei kannata antaa pilata nuoruutta tai sumentaa tulevaisuutta. Paljon voimia sulle - toivottavasti pääset hyvään alkuun paranemisessa!
Oli se kuitenki hyvä että sä kerroit ne faktat suoraan niin ei jää mitään harhaluuloja :> Onneks sitä puutumista ei tänään ollut juuri ollenkaan, mut sen sijaan tosi lievää kipua sydämen lähellä joka tuntui vasempaan olkavarteen asti... En oo vielä missään hoidossa ja tähän mennes en oo oikeen keskustellutkaan tästä kenenkään kans. Ehkä en ota itseeni tarpeeks vakavasti. Miten sä pääsit siinä paranemisessa alkuun?
Mulle paranemishalu lähti kytemään siitä täysivaltaisesta kärsimyksestä, jossa olin anoreksiani/bulimiani takia rypenyt...jossain vaiheessa huomasin vain iltaisin itkeväni ja rukoilevani, että voisin kokea vielä joskus onnellisuuden. Laihtunut vartaloni ei sitä todellakaan ollut tuonut - sen sijaan olin menettänyt sosiaalisen elämäni, kalliita nuoruusvuosia aivan liikaa, terveyteni ja myös persoonallisuuteni... Olin vain ihmisen irvikuva, yksin sairaiden laihdutus- ja ruoka-ajatusteni kanssa, vailla iloa. Jostain sieltä kärsimyksen keskeltä tajusin, ettei näin voinut jatkua. Päätin, että myös minulla olisi oikeus onnellisuuteen! Aloin rakentaa toisenlaista suhtautumista vartalooni, sillä se oli ainut "kumppanini", joka minulla enää oli jäljellä (ja ihmisen ainut oikeasti elinikäinen kumppani!). Olin laiminlyönyt kehoani aivan liian monta vuotta ja päätinkin muuttaa toimintani. Ei liene suuri yllätys, että kehon ja mielen terveys ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa...
Aloin myös katselemaan ympärilleni ja yritin bongailla iloisia ja onnellisennäköisiä ihmisiä. Sydämellisen oloiset, vapautuneesti ja rennosti käyttäytyvät ihmiset eivät suinkaan näyttäytyneet luisevan laihoina ihmisinä, vaan suurin osa oli normaalipainoisia, tukevia ja jopa lihavia - mutta mitä siitä!? Jotenkin vain minuun iski tunne siitä, että hemmetti sentään - mitä väliä laihuudella oikeasti on. Suorastaan kateellisena ihannoin sitä onnellisuutta, joka kumpusi monista ihmisistä. Optimistista asennoitumistani ruokki tunne ja varmuus siitä, että vielä se onni koittaisi minullekin, vielä minäkin istuisin iltaa ystävien kanssa kokkaillen ja elämästä nauttien!
Oli myös mahtava tunne, kun huomasin kehon voimieni palautuvan. Kasvanut energiansaantini antoi minulle aivan uutta puhtia ja mielialanikin alkoi kohota. Salilla oli mukava huomata kuinka voimatasoni kasvoivat ja siinä samalla myös lihakseni. Itsetuntoni tuntui kasvavan, vaikka vaatteisiini tulikin "lisää täytettä" - aloin taas tuntea itseni naiseksi (menkatkin palasivat monen vuoden tauon jälkeen).
Kuten sen totesitkin, niin et tunnu ottavan anoreksiaasi ja kehon tilaasi kovin vakavasti. Olet nyt kuitenkin ottanut tärkeät ensiaskeleet myöntäessäsi ongelmasi. Kaikki ei ole kohdallasi hyvin (varsinkin nuo sydänkivut kannattaa ottaa vakavasti!), mutta se ei tarkoita etteikö niin voisi olla tulevaisuudessa. Toivottavasti löytäisit halun rakastaa kehoasi. :)
Siskonmakkarat- kirjassa yhdelle anorektikolle tuli samanlaista ja ne puutumiset ja tunnottomuudet jäivät hänelle pysyviksi!! Syynä oli liian pitkään jatkunut vitamiinien puute.
Joten hop hop apteekkiin ja kunnon monivitamiinia käyttämään!!
Minäkin kärsin vielä vuosi sitten jatkuvista jalkojen puutumisista, suonenvedoista ja krampeista. Lattialla istuminen tiesi ihan satavarmasti sen että molemmat jalat puutuisivat, mutta pahinta oli se että heräilin useita kertoja öisin siihen että jalat kramppasivat. Ja tämä ei ollut mikään pikkuvaiva, vaan varpaat, jalanpohjat ja pohkeet menivät sellaiseen vänkyrään ja lukkoon, etten saanut niitä millään suoraksi. Useamman kerran minulle tuli todellinen hätä ja paniikki, sillä mitä pitäisi tehdä kun jalkoihin sattuu sietämättömästi, eikä niitä saa millään liikutettua eikä niillä voi edes seistä? Onneksi tämä loppui pikkuhiljaa syksyn aikana viime vuonna, kun aloin ihan tietämättäni, melkein vahingossa, syömään kunnolla. Eikä painokaan noussut kuin noin 2 tai 3 kg. Nykyisin krampit ym. ovat hyvin harvinaisia minulle.