En oikeastaan enää tiedä mitä ajatella tai uskoa. Olen kärsinyt masennuksesta melkein viisi vuotta, kausiluontoisesti, eli joskus se on ollut rajumpaa, sitten taas vähän helpompaa. Masennukseni taustalla on monia tekijöitä. Ennen syntymääni puolivuotias isosiskoni kuoli. Minut hankittiin siis hänen kuolemansa jälkeen, enkä usko että vanhempani olivat vielä käyneet suruprosessia loppuun, ainakaan isäni. Varhaislapsuuteni muistan todella yksinäisenä. Isä ei koskaan leikkinyt kanssani vaikka oli päivät pitkät kotona työttömyytensä takia, ja isosiskoilla oli niin suuri ikäero minuun, ettei heitä kiinnostanut, äiti puolestaan töissä.
Kun menin kouluun, minun ei ollut kovin helppoa olla muiden lasten kanssa, koska olin tottunut olemaan yksin, asuimme vieläpä niin syrjässä, ettei leikkikavereitakaan ollut. Sitten alkoikin, yllätys yllätys, koulukiusaus. Kiusaajat ja aiheet vaihtelivat, mutta usein se oli syrjimisen, pilkkaamisen, haukkumisen tai selän takana puhumisen muodossa. Aloin sulkeutua kuoreeni, vaikka olin ollut rohkea ja reipas lapsi, kaikkien kaveri.
Yläasteelle mennessä alkoi murrosikä ja olin hyvin epävarma ulkonäöstäni, varsinkin kun sain osakseni aknen. Isänihän jaksoi joka päivä jauhaa iho-ongelmastani niin, että itseluottamukseni meni täysin. Hän huomautteli syömisestäni, käski pestä kasvoja enemmän, ja yleisesti ottaen haukkui naamaani. Se repi minut todella hajalle... Kasiluokalla minua alettiin kiusata taas, ja se oli viimeinen pisara, sysäys masennuksen alulle. Minusta tuli todella hiljainen ja arka, ja se teki minusta vielä oivallisemman kiusaamisen kohteen.
Ja lukio sitten, se oli helvettiä. En tajua edes miten jaksoin. Koulussa minua halveksuttiin, minusta vitsailtiin ja puhuttiin selän takana. Moni ei turhaan esittänyt pitävänsä minusta. Minulla oli yksi ainoa hyvä ystävä koulussa tuona aikana, ja voin sanoa että olisin jo varmaan vetänyt itseni hirteen jos hän ei olisi ollut kanssani. Hänen kanssaan olin myös loppuala-asteen ja yläasteen, ja hän on nykyisinkin minulle tärkeä. Silti muilta tuleva jatkuva halveksunta sai minut todella masentuneeksi ja hautomaan itsemurhaa.
Viime syksynä muutin eri paikkakunnalle siinä toivossa, että voin viimeinkin päästä omituisen hylkiön roolista ja saada uusia kavereita. Toisin kävi. Aloitin ammattikorkeakoulun ja yritin kovasti tutustua ihmisiin, mutta minua ei silti ole yksikään luokassa muodostunut ryhmä ottanut jäsenekseen. Olen irtolainen, joka voi jutella joidenkin kanssa, mutta jota kukaan ei kutsu esim. kylään kuten taas kutsuvat toisiaan. Lisäksi koulu on ihan sanonko mistä. En usko että käyn tuota loppuun.
Syksyn surkea pettymys ajoi minut viimeinkin hakemaan apua, ja niinpä olen nyt käynyt pari kertaa psykologilla ja syön mielialalääkkeitä - jotka ovat muuten surkeita. Ne ovat tehneet sivuvaikutuksina ruokahaluttomuutta ja unettomuutta, eivätkä mielestäni auta ahdistukseen kovin hyvin. Kyllä ne pitävät sellaisen pienen alakuloisuuden loitolla, mutta kun tulee suurempi ahdistuksen hetki niin paskaakaan eivät auta. Tänään sain pitkästä aikaa niin rajun ahdistuskohtauksen, että aloin täristä ja minua alkoi heikottaa. Lopulta makasin lattialla ja itkin hysteerisesti. Onneksi poikaystäväni (jonka tapasin noin vuosi sitten ja joka on ehkä elämäni paras asia tällä hetkellä) rauhoitteli minua. Hän on auttanut minua apuakin hakemaan.
Anteeksi että kirjoitin noin pitkästi taustatarinaa... Mutta nyt kuitenkin tuosta varsinaisesta aiheesta. Minulla on koko ajan riipivä tunne, etten pääse tästä tuskasta ikinä. Olen niin rikki, poljettu ja hakattu, että kaikki on minulle tuhottoman vaikeaa. En ole kiinnostunut juuri mistään, ja murehdin tulevaisuuttani jatkuvasti, kun se tuntuu niin toivottomalta. Nyt saamani apu ei tunnu auttavan juuri mitenkään, kylläkin en ole vielä päässyt viikottaiseen terapiaan, mihin tähtään. Itsemurha-ajatukset ovat alkaneet vilistä päässäni pelottavan tiheään, ja pelkään että jos jokin ei kohta muutu, teen sen. Olen kerta kaikkiaan menettämässä toivoni. Tuntuu että kaikki on jo pilalla, mitään ei ole enää tehtävissä. Onko minulla oikeasti todella mitään mahdollisuuksia löytää koskaan onnellisuutta ja tasapainoa elämääni?
Kun menin kouluun, minun ei ollut kovin helppoa olla muiden lasten kanssa, koska olin tottunut olemaan yksin, asuimme vieläpä niin syrjässä, ettei leikkikavereitakaan ollut. Sitten alkoikin, yllätys yllätys, koulukiusaus. Kiusaajat ja aiheet vaihtelivat, mutta usein se oli syrjimisen, pilkkaamisen, haukkumisen tai selän takana puhumisen muodossa. Aloin sulkeutua kuoreeni, vaikka olin ollut rohkea ja reipas lapsi, kaikkien kaveri.
Yläasteelle mennessä alkoi murrosikä ja olin hyvin epävarma ulkonäöstäni, varsinkin kun sain osakseni aknen. Isänihän jaksoi joka päivä jauhaa iho-ongelmastani niin, että itseluottamukseni meni täysin. Hän huomautteli syömisestäni, käski pestä kasvoja enemmän, ja yleisesti ottaen haukkui naamaani. Se repi minut todella hajalle... Kasiluokalla minua alettiin kiusata taas, ja se oli viimeinen pisara, sysäys masennuksen alulle. Minusta tuli todella hiljainen ja arka, ja se teki minusta vielä oivallisemman kiusaamisen kohteen.
Ja lukio sitten, se oli helvettiä. En tajua edes miten jaksoin. Koulussa minua halveksuttiin, minusta vitsailtiin ja puhuttiin selän takana. Moni ei turhaan esittänyt pitävänsä minusta. Minulla oli yksi ainoa hyvä ystävä koulussa tuona aikana, ja voin sanoa että olisin jo varmaan vetänyt itseni hirteen jos hän ei olisi ollut kanssani. Hänen kanssaan olin myös loppuala-asteen ja yläasteen, ja hän on nykyisinkin minulle tärkeä. Silti muilta tuleva jatkuva halveksunta sai minut todella masentuneeksi ja hautomaan itsemurhaa.
Viime syksynä muutin eri paikkakunnalle siinä toivossa, että voin viimeinkin päästä omituisen hylkiön roolista ja saada uusia kavereita. Toisin kävi. Aloitin ammattikorkeakoulun ja yritin kovasti tutustua ihmisiin, mutta minua ei silti ole yksikään luokassa muodostunut ryhmä ottanut jäsenekseen. Olen irtolainen, joka voi jutella joidenkin kanssa, mutta jota kukaan ei kutsu esim. kylään kuten taas kutsuvat toisiaan. Lisäksi koulu on ihan sanonko mistä. En usko että käyn tuota loppuun.
Syksyn surkea pettymys ajoi minut viimeinkin hakemaan apua, ja niinpä olen nyt käynyt pari kertaa psykologilla ja syön mielialalääkkeitä - jotka ovat muuten surkeita. Ne ovat tehneet sivuvaikutuksina ruokahaluttomuutta ja unettomuutta, eivätkä mielestäni auta ahdistukseen kovin hyvin. Kyllä ne pitävät sellaisen pienen alakuloisuuden loitolla, mutta kun tulee suurempi ahdistuksen hetki niin paskaakaan eivät auta. Tänään sain pitkästä aikaa niin rajun ahdistuskohtauksen, että aloin täristä ja minua alkoi heikottaa. Lopulta makasin lattialla ja itkin hysteerisesti. Onneksi poikaystäväni (jonka tapasin noin vuosi sitten ja joka on ehkä elämäni paras asia tällä hetkellä) rauhoitteli minua. Hän on auttanut minua apuakin hakemaan.
Anteeksi että kirjoitin noin pitkästi taustatarinaa... Mutta nyt kuitenkin tuosta varsinaisesta aiheesta. Minulla on koko ajan riipivä tunne, etten pääse tästä tuskasta ikinä. Olen niin rikki, poljettu ja hakattu, että kaikki on minulle tuhottoman vaikeaa. En ole kiinnostunut juuri mistään, ja murehdin tulevaisuuttani jatkuvasti, kun se tuntuu niin toivottomalta. Nyt saamani apu ei tunnu auttavan juuri mitenkään, kylläkin en ole vielä päässyt viikottaiseen terapiaan, mihin tähtään. Itsemurha-ajatukset ovat alkaneet vilistä päässäni pelottavan tiheään, ja pelkään että jos jokin ei kohta muutu, teen sen. Olen kerta kaikkiaan menettämässä toivoni. Tuntuu että kaikki on jo pilalla, mitään ei ole enää tehtävissä. Onko minulla oikeasti todella mitään mahdollisuuksia löytää koskaan onnellisuutta ja tasapainoa elämääni?
Vastaukset 13
Vanhimmat
viettää aivan normaalia elämää ja nauttia elämän tuomista hvyista ja joskus huonoista puolista!
USKO tähän, masentuneena asiat näkee hyvin negatiivisina ja ongelmat loppumattomina, mutta kaikesta huolimatta kaiken mustan takana on jossain valoa ja jos jaksat niin pilkahdus siitä alkaa näkymään heti kun itsellesi sen sallit, älä kiirehdi, huolehdi itsestäsi sen minkä jaksat, yritä tukeutua kaikesta huolimatta lääkärin( eli lääkityksen) apuun, jos lääke aiheuttaa sinulle sivuvaikutuksia keskustele niistä lääkärin kanssa.
Kirjoituskestasi päättelin sinun olevan vielä nuori henkilö, voisitko saada koulun kautta terapia apua? kerroit jo tuossa kirjoituksessa niin paljon itsestäsi että ei tarvitse olla kovin fiksu kun tietää että tarvitset ammattiauttajan apua työstääksesi omaa pahaa oloasi.
Jaksamista sinulle ja muista olet arvokas ihminen!
kannustavasta viestistäsi, ja muillekin kiitokset vastauksista.
Olen ehkä saamassa onneksi ammattiapua, ja tavallaanhan olen sitä jo saanutkin. Kävin kolmannen kerran psykologilla tällä viikolla ja ensi maanantaina käyn taas. Siellä jutteleminen tuntuu hyvältä, koska vastapäätä istuu ihminen joka ymmärtää, mutta antaa silti minulle hyviä uusia näkökulmia ja pohdittavaa.
Viime kerralla kysyin tuosta jatkoterapian mahdollisuudesta, ja hänen vastauksensa todella hämmensi minut. Hän näet vastasi, että olen liian huonossa kunnossa tällä hetkellä psykoterapiaan. Minun pitäisi korjata olotilaani ensin lääkkeillä niin, että jaksaisin aloittaa psykoterapian. Jos nykyiset lääkkeet eivät oikein sovi minulle, saan lähetteen psykiatrian poliklinikalle, ja siellä harkitaan minulle erilaista lääkitystä. Se, miksi minun pitäisi olla paremmassa kunnossa psykoterapiaan pääsemiseksi, johtuu siitä, että psykoterapian aloittaminen vaatii voimia - sopivan terapeutin löytäminen, paperityö, Kelan kanssa säätäminen ja ennen kaikkea se, että psykoterapiaan pitää pystyä sitoutumaan 2-3 vuodeksi, vaatii minulta motivaatiota parantua ja enemmän henkisiä voimavaroja.
Tuli erittäin ironinen olo. Olenko minä jo hyvä tavaton sentään LIIAN masentunut saadakseni kunnon apua?? Haluaisin todella päästä psykoterapiaan, ja uskon jaksavani nuo alkuvaikeudet ja sitoutua, en tietenkään voi olla varma, mutta ajatus siitä, etten saisi kenellekään puhua (kun noita psykologikäyntejä voidaan tarjota vain 1-5 kpl.) vaan popsisin vain jotain lääkkeitä... Siinähän minä vasta masentuisin.
Ymmärrän kyllä, että psykoterapia on rankka ja pitkä prosessi, mutta hitto vie en minä usko selviytyväni masennuksesta omin voimin! Minä tarvitsen apua, enkä pelkkiä lääkkeitä! Elämässäni on ollut niin paljon sotkuja jotka hankaloittavat elämääni nykyisinkin, etten yksinkertaisesti koe pääseväni ongelmistani eroon ilman ammattiapua.
päästä tuosta "helvetistäsi". Minulla on ollut melkein samantyyppinen elämänkaari kuin sinullakin. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, kuten sanotaan. Eli siis ajattelin seuraavalla tavalla.-------Istuin nojatuoliini, laitoin klassista musiikkia korvilleni ja ajattelin. Minä olen arvokkaampi ihminen kuin yksikään minua mollannut niin sanottu paskiainen. Jos kerran olen tajunnut kärsiä ja saada huonon olon idioottien mollauksesta, niin minunhan pitää silloin olla fiksumpi ja älykkäämpi kuin mollaajani. Ja niinhän se muuten todellisuudessa meneekin. Tyhmät mollaavat ja fiksut osaavat ajatella asioita ja kehittää jopa "helvetillisestä" menneisyydestäänkin kukoistavan elämän.
Niin siinä kävikin. Hankin itselleni sellaisen ammatin, joka oli just minua varten ja josta ammatistani pidän aivan hurjan paljon. Kukaan ei voi kaataa minua, kukaan ei voi sanoa minulle mitään sellaista, jotta vaihtaisin ammattiani, jotta tekisin jotain kenenkään sanomisen perusteella. Minä olen itse minä ja teen just niinkuin tahdon ja rakastan just niitä asioita, joista minä pidän. Korvani sulkeutuvat samalla hetkellä, jos joku sanoo minulle jotakin negatiivista. Ei yhtään ainutta negatiivista mielipidettä saa enää tulla minun elämääni. Miksi ei? Koska minä itse päätin, että elän kaiken paskan jälkeen onnellista, hyvää ja itseäni vaalivaa elämää. Miksi? Koska minä RAKASTAN itseäni ja kaikkea sitä mitä minä teen. Nimittäin harrastuksenikin olen ihan itse valinnut ja harastuskavereita olen saanut harrastusryhmien kautta. Kukaan ei sano enää minulle yhtään pahaa sanaa, sillä sanon heti takaisin näin :"MINULLE EI SANOTA TUOLLALAILLA".
Olen huomannut,...ihmiset ovat todellakin ilkeitä, siis jotkut heistä. Mutta antaa niiden ilkeiden olla omissa oloissaan. Ei haittaa minua ei. Olkoon ja kieriskelkööt pahassa olossaan. Minä rakastan itseäni, rakastan työtäni, rakastan harrastuksiani ja jokainen hetki on vain minulle. Jos hyvän ihanan elämänkumppanin maailmasta löydän,niin sitten vasta jaan oikein kunnolla rakkautta tulevalle miehelleni ja lapsilleni.
Pidän myöskin huolen ulkonäöstäni. Meikkaan ja pukeudun kauniisti. Ulkoilen ja jokainen ulkoiluhetki on minun itseni hyväksi.
Joku idiootti saattaa ajatella minun olevan todellinen itsekeskeinen narsisti, mutta ei. Minä olen alkanut rakastamaan elämää ja itseäni samalla, kun olen huomannut että tyhjyys ihmisten aivoissa kumpuaa kiusaamista ja toisille pahan olon aiheuttamista eri muodoissaan. En näe enkä kuule enää niitä pahoja ja ilkeitä ihmisiä.
Itsekkin olen alkanut viestittämään toisille, niille uusille harrastetuttavuuksilleni ja työkavereilleni hyvää oloa ja kunnioitan heitä ihmisinä samalla tavalla kuin itseänikin.
"Uusi minä" - olet IHANA :)! Ihana viesti ja komppaan täydellisesti!
on kyllä toivoa tuova, hienoa että olet löytänyt ilon elämääsi, ja kiitos kun jaksoit vastata viestiini. Tuo asenteesi muutos on ollut selvästi se käänteen tekevä tapahtuma. Olen itse pyrkinyt samaan, ja varsinkin lukiossa omaksuin tällaisen ajatustavan mitä tulee minua väheksyviin ihmisiin: Olen paljon syvällisempi ja ainutlaatuisempi kuin yksikään noista laumassa märehtivistä lampaista. Olen ehkä heidän mielestään outo ja erilainen, ja siksi he pilkkaavat minua, mutta taitavat tehdä sitä vaan silkasta pelosta - pelosta, että olenkin parempi kuin he juuri siksi että olen niin poikkeava. En ole itse koskaan halunnut väheksyä muita, mutta nyt väheksyn minua väheksyviä ihmisiä ihan vaan siinä mielessä, että en ota heidän ajatuksiaan itseeni. Ajatelkoot mitä ajattelevat, minulla on sentään oma ja aito ajattelutapa koska en kulje massamielipiteiden mukana! Jos he minulle puhuvat, en ole heille ilkeä, mutta selän takana ajattelen heistä juuri niin kuin itse haluan. Märehtikööt laumassaan, onneksi en ole samanlainen.
Tuon tyyppinen ajatusmalli auttoi minua jaksamaan lukion läpi. Asetin itseni tavallaan heidän yläpuolellensa, mutta en kohtelun vaan ajattelun muodossa. En siis ikinä ollut ilkeä kenellekään, mutta myhäilin itsekseni sitäkin enemmän. Silti oli usein vaikea uskoa tuota, kun sain taas niskaani paskaa. Nykyisin ajatusmallini on pysynyt jokseenkin samanlaisena. On outoa, että tavallaan olen ylpeä siitä että olen erilainen, osaan ajatella omilla aivoillani enkä katoa massaan, mutta välillä minua harmittaa se, että se samalla erottaa minut muista. Olisi helpompaa olla samanlainen kuin valtaosa nuorista. Mutta kyllä minua lohduttaa se, että pitkäaikaiset kolme ystävääni ja poikaystäväni arvostavat erilaisuuttani ja pitävät minusta juuri siksi että olen mitä olen. Kun vielä muut tajuaisivat, että olen oikeasti ihan hieno ihminen vaikka olenkin vähän "hörhö" tai omalaatuinen tai miten sen nyt haluaakaan sanoa.
Ongelmani on kuitenkin yhä se, että kun koen sosiaalista syrjintää yhä tuolla koulussa, en pysty nousemaan tilanteen niskan päälle. En onnistu pääsemään eroon hylkiö-leimasta, koska koen omituista syrjintää vieläkin. Vaikka kiusaamisesta ei ole kyse, en silti kelpaa joukkoon. Ja se lannistaa minua aina kun olen koulussa.
Ymmärrän silti hyvin pointtisi. Ratkaisu on lopulta omissa käsissäni. Vain minä voin lopulta todella muuttaa asioita jos haluan. Ammattiapu on varmaan kohdallani tarpeen, mutta loppupeleissä olen itse vastuussa siitä jäänkö itsesääliin pyörimään vai ryhdynkö tekemään elämästäni toiveideni mukaista.
Kokeile Jeesusta..
Toivon että elämäsi tulee kuntoon, ehkä lääkitys ei ole sinulle oikea. Mutta minulla oli ihan toinen asia jota haluaisin kysyä. Kirjoitit että isäsi käski pesemään kasvojasi kun sinulla oli ihoongelmia ja tämä aiheutti sinulle ahdistusta. Olen itse murrosikäisten äiti ja heillä on myös finnejä ja lisäksi aika reilusti ylipainoa. He eivät juurikaan pese kasvojaan eivätkä liiku ulkona, jääkaapinovi käy yhtenään vielä yömyöhällä kun pelaavat tietsalla pelejä. Olen heistä huolissani ja olen ostanut kaiken maailman ihonhoitoaineet aknen hoitoon ja olen sanonut usein että kasvot pitää pestä joka päivä niin ne finnit vähenee. Samon olen syömisestä sanonut, että pitäisi syödä vain ruoka-aikoina eikä enään myöhään illalla ja yöllä, olen sanonut että lihoaminen johtuu siitä kun syö yöllä eikä liiku lainkaan olen ostanut kotiin kuntolaitteita ja hankkinut urheiluvälineitä, patistan heitä liikkumaan. En ole onnistunut, sama tyyli vaan jatkuu ja kuulen päivittäin kuinka tyhmä äiti olen ja saan haukut päälle. Nyt kun luin kirjoituksesi minulle tuli ahdistava olo ja aloin ajatella että olen näillä sanomisillani aiheuttanut vahinkoa lapsilleni mikä ei todellakaan ole tarkoitukseni, vaan yritän aktivoida heitä terveelliseen ja aktiiviseen elämään. Osaisitko kertoa miten minun sitten tulisi vanhempana toimia että en tee väärin? Pituus ja paino on 155cm/75kg ja toisella 145cm/55kg joten ongelmaa on painon kanssa mielestäni oikeesti. Mutta aiheutanko minä tällä sanomisella nyt heille tulevan masennuksen tai jonkin syömishäiriön?
tuli kirjoitusvirhe tohon loppuun ... pituus ja paino on tällä ekalla 165cm/75kg
vähän myöhässä, olet joutunut kauan odottamaan vastaustani, mutta olen ollut niin kiireinen ja masentunut etten ole saanut aikaiseksi vastata kaikkiin viesteihin täällä.
Kysyit oletko tehnyt tuhoja lastesi mielenterveydelle ja itsetunnolla huomauttelemalla. Luettuani viestiäsi minulla tuli kuitenkin sellainen tunne, ettet ole todellakaan huomauttanut lapsillesi esim. liikunnasta sellaisella äänensävyllä, kuin minun isäni puhutteli minua. On eri asia haukkua ja muistuttaa joka päivä, kuin asiallisesti neuvoa. Sinuna kuitenkin yrittäisin ihan suoraan kysyä, että eivät kai he ole pahoittaneet mieltään sanomisistasi. Se on hirmu tärkeää. Vaikka se tuntuisi hankalalta, tee se. Miten minä niin toivoisin että isäni olisi joskus tajunnut miettiä sanojaan ja pyytää anteeksi. Ja eivätkä lapsesi välttämättä ole ottaneet sanomisiasi minään, mutta minusta sinun kannattaa puhua heille.
Kaikkein tärkeintä on, että teet selväksi sen, että rakastat heitä sellaisina kuin he ovat, ja olet sanonut ja kehottanut sitä ja tätä vain siksi, että haluat heidän parastaan.
Tuosta iho-ongelmasta vielä sen verran, että jos lapsillasi on paljon näppyjä kannattaa kääntyä ihotautilääkärin puoleen. Olen itse käynyt ihotautilääkärillä vaivani takia, ja lääkäri on sanonut aknesta seuraavaa: kukaan ei saa aknea pelkästään syömistensä perusteella, koska aknen aiheuttaa hormonitasapainon ongelma ja geneettinen tausta. Toki runsaalla suklaan tai muun makean/rasvaisen syömisellä iho voi innostua kukkimaan vielä enemmän, mutta lääkärin sanojen mukaan aknea ei saa syömällä hyvää. Myöskään ahkera peseminen ei auta akneen, vaikka tietysti se hillitsee sitä. Ihotautilääkäri voi määrätä lääkkeitä, joilla aknen saa kuriin. Minulla ne auttoivat.
Minua isä syyllisti aina aknestani, vaikka mitä hänelle sanoin. Hän murskasi kuvani itsestäni. Näin itseni vain rumana arpi- ja finninaamana. Jos meillä oli esim. kesällä jälkiruoaksi jäätelöä, mikä on kuitenkin melko harvinaista, ja kun olin ottamassa, hän saattoi sanoa jotain tyylillä: "sun ei kannattais syödä kun saat tosta näppyjä", tai sitten hän sanoi muka pohdiskellen syödessämme "tuleekohan tästä näppyjä...?" Jokainen sana, jokainen muistutus repi itseluottamustani riekaleiksi.
Toivon että viestini auttoi sinua. Kehotan sinua suoraan kysymään lapsiltasi miten he ovat ottaneet huomautuksesi, jos asia vaivaa sinua. Tärkeintä on aina kannustaa, ei syyttää. Kukaan ei motivoidu liikkumaan tai syömään terveellisesti jos huonoista elämäntavoista syyllistetään, vieläpä jompi kumpi omista vanhemmista. En usko että olet halunnut syyttää heitä sanomalla asioista, mutta sanasi voivat kuulostaa hyvin erilaiselta epävarman murrosikäisen korvissa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että mieltäsi painava asia selviää. Hyvä jos viestistäni oli edes jotain apua.
"Aloitin ammattikorkeakoulun ja yritin kovasti tutustua ihmisiin, mutta minua ei silti ole yksikään luokassa muodostunut ryhmä ottanut jäsenekseen. Olen irtolainen, joka voi jutella joidenkin kanssa, mutta jota kukaan ei kutsu esim. kylään kuten taas kutsuvat toisiaan."
Hei, olen itsekin samankaltaisen taustan omaava. Tämä lainaukseni on minua itseäni ihmetyttänyt jo kauan. Mikä minussa on sellaista että minua ei välttämättä oteta ryhmittymiin mukaan. En ole itseäni joukkoon tyrkyttävää tyyppiä mutta olen puhelias ja osaan esittää ihan normaalin iloista (heh) esim. koulutuksissa tai työpaikoilla. Silti parin alkupäivän jälkeen olen se jonka puuttumista ei edes heti huomata.
Aloin oikein muistelemaan muutamia tapauksia joissa olemassaoloni on ohitettu. Töissä esimerkiksi saatan yhtäkkiä kahvipöydässä tajuta että tiimin kaikki muut jäsenet on kutsuttu työkaverin häihin mutta minua ei. Mitään syytä ei pitäisi olla. Ehkä olen sen verran köyhä tai ruma tai jotain vastaavaa kun en ns. kelpaa. Sulkeudun tällaisten vastaavien tapausten jälkeen hieman ja vetäydyn vähitellen omiin oloihini. Eräässä koulutuksessa totesin parin päivän jälkeen miten nopeasti naiset tuppaavat ryhmäytymään ja tietoisesti jättämään muutaman ulkopuolelleen. No heidän kanssaan sitten juttelin aikani kuluksi ja jaksoin kurssin loppuun.
Itse asiassa ala-asteella oli sama juttu, kuuluin aina niihin hylkiöihin joita ei kutsuttu synttäreille. Ei koskaan. Taisimme olla sen verran köyhä perhe että tiesivät lahjojeni olevan surkeita kuitenkin :).
Ihmettelen vaan miten samat kuviot toistuu aina vaan.
miten jotkut vaan jätetään ringin ulkopuolelle ilman mitään konkreettista näkyvää syytä. Olen aina ollut muille ystävällinen (vai hehkuuko minusta tiedostamattani jotain "vihaan teitä kaikkia" -energiaa...?), sellainen kaikkien kaveri, vähän suorastaan kynnysmatto. Koulussakin olen nykyisin joku ihmeen tietopankki. Ihmiset lähettää tekstareita jotka alkavat "Moi!" ja jatkuvat siten että halutaan tietää missä on tunti tai mitä piti tehdä tai mitämitämitä. Koskaan ei kiinnosta että mitä minulle kuuluu, mutta tiedot kyllä kelpaa. V*ttu että se ottaa minua päähän.
Minä olen kai niin reppana, köyhä ja outo etten kelpaa. Minua on aina haukuttu oudoksi, niin kuin erikoisuus olisi jotenkin hirveän paha asia. No, ehkä olen outo, mutta olen monta kertaa kiinnostavampi kuin nämä laumaihmiset jotka saavat aina omituisen helposti ystäviä ympärilleen paikassa kuin paikassa. Missä vika? Pelottaako erilaisuus?
Kai se sitten on sitäkin, että monet ystävystyvät nykyisin sen ihmisen kanssa josta kokevat hyötyvänsä eniten. Jos toinen on hauska, halutaan olla sen kaveri jotta itsekin vaikuttaisi hauskalta. Jos haluaa pitää hauskaa baareissa, kannattaa tutustua sellaisiin baarikärpäsiin joiden kanssa on aina niin "kivaa" hillua baareissa, muuten ei sitten kiinnosta toisen jutut yhtään. Jos joku on vaikutusvaltaisempi kuin sinä, on erittäin fiksua ystävystyä hänen kanssaan, koska hyödyt hänen valokeilastaan, eks jeh? P*skat. Minä en tajua tuota, en ole koskaan tajunnut ja toivon etten tuohon sorru. Tietenkin minäkin haluaisin ystävystyä jotten olisi yksinäinen ja surkeana, mutta minä en valikoi ketään siksi että hyötyisin jotenkin. Haluan ystävystyä ihmisten kanssa silkasta kiinnostuksesta, usein minua kiehtoo ihminen jolla on jokseenkin samanlainen ajatusmaailma, voi ajatella olevansa vähän samalla aaltopituudella.
Mutta enpä tiedä mitä asialle voisi tehdä. Tuntuu vaan että aina on asiat näin. Olin ennen hylkiö, olen nyt hylkiö, olen tulevaisuudessakin hylkiö ja varmaan kuolen hylkiönä, jonka hautajaisiin tulee vain muutama ihminen.
On toivoa. Laitat vain led-valoa korvan kautta aivoihin uudella hoitolaitteella ja oireesi ovat kuukaudessa tipotiessään ja elämä hymyilee:
http://www.valkee.fi/
Vaikutat syvälliseltä, kiltiltä ja kultaiselta ihmiseltä.
Ja vahvalta! Uskon, että jaksat etsiä niin kauan, että löydät itsellesi mieluisen paikan elämässä ja jokusen mukavan ihmisen avulla pärjäät eteenpäin. Niin teen minäkin! Niin hyvää paikkaa elämässä ei voi koskaan löytää, että KAIKKI ihmiset olisivat ihania, aina on niitä ilkeitä idiootteja paskapäitäKIN. Mutta on tärkeää etsiä vahvuuksia itsestään, ja rakastaa omaa itseään ihan huolimatta siitä että saako toisilta arvostusta vai ei!
Heikot ihmiset haluavaat painaa toisia alas, että voivat itse tuntea olonsa paremmaksi. Energiavampyyreja! Koita kasvattaa sen verran kovaa kuorta, ettet anna näiden käyttää itseäsi hyväksi, ettet ole niille liian KILTTI. Usein kiltti ihmisen houkuttelee ilkeät ihmiset kimppuunsa. Kiltti ihminen on niin helppo uhri. Sitten tunnet itsesi väsyneeksi ja masentuneeksi ja hyväksikäytetyksi, kun olet ollut liian kiltti ja mieliksi näille, jotka eivät ymmärrä arvostaa sinua ja hyväsydämisyyttäsi ja hyvää käytöstäsi heitä kohtaan. Kokeile joskus olla tyly tämmöisille ihmisille ja saat nähdä ihmeen: yhtäkkiä oletkin jotain heidän silmissään ja he alkavat kiinnostua sinusta ja pyytävät mukaan.
Tuntuu ikävältä, että se olet sinä joka joutuu syömään masennuslääkkeitä ja joka leimataan sairaaksi, kun lääkkeen puutteessa aivan ilmiselvästi on ollut ympäristösi.