No niin, tänä yönä olen valvonut ja miettinyt kuumeisesti sitä että odotukseni on pian ohi. Olen 20-v, siis kohtuu nuori, ja trans-tilaa potevaksi diagnosoitu mies. Siis FtM. Nimenkorjaus on tehty ja ihan pian alkaa hormonipuolen hoito...
En ole oikeastaan kummemmin koskaan puhunut muille trans-ihmisille tai edes tavannut. Tänään kuitenkin tajusin että olen vielä onnestanikin huolimatta vähän paskat housussa, suomeksi sanoen. Olen sen tyypin ihminen joka miettii asiat läpi ennen kuin päättää, ja olen varma, etten tule katumaan päätöstäni korjata sukupuoleni... Silti pelottaa. Teenkö tämän oikeista syistä? Olenko varautunut siihen että osa tuttavista ei tule hyväksymään, ja voinko itse hyväksyä sen? Olenko sittenkin liian nuori? Toivonko testoilta liikoja? Yms, yms...
Asiaa pitkään pohdittuani tajusin ettei kyse ole ympäristön reaktiosta vaan itsestä. Rehellisesti, meikää hiukan taitaa pelottaa se, että hiljalleen, vähän kerrallaan, alan nähdä omat kasvoni ja kuulla oikeasti oman ääneni kun puhun. Olen ajatellut kyllä miten ympäristö reagoi, teenkö tämän heille vaikeaksi, miten aion käsitellä tulevat ongelmat... Mutta entä itse? Olen käsitellyt vain pahoja asioita päässäni. Nyt kun vihdoin uskaltaisin ottaa rennosti, tuntuu, että ehkä se oma, koettu kasvo peilistä onkin vähän vieras?
Ei kai sitä voi tietää ennen kuin kokee. Mikään voima maailmassa tuskin saisi minua enää perääntymään päätöksestäni - oikeastaan eihän se ole valintakaan.
Kysymys kuuluu... Onko muilla trans-ihmisillä ollut tämmöistä paskathousussa -tunnetta jossain vaiheessa prosessia? Olen huono pääsemään yli jännityksestä, enkä osaa odottaa kärsivällisesti. Salitreeni auttaa aina jaksamaan, elän bodaukselle päivä päivältä enemmän. Silti, nyt vihdoin tunnen voivani kysyä muilta kanssaihmisiltä, mitkä ovat teidän tarinanne kokonaisuudessaan? Kauniita hetkiä, rumia hetkiä?
En tosiaan ole ennen tuntenut edes osaavani puhua trans-ihmisille. Kai tuntui siltä, että kun oma prosessi on vasta niin alussa, etten "kuulu joukkoon". Ei kai tässä mitään joukkoa edes ole.
Ei se kai silti ole väärin hiukan kysyä valottamaan asiaa ja tilanteita, teidän kokemuksiinne perustuen. Saisin muuta ajateltavaa.
Ehkä sekava viesti. Pyydän anteeksi. =)
En ole oikeastaan kummemmin koskaan puhunut muille trans-ihmisille tai edes tavannut. Tänään kuitenkin tajusin että olen vielä onnestanikin huolimatta vähän paskat housussa, suomeksi sanoen. Olen sen tyypin ihminen joka miettii asiat läpi ennen kuin päättää, ja olen varma, etten tule katumaan päätöstäni korjata sukupuoleni... Silti pelottaa. Teenkö tämän oikeista syistä? Olenko varautunut siihen että osa tuttavista ei tule hyväksymään, ja voinko itse hyväksyä sen? Olenko sittenkin liian nuori? Toivonko testoilta liikoja? Yms, yms...
Asiaa pitkään pohdittuani tajusin ettei kyse ole ympäristön reaktiosta vaan itsestä. Rehellisesti, meikää hiukan taitaa pelottaa se, että hiljalleen, vähän kerrallaan, alan nähdä omat kasvoni ja kuulla oikeasti oman ääneni kun puhun. Olen ajatellut kyllä miten ympäristö reagoi, teenkö tämän heille vaikeaksi, miten aion käsitellä tulevat ongelmat... Mutta entä itse? Olen käsitellyt vain pahoja asioita päässäni. Nyt kun vihdoin uskaltaisin ottaa rennosti, tuntuu, että ehkä se oma, koettu kasvo peilistä onkin vähän vieras?
Ei kai sitä voi tietää ennen kuin kokee. Mikään voima maailmassa tuskin saisi minua enää perääntymään päätöksestäni - oikeastaan eihän se ole valintakaan.
Kysymys kuuluu... Onko muilla trans-ihmisillä ollut tämmöistä paskathousussa -tunnetta jossain vaiheessa prosessia? Olen huono pääsemään yli jännityksestä, enkä osaa odottaa kärsivällisesti. Salitreeni auttaa aina jaksamaan, elän bodaukselle päivä päivältä enemmän. Silti, nyt vihdoin tunnen voivani kysyä muilta kanssaihmisiltä, mitkä ovat teidän tarinanne kokonaisuudessaan? Kauniita hetkiä, rumia hetkiä?
En tosiaan ole ennen tuntenut edes osaavani puhua trans-ihmisille. Kai tuntui siltä, että kun oma prosessi on vasta niin alussa, etten "kuulu joukkoon". Ei kai tässä mitään joukkoa edes ole.
Ei se kai silti ole väärin hiukan kysyä valottamaan asiaa ja tilanteita, teidän kokemuksiinne perustuen. Saisin muuta ajateltavaa.
Ehkä sekava viesti. Pyydän anteeksi. =)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kyllä sitä epävarmuuden tunnetta oli alussa. Koska olin MtoF epäilykset kohdistui läpimenoon voimakkaimmin ja kun sitten alkoi saada kommentteja naisellisuudesta, itsekin alkoi uskoa. Sukulaisten reaktioita pelkäsi ja osa heistä tarvitsikin pidemmän totuttelun ennen kuin uusi sukupuoleni hyväksyttiin. Ystäväpiiri säilyi yllätyksekseni, joten kaikkiaan prosessi oli mielestäni hyvin onnistunut, vaikka alussa epäilyttikin.
Vertaisryhmissä kannattaisi käydä, eikä vain kärvistellä yksin. Siellä saisi sellaistakin tietoa joista ei tällaisilla keskustelupalstoilla (edes suljetuillakaan) kerrota.
Testosteroni on melkoisen tehokas "myrkky". Vaikutus on nopeaa ja selvää. Kun olen seurannut vertaisryhmässä transkundien edistymistä, se tuntuu hämmästyttävältä kuinka tytöstä muotoutuu miehekäs kundi. Kyllä se siitä lähtee ja kun aloitat testot, voit tietää muutoksen alkaneen kun kaverit alkaa kysellä että onko sulla flunssa.
tuota olen paljonkin miettinyt, sitä onko testosteroni todella sellaista "myrkkyä", siis toisin sanoen superlääke. koko prosessi on kohdallani mennyt huimaa vauhtia eteenpäin, ja olin varautunut siihen että jonossa odottaminen ja lähetteiden saapuminen kestää aivan huimasti kauemmin kuin kesti... pienestä koostani huolimatta en myöskään ole nytkään mitenkään huiman naisellinen, ja jo varmasti se "onko sulla flunssa kun äänes on tollanen?" -vaihe auttaa läpimenossa ratkaisevasti.
tämä nyt oikeastaan kuullostaa ihan siltä kuin en olisi koko trans-ihmisistä tietoinenkaan, mutta kun kerran en trans-ryhmistä rehellisesti olekaan, niin kuullostakoon sitten; olisiko jotain saittia miltä saisi tietoa näiden vertaisryhmien kokoontumisista, paikoista ja ajoista?
Ainakin yksi vertaistukifoorumi on wtftm.org, jossa ilmoitetaan ryhmien kokoontumisista ja tietysti ihmiset järjestää ihan omia tapaamisiaankin milloin missäkin päin Suomea(sellaista voi ehdottaa itsekin). Foorumi on suljettu ja vaatii rekisteröitymisen. Setan sivuilta löytää myös tietoa ryhmistä, jos et halua rekisteröityä foorumille. Jos asut Helsingissä tai lähellä, torstai-iltaisin klo. 19 on Setan toimistolla trans-ryhmä.
Vanhoista keskusteluketjuista löytyy linkki transmiesten keskustelupalstalle ja sinne kannattaa liittyä. Vertaisryhmien kokoontumisesta löytyy tietoa mm. Setan nettisivulta ja myös sen keskustelualueelta. Minäkin vuosia sitten luulin että pitää olla läpimenevä ja valmis ennen kuin voi osallistua ryhmiin. Siksi lykkäsin sitä liian pitkään, parhaan hyödyn olisi saanut jo vuosia ennen prosessin käynnistämistä, olisi säästynyt monelta turhalta yritys-erehdys toimelta. Prosessin läpikäyminen helpottui paljon kun sai tietoa toisilta transsukupuolisilta vertaisryhmissä. Nyt muutama vuosi prosessin päätyttyä nuo ryhmät eivät enää kiinnosta, kun ei kaipaa niistä enää mitään.
Pieni koko ei ole ratkaiseva, onhan pienikokoisia miehiäkin. Testosteroni vielä lisää lihasmassaa jo ilman bodaustakin ja jos edes vähän bodaa, lihakset kasvaa lisää.
Foorumeilla enemmistö on kaltaisiasi, hoitoon hakeutumista harkitsevia, hoitoon pyrkiviä, pohtivia, hoidot juuri aloittaneita. Minusta transihmisille puhuminen on helpointa, koska niille ei tarvitse erikseen selittää olevansa trans, kukaan ei hämmästele sitä tai pidä sitä outona. Nykyään kaikki ftm:t on siellä, Suomi24 palstalla ei enää käy juuri kukaan, koska täällä on pelkkiä vittuilijoita.
Ymmärrän kyllä joo miksi. Olen tosiaan vähän arastellut kaikenlaisiin trans-ryhmiin tai edes foorumeille liittymistä, kai olen pelännyt että porukka on jotenkin enemmän sisällä trans-asioissa kuin itse olen. yritän sentään vaan saada mahdollisimman nopeasti prosessin käyntiin ja katsoa kohti normaalin kundin elämää, joka tulevaisuudessa jo aika lailla käden ulottuvilla häämöttää.
nyt H-hetken paikkeilla kuitenkin tuntuu siltä että olisi mielelle helpotus tavata muutama muukin jolle diagnosoitiin trans-tila, ja joka on ehkä jo prosessinsa läpi käynyt. suomi24:sta en kyllä odottanutkaan suuria massoja löytäväni. =)
Kyllähän noita pelkoja oli minullakin, mutta ajattelin, että mitä menetettävää minulla olisi vaikka valintani osoittautuisikin vääräksi ja totesin, että ei elämäni olisi siitä voinut enää huonommaksi mennä. Tosin minulla oli pattitilanne jossa en edes pystynyt elämään siinä sukupuolessa mihin minun oletettiin syntyneen. Olin täysin eristäytynyt yhteiskunnasta koska en halunnut luoda mitään identiteettiä/mainetta väärälle sukupuolelle. Lisäksi vihasin kroppaani senverran ettei suihkussa käyntikään meinannut onnistua. Itseänikin ajattelevana ihmisenä joka suhtautuu kriittisesti kaikkeen(myös lääketieteeseen ja jopa omaan sukupuoleeni) yllätti todella paljon, että sukupuolenkorjaus ratkaisi niinkin paljon omia ongelmiani.
Joskus kyllä kummastuttaa miten heppoisin perustein moni lähtee tähän hommaan, mutta toisaalta tuntuu, että harva ihminen tässä maailmassa miettii tekemisiään kovinkaan paljoa.
Voin samaistua tuohon lauseeseen, ettei ole mitään menetettävää. oikeastaan kun sanatarkkaan kysyin itseltäni, mitä muka menetän jos teen kaiken tämän, ja vastasin että en mitään, ei se tilannetta voi ainakaan enää huonontaa, siitä se rohkeus sitten tuli painaa vihreää nappia. myös se, että en ole hirveän sosiaalinen, johtuu eniten varmasti siitä että en aina jaksa uusia ihmisiä tavatessani heti selittää miksi etunimeni on miehen etunimi mutta olen vielä kuitenkin tunnistettavissa vähän ristiriitaiseksi...
moni uusikin ihminen on kyllä hyväksynyt ja oikeastaan helpottunutkin kun olen sitten kertonut pääosin tilanteen ja pyytänyt nöyrästi näkemään mut jäbänä muiden joukossa, koska sitä tulen hyvin pian olemaan. odotan innolla sitä vapautta, kun voin kätellä uutta kaveria ja sanoa oman nimen omalla äänellä, eikä kukaan kysy millekkään selitystä, koska kaikki mitä teen vaikuttaa luonnolliselta normaalille jätkälle.
tuo on mahtanut olla rankkaa ettei suihkussa käyntikään ole meinannut onnistua, tai alasti oleminen siis ylipäätään... joskus mietin että odotan tältä prosessilta aivan liikaa, että sitten kun olen "valmis", mikään ei ole muuttunut, olen yhä itsekriittinen perfektionisti ja epäsosiaalinen ja vaikea... mutta hiljalleen alan uskoa että tuskinpa se aivan siihen jää. niin moni asia muuttuu, kun vapautuu vihdoin kuorestaan, että miten voisinkaan enää jäädä kotiin nyhjäämään. =)
siinä missä muu maailma ei aina ihan mieti, minusta välillä tuntuu että teen itse itselleni ongelmia, koska mietin liikaa enkä osaa lakata miettimästä pohtimasta ajattelemasta ... tätä ongelmaa ei ratkaista miettimällä. on vaan odotettava. jos rohkeasti uskaltaisi käydä ulkona enemmän, saisi enemmän uutta ajateltavaakin. väsyttää vaan se oman minänsä perustan selittäminen uudelleen ja uudelleen... varmasti tuttua monelle.
mutta rohkeasti eteenpäin varmasti mennään.
nimenmuutospaperit ennen hormoneita??
Tampere on tässä mielessä joustavampi. Nimenmuutospaperin ja jopa hetupaperit voi saada aikaisemmin kuin Helsingissä henkilökohtaisen harkinnan mukaan. Periaatteessa nimenmuutokseen ei tarvita tutkimusryhmän psykiatrin nimenmuutospaperia, kunhan esittää maistraatille riittävät perusteet nimen muutokseen. Yleensä perusteina käytetään tuota nimenmuutossuosituslausuntoa, mutta muutkin riittävät perusteet kelpaa.
Nimenmuutos ensimmäisen kerran on ilmoitusasia ja henkikirjoittaja voi tehdä päätöksen heti (edellyttää henkilökohtaista tapaamista henkikirjoittajan kanssa). Toisesta muutoskerrasta alkaen päätös käsitellään nimilautakunnassa, jolloin päätöksen saanti kestää jonkin aikaa.
voi itsenäisesti päättää hetusta, koska siihen tarvitaan Helsinginkin lausunto. Tai tietysti Tampere voi kirjoittaa hetupaperit nopeasti, nopeuttaahan se tietysti niitten saamista.
Nimenmuutospaperit ei oikeastaan liity hormonien käyttöön vaan "sosiaaliseen rooliin" esim helsingissä on ollut mahdollista saada nimenmuutosta suosiva lausunto sosiaalisista syistä. Itrselleni nimenmuutospaperit tuli samalla kertaa diagnoosin kanssa, perusteluina se että potilas elää jo pysyvästä oikeaksi kokemansa sukupuolen roolissa, mistä syystä nimen muutosta suositellaan sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Tietenkin jos on MtF joka elää miehen roolissa vielä, niin ei tällaista sosiaalistakaan syytä siinä tapauksessa iulmene. Siinä tapauksessa nimenmuutos tuleer siirryttäessä oikekais koetun sukupuolen mukaiseen rooliin. Itselläni asiaan ei vaikuttanut hormonit vaan se seikka että olin jo elänyt reilusti toista vuotta naisena sosiaalisesti ennen prosessiani.
Minä muistan ensimmäisen hormonipäiväni juhlavan tunnelman: tämä on nyt sitten menoa ja paluuta ei onneksi ole. Muttei mitään pelkoa ollut peffassa tai paniikkia.
Taitaa olla vähän jokaisella erilaisia tuntemuksia. Minulla nuo suurimmat tuntemukset olivat silloin kun aloin elämään pysyvästi naisena. Kun myöhemmin aloitettiin hormonit, se ei vaikuttanut enää kummemmin. Jopa korjausleikkauskaan ei ollut ihmeempi tapahtuma, tuumasin vaan että nyt se syntymävika on korjattu. Pelkoa ja paniikkia ei minullakaan ollut missään vaiheessa.
Kyllä hormoneista on vielä paluumahdollisuus. Jos tuleekin katumapäälle, kohtuullisen pituisen hormonien käytön jälkeen oma hormonitoiminta toipuu vielä ennalleen. Tätä on muutamat TS:t käyttäneet hyväksi kun ovat vielä halunneet lapsen ennen kuin on myöhäistä.