Olen 24v poika ja minua on kehuttu fiksuksi, sosiaaliseksi, hauskaksi, mukavaksi ja rennoksi tyypiksi. Silti tässä jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että elämäni ainoa sisältö ovat urheileminen yksin ja opiskeleminen yksin. Tykkään urheilemisesta, lautapelien pelaamisesta, juttelemisesta melkein mistä aiheesta vaan ja minut saa melko helposti kiinnostumaan uusista jutuista. Minulla on kolme oikeata kaveria. Nyt joku tietenkin toteaa, että sinulla on sentään kavereita. Yksi on sohvaperuna, jota on hankala saada innostumaan mistään muusta kuin tietokoneella pelaamisesta, toinen on niin kiireinen, että hänellä ei ole koskaan aikaa tavata. Kolmannella, joka on paras kaveri, on hänelläkin joskus omat juttunsa ja hän on naimisissa.
Ihmettelen vain miten olen joutunut tällä luonteenlaadulla tähän tilanteeseen? Yksinäisyyden tunne on kietoutunut ympärilleni tiukasti ja enkä oikein tiedä mtä tekisin. Yksi syy siihen, että olen jäänyt opiskelijapiireissä ulkopuoliseksi on se, että en tykkää alkoholista. Tämä suomalainen kulttuuri vaan on sellainen, että jos et ole alkoholin suurkuluttaja, et ole yhtään mitään ja sinua ei arvosteta ja oteta mukaan porukkaan.
Olen kaivannut tyttöystävää, jopa enemmän kuin uusia kavereita. Kaipaan läheisyyttä, rakkauta ja tunnetta siitä, että joku oikeasti välittää minusta oli hän sitten tyttöystävä tai kaveri. Kaipaisin elämääni enemmän ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta ja haluavat tietää, että mitä minulle kuuluu. Aloitin syksyllä uuden harrastuksen, jossa oli mukava tyttö ja ihastuin häneen. Hän oli ja on edelleen tosi mukava minua kohtaan. Hän oli tässä yksi päivä lisännyt minut Facebook kaverikseen ja silloin minulle selvisi, että hän on varattu. Tyttö on mukava kaverinakin ei siinä mitään. Jotenkin vaan on käynyt mielessä, että pitäisikö luovuttaa tyttöystävän ja uusien kavereiden saamisen suhteen ja tyytyä kohtaloonsa. Olen parin vuoden aikana ollut ihastunut muutamaan tyttöön, mutta he ovat olleet joko varattuja tai sitten osoittautuneet suoraan sanottuna idiooteiksi. Olen sellainen tyyppi, että en anna helposti periksi, mutta en jaksa enää uskoa siihen, että löytäisin tyttöystävän tai uusia kavereita. Olen ollut melko aktiivinen ihmissuhdeasioideni parantamiseksi, mutta en minäkään loputtomasti jaksa uskoa parempaan huomiseen.
Olisiko jollain hyviä vinkkejä, että mistä löytäisi uusia kavereita ja mukavia tyttöjä, jotka eivät ole varattuja.?
Jos joku haluaa tutustua, niin minulle voi laittaa myös sähköpostia: [email protected]
Opiskelen Tampereella
Ihmettelen vain miten olen joutunut tällä luonteenlaadulla tähän tilanteeseen? Yksinäisyyden tunne on kietoutunut ympärilleni tiukasti ja enkä oikein tiedä mtä tekisin. Yksi syy siihen, että olen jäänyt opiskelijapiireissä ulkopuoliseksi on se, että en tykkää alkoholista. Tämä suomalainen kulttuuri vaan on sellainen, että jos et ole alkoholin suurkuluttaja, et ole yhtään mitään ja sinua ei arvosteta ja oteta mukaan porukkaan.
Olen kaivannut tyttöystävää, jopa enemmän kuin uusia kavereita. Kaipaan läheisyyttä, rakkauta ja tunnetta siitä, että joku oikeasti välittää minusta oli hän sitten tyttöystävä tai kaveri. Kaipaisin elämääni enemmän ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta ja haluavat tietää, että mitä minulle kuuluu. Aloitin syksyllä uuden harrastuksen, jossa oli mukava tyttö ja ihastuin häneen. Hän oli ja on edelleen tosi mukava minua kohtaan. Hän oli tässä yksi päivä lisännyt minut Facebook kaverikseen ja silloin minulle selvisi, että hän on varattu. Tyttö on mukava kaverinakin ei siinä mitään. Jotenkin vaan on käynyt mielessä, että pitäisikö luovuttaa tyttöystävän ja uusien kavereiden saamisen suhteen ja tyytyä kohtaloonsa. Olen parin vuoden aikana ollut ihastunut muutamaan tyttöön, mutta he ovat olleet joko varattuja tai sitten osoittautuneet suoraan sanottuna idiooteiksi. Olen sellainen tyyppi, että en anna helposti periksi, mutta en jaksa enää uskoa siihen, että löytäisin tyttöystävän tai uusia kavereita. Olen ollut melko aktiivinen ihmissuhdeasioideni parantamiseksi, mutta en minäkään loputtomasti jaksa uskoa parempaan huomiseen.
Olisiko jollain hyviä vinkkejä, että mistä löytäisi uusia kavereita ja mukavia tyttöjä, jotka eivät ole varattuja.?
Jos joku haluaa tutustua, niin minulle voi laittaa myös sähköpostia: [email protected]
Opiskelen Tampereella
Vastaukset 10
Vanhimmat
kysymys tuo sinun ongelmasi, vaikuttaa enemmänkin luonteeseen liityvältä asialta. En itsekään nuorena juonut kovin paljoa ja olin paljon yksin, yksin olen edelleenkin. Ei noita naisystäviä noin vain saa. Joskus toivon, että olisin toista sukupuolta, jotta voisi valita "parhaat päältä". Nykyään ajattelen myös niin, että naisetkin ovat muuttuneet ja osa haluaakin olla vain ja ainoastaan yksin. En ihmettele. Pelko hyväksikäytöstä, väkivallasta henkisestä, fyysisestä, suhde omaan kehoon ja seksuaalisuuteen. Nykyään ihmisillä tuntuu olevan liikaa ongelmia. liikaa odotuksia, pelkoja enemmän, kuin toiveita. Ehkä todella elämme viimeisiä aikoja, ihmiset tuntuvat olevan niin vaikeita ja ongelmallisia.
Olen myöskin (kuulemma) fiksu, sosiaalinen, rento jne, mutta siitä huolimatta tunnen itseni todella yksinäiseksi. Minulla on myös ehkä juuri 3 hyvää kaveria, mutta aina se ei ole riittävästi. Erinäisistä olosuhteista riippuen (parisuhde, paikkakunta jne) heistä ei läheskään aina ole apua yksinäisyyteni. Ainakaan silloin, kun sitä eniten kaipaisin.
Monta kertaa olen kironnut ja surrut, miksi elämäni on mennyt tälle mallille. Itse olen alkoholin suurkuluttaja, mutta ei se ainakaan ole omaa tilannettani paljon helpottanut. Ryyppykaverit ovat usein ryyppykavereita eikä oikeita ystäviä. Vuosikaudet olen yrittänyt saada ystäviä, mutta viimeisen 10 vuoden aikana niitä on ilmaantunut tasan 1. Tutustun kyllä suht. helposti ihmisiin ja kavereita onkin aina välillä tullut uusia, mutta ne ovat jostain syystä kaikki aina etääntyneet. Varmaan sen takia, kun ovat olleet vain kavereita eikä ystäviä. Yksi syy on varmasti suomalainen mentaliteetti ja epäsosiaalisuus; jos jollakulla on jo ystäviä niin ei ole tarvetta eikä välttämättä edes halua kunnolla tutustua uusiin ihmisiin. Tässä vaiheessa täytyy kyllä todeta, että itsessänikin on pakko olla jotain vikaa. Naiset tosin ovat selvästi sosiaalisempia ja heille uusien ystävien löytäminen lienee helpompaa ja uskoisin, että suurin osa yksinäisistä suomalaisista on juuri miehiä.
Itse olen myös kaivannut kovasti tyttöystävää ja itse asiassa viime aikoina olenkin nimenomaan yrittänyt sellaista löytää, enkä enää uusia ystäviä, koska niitä en ole onnistunut saamaan. Tullut sellainen tunne, että kumppanin löytäminen voisi olla pelastus, olisi jonkinlainen turva, että ainakin hän on elämässäni. Voisi olla jopa enemmän mahdollisuuksia tyttöystävän suhteen, kun pystyy tarjoamaan hänelle jotain, mitä kukaan hänen ystävänsä ei pysty. Toisin kuin epäsosiaalisten suomalaisten miesten suhteen, joilla on jo ystäviä riittävästi. Elämäni kirkastui kk sitten, kun tapasin baarissa kivan tytön, mutta hän lopetti alkavan suhteemme viikko sitten todeten, että hän näkee minut enemmän kaverina. Ymmärrän hänen pointin enkä ole hänelle vihainen, sillä myönnän itsekin että selkeä intohimo puuttui. Sen jälkeen olen ollut jälleen todella masentunut.
Niin ja kysymykseesi, mistä löytää kavereita ja tyttöystävän? Kaipa ne koulusta, työpaikalta, harrastuksista ja muiden tuttavien kautta pitäisi löytyä jos on löytyäkseen. Itse etsin tyttöjä ikävä kyllä yökerhoista, koska en tiedä mistä muualtakaan etsisi. Internet voisi olla jonkinlainen mahdollisuus, mutta itseäni ainakin vähän vierastuttaa etsiä seuraa netin kautta, koska ei voi yhtään tietää miten henkilökemiat toimii kasvotusten. Pitäisi kyllä varmaan järjestää myös turun seudun yksinäisille joku miitti, tai miten kaukaa vain haluaa tulla.
Jaa niin... M 23v. Turku
Minäkään en kauheasti kännäämisestä pidä. Tosin jos olisi oikeita kavereita, joiden kanssa voisi baareissakin hillua, niin voisin alkoholiakin juoda, ei siinä mitään. Valitettavasti ne muutamat hassut koulukaverit ovat kaikki vakavassa suhteessa (yhdellä lapsia, yksi kihloissa ja yksi muuten vaan viettää paljon aikaa - kuten ymmärrettyä - naisytävänsä kanssa). Koska harvemmin on tultu käytyä koulun bileissä, en juurikaan muita ihmisiä koulustakaan tunne. Jotenkin olen niin helvetin negatiivinen, ujo ja ruma, että ei ole oikein kiinnostanut minnekään bileisiinkään mennä.
Kaikki ongelmani; masennus, yksinäisyys ja työttömyys johtuvat varmaan samasta tekijästä: heikosta tai pikemminkin olemattomasta itsetunnosta. Esim. tyttöystävän saaminen edes "tusinanaamalla" edellyttää (varmaan) aktiivisuutta: uskoisin, että aika hyvä tsägä saa käydä, jos joku tyttö tulee aloitteen tekemään jollekin "tusinanaamalle". Vaikea olla aloitteellinen, jos ei edes itse usko, että joku voisi ihastua minuun. Surullisinta tässä kaikessa on, että olen yrittänyt parantaa itsetuntoani monilla keinoilla, mutta en ole onnistunut ja nyt olen täysin sormi suussa. Olen pumpannut kunnon muskelit, olen muokannut tyyliäni jne jne, mutta silti tunnen itseni täydeksi paskaksi... kaipa se on vain tyydyttävä tähän kohtaloonsa. Valitettavaa, että muillakin on samantyyppisiä ongelmia.
Missä te kaikki fiksun oloiset miehet piileskelette? Toivottavasti jaksatte jatkaa tyttöystävän etsimistä vaikka valitettavan totta se kyllä on, että baariympäristössä miesten odotetaan tekevän aloite. Mutta muistakaa, että baareissa käy myös niitä ujompia naisia. Me ei uskalleta tehdä aloitetta, mutta ei varmasti käännetä selkäämme, jos joku ihan tavallinen mies tulisi juttelemaan :)
Baarissa istun yksin, juon pohjia, selaan lehteä ja kännykällä nettiä. Pitääpä sanoa että kovasti aina toivon yökerhossa että joku nainen tekis aloitteen, ite kun en taho uskaltaa.. Kavereiden kanssa en oikeen viitsi yökerhoihin edes mennä, aina yrittävät naittaa mua jollekin. Ei siinä, että sen mitenkään pahalla ottaisin, mutta onhan se aika tuskaa ujolle miehelle kun pöydällinen ihmisiä tarkkailee mitä puhelet tytölle. Eihän siinä sitten osaa mitään edes puhua.. Muistan yhden baarikerran kun olin yksin liikkeellä, joku nainen tuli juttelemaan ja meillä oli mielestäni mielettömän mukavaa, muistan niin sen tunteen kun käveltiin käsi kädessä toiseen baariin. Oli alku syksyä ja annoin oman takkini naiselle kun hällä ei omaa mukana ollut. Juteltiin mukavia kokoilta ja tunsin olevani onnellinen. Sain ensisuudelmani, ja nään siitä vieläkin unta välillä. Siihen se juttu sitten jäikin, oli ulkopaikkakuntalainen eikä sen jälkeen ole ihmeemmin oltu edes yhteyksissä. Tuo pieni hetki merkitsi mulle kuitenkin ihan mielettömästi, niin paljon että harva sen ymmärtää (poislukien moni yksinäinen).. Kenties joskus löytyy se ikuinen hetki..
Hei Suurvisiiri ja muut yksinäiset. Olen 23-vuotias opiskelijaneitokainen ja tulin sanomaan, että poikaystäväni olemassaolosta huolimatta kärsin voimakkaista yksinäisyyden tunteista. Minulla on vain yksi ystävä ja näen häntä noin kerran kuukaudessa. Kuten Suurvisiirillä, elämän sisältö koostuu yksin urheilemisesta ja yksin opiskelusta. Olen jo niin erakoitunut, että jos joku erityyppinen tyttö yrittää lähestyä, torjun, sillä en kestä pinnallisia yms. ihmisiä. Toivon, että opiskelijoiden Nyyti järjestää pian illan yksinäisille, sillä aion todellakin mennä. Tähän saakka en ole päässyt mihinkään mukaan, sillä harrastan kilpaurheilua ja aikatauluni on hyvin tiukka. Tai toisin sanoen täytän kalenterini mahdollisimman täyteen, että välttäisin masennuksen. Hyvää kevättä kaikille!
Samanlaisia tuntemuksia ja kokemusta löytyy täältäkin. Vaikee lähtee arvailemaan mikä/missä on mennyt pieleen. Tai no, luulisin että monivuotinen kiusaaminen on vammauttanut henkisesti, vaikka haluaisikin uskotella että on senverran vahva ettei se enää vaikuta. Itselläni ikää on 25vee ja oon ihan yksin. Perhettä lukuunottamatta. No toki työpaikalla on näitä ns. tuttuja, mutta ei muuta. Jollen olisi töissä tai kävisi salilla, olis tilanne toivoton. Paska itsetunto on kaiken avain itselläni. Ei koskaan tunnu että olis tarpeeksi hyvä, aina on jotain parannettavaa tai muutettavaa. Vääristynyt kuva itsestä, se kai ajaa ihmiset pois ja myös mut pois ihmisten luota :( Ei oo mukavaa tehdä kaikki yksin. Kyl omaa rauhaakin kaipaa, mutta myös ihmisiä.
Sitä joku pitäis varmaan napsahtaa päässä niin että lakkais ajattelemasta liikaa mitä muut ajattelee. Kynnys on monilla yksinäisillä varmasti tosi korkea lähteä ns. tutuista rutiineista ihan uusiin juttuihin. Ei kai omaa itseään niin helposti saa "muutettua" eikä välttämättä tarvikkaan. Uskoisin että osa on yksinäisiä onnettomien sattumien ja kokemusten kautta, osa omasta halustaan ja osa on vaan kykenemättömiä ihmissuhteisiin.
Elämä on sitä minkälaiseksi sen muovaa. Ottaa päähän kun ei oo tarvittavia aineksia sen mieleisekseen/ edes kelvolliseksi tekemiseen :(
Harrastukset (missä vaan on paljon porukkaa) on hyvä paikka koittaa sosialisoida, ainakin on puheenaihetta. Muuten vaikeaa sanoa, jollei alkoholia käytä. Tai kai baariin tms. voi lähteä ihan limpparilinjallakin eikai siin mitään pahaa ole? Itselle alkoholi on ainakin apuväline, sen avulla päässä napsahtaa edes hetkeksi, sitten voi taas koettaa löytää samantyylistä olotilaa ihan ilmankin.
Missään nimessä ei kannata luovuttaa, sillä on tod. näk. aika kurjaa huomata 50veenä et on edelleen ihan yksin, eikä ketään vieläkään kiinnosta. Surullista sekin. Itse meinannut monta monta kertaa antaa kokonaan periksi, vihata ihmisiä tasapuolisesti, jumittaa kotona telkkarin parissa. Mutta kuitenkin joku aina onnistuu koskettamaan (kuten esm. aloittajan teksti, johon vahvasti samaistun) ja tuntee taas välittävänsä, edes vähän. Eikai meistä kukaan oo ihan menetetty tapaus.
Niinjoo ja lemmikki vois olla kanssa aika jees juttu, on aina joku jolle jutella ja joka rakastaa ehdoitta.
Ensimmäinen viesti osui aika nappiin jota itse lähdin melkein kirjoitamaan. Minulla sama homma. Nuori poika, urheilija (ihan vapaa-ajan lenkkeilijä/salipoika) ja opiskelen.
Pitkään olen jo etsinyt oikeata ystävää. Kavereita kyllä on mutta vain pari tai kolme joille en nyt ihan ilmaa ole, jotain vähän paksumpaa kuitenkin. Samat ovat tunteeni kuin Sami82 on ollut, eli vietän juuri hetkeä/aikaa jolloin on jo jotain jutustelua tullut yhden tytön kanssa. Aivan mielettömältä tuntuu kun edes saa jutella ja tietää että tästä voisi tullakkin jotakin. Viimeiset yöt ovat olleet unettomia, koko ajan jännittää eikä meinaa saada mitään tehdyksi.
Nyt kun saisi vielä tytölle selväksi että mitä ajattelen. Siinäpä se ongelma, ujo kun olen.
Ei heitetä pyyhkeitä. Kuulostat tosi mukavalta ja sitä varmasti oletkin! *virtuaalihalaus* kyllä nää asiat tästä vielä paranee. Ei menetetä toivoa! Mäkin oon tosi yksinäinen ja miettiny ja miettiny, että mistä se johtuu. Ehkä suurin syy siinä, etten oo kokenu kuuluvani...tai läytäny mun laista paikkaa, seuraa. Joskus miks kysymys ei oo vaan kaikkein paras. Tulis vaan suunnata katse pois siitä, ja tehdä mitä on tehtävissä ja jos ei ole niin antaa sitten ajan kulua vähä. Kyllä tää tästä paranee vielä! Et oo yksin ajatustes kanssa!
- yksinäinen opiskelija tytskä
Joo, tässä on itselläniki aika sama kohtalo kuin ylemmillä.
Olen itsekin miettinyt että mitä tässä pitäisi oikeasti tehdä, jotta asiat muuttuisi. Tai en oikein miten niiden asioiden pitäisi muuttua, mutta tunnen olevani yksinäinen. Kuten myös ylemmät, itsekin olen muiden mielestä varsin sosiaalinen ja mukava, fiksu tapaus. Mutta eipä tämä tunnu mitään uusia kontakteja poikivan sen kummemmin.
Mitä olen ymmärtänyt ja saattanut joillekin vihjaista, että mulla on oikeasti kyllä aikaa lähteä vaikka sinne terassille paljonkin useammin. Kerrankin juttelin yhden kaverin kanssa siinä terassilla ja tuli sitten kaverit puheeksi ja päätin sitten sanoa, ettei mulla oikeasti niitä ole montaa. Tai että ne mahtuu yhden käden sormille, joiden kanssa voisin mennä vaikkapa sinne terassille. Tämä oli aivan äimän käkenä, että miten tälläinen tyyppi voi olla ilman seuraa? Olin kuulemma hänen mielestään juuri sellainen tyyppi, jonka puhelin soi viikonloppuisin herkeämättä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun on joku on hiukan ihmetellyt.
Mutta näemmä samanlaisia kohtalotovereita tuntuu olevan, jotka pohtivat samaa kysymystä. Mulla on myös sellainen mainittava, että on ollut sosiaalisissa ympäristöissä sen elämäntilanteen aikana (kuten siis koulut, intti) ja aina on vähän käynyt samalla tavalla; kenenkään kanssa ei ole mitään riitaa vaan olen kaikkien kanssa hyvää pataa, joidenkin kanssa sitten parempia kavereita, mutta ei koskaan sellaisia, että lähettäisiin vaikka viikonloppua viettämään. Oli sitten kyseessä amis tai intti niin niin ne muut vaan lähti mutta itseäni ei tunnuttu kutsuvan mukaan.
Ja sitten kun on tämä sama kuvio tuntunut toistuvan vähän liian usein niin jotainhan mä tässä väkisinkin teen väärin? Tai jokuhan mussa sitten ärsyttää? En todellakaan kerjää sääliä ja vihaan sitä kertakaikkiiaan, mutta tuntuu välillä kun menee näiden nykyisten kavereiden kanssa, että 'no voit toki tulla mukaan'. Mutta siitä paistaa sellainen pieni sääliminen. Ja vihaan sitä! ARGH (no ehkä tässä kohtaa mä vaan mietin asioita ihan liikaa niinkuin on tapana kun on tarpeeks kauan yksinään) Mutta kuten sanoin ylempänä; olen aina vähän ollut se vieraileva tähti. Jotain siitä aina puuttuu. Vaikka itseasiassa pidän paria ystävänä (voin kertoa heille paljonkin kaikkea). En oikein osaa selittää.
Noh, ikää on 24 ja toivon mukaan Helsinki on yhtä aurinkoa niin säätilaltaan kuin mieliltään!
Joo tälläistä settiä tänään... tekipä hyvää avautua johonkin. =)