Tä vie multa kaikki voimat. En syö mitään tai sitten ahmin ihan hullun lailla, kultaista keskitietä ei ole ja 'normaali' on käsitteenä tuntematon. Morkkis joka helvetin sekunti siitä mitä söin tai mitä jätin syömättä.
Mussa ei ole mitään hyvää eikä kaunista, mä olen kauttaaltani ruma ja epäkelvollinen. Mä mietin itsemurhaa nykyään lähes päivittäin ja olisin valmis antamaan ihan mitä tahansa normaalista elämästä. Syömättömyys auttaa jaksamaan edes jonkun verran mutta viimeistään sitten ahmiminen vie ne loputkin mehut. Lihoan entistä suuremmaksi, mitkään vaatteet eivät näytä hyviltä päälläni. Haluaisin olla normaali ja hoikka, en ole.
Menkat olisivat mulle tavallaan todiste edes hieman normaalimmasta kehosta, mutta niistäkään ei ole kuulunut nyt yli seitsemään kuukauteen.
Olen ihan hukassa itseni ja ajatusteni kanssa. Huudan apua keskeltä pimeää huonetta mutta kukaan ei kuule huutojani. Olen peloissani ja yksin, kaipaan sitä kättä, joka vetäisi minut ylös tästä suosta ja auttaisi.
Mussa ei ole mitään hyvää eikä kaunista, mä olen kauttaaltani ruma ja epäkelvollinen. Mä mietin itsemurhaa nykyään lähes päivittäin ja olisin valmis antamaan ihan mitä tahansa normaalista elämästä. Syömättömyys auttaa jaksamaan edes jonkun verran mutta viimeistään sitten ahmiminen vie ne loputkin mehut. Lihoan entistä suuremmaksi, mitkään vaatteet eivät näytä hyviltä päälläni. Haluaisin olla normaali ja hoikka, en ole.
Menkat olisivat mulle tavallaan todiste edes hieman normaalimmasta kehosta, mutta niistäkään ei ole kuulunut nyt yli seitsemään kuukauteen.
Olen ihan hukassa itseni ja ajatusteni kanssa. Huudan apua keskeltä pimeää huonetta mutta kukaan ei kuule huutojani. Olen peloissani ja yksin, kaipaan sitä kättä, joka vetäisi minut ylös tästä suosta ja auttaisi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lähes samat tunteet ja ajatukset mullakin..:/
Tahtosin olla normaalin näköinen,hyväksyttävä,mut en voi koska oon niin saatanan ruma, en jaksa elää itseni kanssa,kuolema tuntuu helpommalta ratkasulta oon jo 4vuotta pyristellyt turhaan,mä vaan petän itseäni joka pv,koitan unohtaa itseni,en jaksais enään kauaa.
Inhoan mussa jokaista piirrettä luonteessa,jos mulla edes sellasta enään on?/on koskaan ollut??,aina kakarasta asti oon ollut aivan kamala ihminen,ja sen päälle sit viellä ruma ulkonäkö niin ei hyvin mene.
joo toi kultaisen keskitien saavuttaminen on niin vaikeeta. miks se on joko et syö kun hiiri tai sit ahmii...miks se on niin vaikee syödä normisti, aaarg:( vaikka mullakin on sairaalasta saadut ruokailu "ohjeet" jos on ateriamäärät jne...mut miks en noudata niitä.
mä en jaksa tätä enää kohta, niin väsyny kaikkeen. mielessä vaan liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa ja ruokaa, ruokaa, ruokaa...tuntuu et päähän ei mahdu mitään muuta.
Tänäänki päivällä lenkillä vaan hoin mielessäni, et haluun kuolla, haluun kuolla. Joka aamu saa itkun kans nousta ylös, et eiiii taas uusi pv. alussa.
Kuule, et ole ainut :( Mulla on lähes samallaiset tunteet
suosittelen ihan kokemuksella. kyllä lääkärit ja ravitsemusterapeutit tietää mikä on tarpeeksi. osastojakso on tosi tehokas tapa saada todellisuudentaju takasin.
ja oikeestaan vaan psykiatrinen puoli hoitaa sitä ajatusmaailmaa. oon käyny puolisen vuotta psykan polilla ja kyllä se oikeesti auttaa. tai no oikeastaan mulla autto matka intiaan. siellä tajusin, etten halua virua osastoilla vaan haluan elämältä oikeasti jotain.
ei se auta ku vaan hakea apua. ite pääsee tosi harvoin yli, varsinki jos miettii itsemurhaa. kun hakee apua, saa yleensä lääkityksen ja se auttaa ku pääsee puhumaan ja purkamaan tunteita.
Mut jos ei motivaatio oo kohdallaan, niin ei siitä osastostakaan oo mitään apuu...ite oon ollu osastolla kahteen otteeseen. Ja tää toinen jakso oli ihan yhtä tyhjän kans, kun se anoreksia peikko päässä ei anna ees mahdollisuutta parantuu.... vaikka sisimmässään haluiskin. mut kuitenkaan ei oo motivaatio, kun sairaalla tavalla nauttii tästä tilasta...
mut tottahan se on et osastohoito on melkeinpä ainut keino parantuu tästä, ainakin se palauttaa maan pinnalle. suosittelen kyllä kaikille ees kokeilee pini jakso olla osastolla. ite olin eka 4 kk ja sillon saisnki elämäni järjestykseen. mut sit tää toinen olikin vaan parin viikon lyhyt päiväpotiluus jakso, kun lopetin hoidon kesken, kun ei siit ollu mitään hyötya, paino vaan alko laskee osastolla. Siellä kun oli hirvee stressi kaikesta ruokailu ajoista ja ulkoilusta, et se on suoritettu kellon tarkasti. Lääkäri oli sitä mieltä et parempi lopettaa hoito tai sit alkaa koko pv potilaaks, valitsin sairauden tien ja lopetin hoidon. no avohoidossa oon nyt, aikuispsykkan polilla..