Sosiaalityöntekijä piti äitiä kykenemättömänä huolehtimaan syntyvästä vauvastaan ja painosti häntä luovuttamaan vauvan pois. Syyksi työntekijä esitti äidin omat lapsuudenaikaiset kokemukset (äiti itse piti kotiaan hyvänä).
Sosiaalitoimi pyysi myös ensikodilta lausunnon. Ensikoti toteaa, että ”äiti ei kykene turvaamaan lapsen turvallista kasvua ja kehitystä ja sijoitus muualle hoitoon on välttämätön”. Äidin kanssa toiminut terapeutti sen sijaan arvioi äidin vanhemmuudessa useita hyviä puolia ja havaitsi innon oppia uudessa elämäntilanteessa. Ensikoti ei lausuntoa antaessaan edes keskustellut äidin kanssa työtä tehneen terapeutin kanssa.
Ensi- ja turvakotien antamissa lausunnoissa on useimmiten kyse äidistä, joka sosiaalitoimen painostuksesta ja huostaanottouhan alla suostuu menemään ensikotiin. Sosiaalitoimi luonnollisesti antaa ensikodille ennakkotiedot äidistä ja tämän puutteista. Tälle pohjalle sitten rakentuu vanhemmuuden arviointi. Yleensä äiti ei edes tiedä, että ensikodin tarkoitus onkin vanhemmuuden arvioiminen, eikä tukeminen.
Talentia -lehdessä ollut puutu kun.. -lista ohjaa kiinnittämään huomion vauvan oireisiin. Lopussa on kuin ohimennen huomautus, ettei mikään yksittäinen oire merkitse suuntaan tai toiseen. Riittääkö se suojaamaan virhediagnooseilta?
Kun oma huomio siirtyy etsimään listan mukaisia oireita vauvasta, on jo heilahdettu pois äidin ja vauvan vuorovaikutussuhteen tukemisesta.
Sosiaalitoimen ennakkotiedot ohjaavat etsimään vikoja äidistä.
-Ahaa, vauvan kasvoilla häilähti hymy, mutta käänsikin sitten katseen pois. Ja kas, nyt imee nyrkkiä. Johtopäätös: laiminlyöty vauva, vakavia traumoja. Vaan jospa vauvan hymyilyn keskeyttikin kauempaa kuulunut hälyääni, joka jäi itseltäni huomaamatta, ja hän kääntyi ääntä kohti? Jos nyrkin sovittaminen suuhun onkin samaa löytöretkeä kuin kaikkeen muuhunkin suun välityksellä tutustuminen, minkä kädet tavoittavat?
Arvion tekijää ohjataan epäilemään äitejä: "Äiti voi teeskennellä ja vastata kysymyksiin niin kuin arvelee, että häneltä odotetaan. Vauvojen käytös kertoo enemmän." Eikö ole aivan ymmärrettävää, että tarkkailutilanteessa ihmiset pyrkivät vastaamaan odotusten mukaan? Jos on kyse ensi kertaa äidiksi tulleesta, on aivan luonnollista, että hän etsii vielä omaa tapaansa olla äiti.
Jo pelkkä tarkkailu voi häiritä äiti-lapsi -suhteen muodostumista, tukemiseksi tarkoitettu taitamaton puuttuminen myös. Äiti joutuukin miellyttämään ulkopuolisia sen sijaan, että saisi keskittyä vauvaan rennosti ja huolehtimatta muusta. Entäpä huostaanottouhan alla tai kriisissä elävä ensi- ja turvakotiin turvautuja? Onko hänen vanhemmuutensa arvioiminen edes eettisesti oikein?
Miksi ylipäänsä vauvojen hymyjä ja äännähdyksiä aletaan kerätä ja tulkita laiminlyöntioireiksi? Miksei rohkaista ja kiitetä äitejä ja luoda turvallista ilmapiiriä, jossa uskaltaa kysyä ja keskustella? Puutu kun -lista kirjaa koko joukon oireita, joita tarkatessa kuka tahansa voi joutua epäiltyjen listalle.
Vanhemmuuden ja vuorovaikutuksen suomalaista standardia ei ole tieteellisesti asetettu, vaan näkymä asiaan on katsojan silmässä. Kyse on siis puoskaroinnista ja väärien positiivisten löydösten vaara on suuri. Niiden takia voi lapsi joutua väärin perustein erotetuksi vanhemmistaan. Ensikotien alkuperäinen tarkoitus huomioiden voi syystäkin kysyä, miten tällaisen toiminnan eettisyys on punnittu. Eikö ensikodeille kuulu nuorien äitien ja perheiden tukeminen ja tukitoimien suunnittelu? Miksi se on lähtenyt harhailemaan sosiaalitoimen matkaan? Miksi se ylipäänsä arvioi vanhemmuutta, eikö pelkkä tukeminen riitä? Eikö äitiys ole mahdollisuus, johon nuorella äidillä on oikeus saada tukea?
Leeni Ikonen
varatuomari, Sipoo
Sosiaalitoimi pyysi myös ensikodilta lausunnon. Ensikoti toteaa, että ”äiti ei kykene turvaamaan lapsen turvallista kasvua ja kehitystä ja sijoitus muualle hoitoon on välttämätön”. Äidin kanssa toiminut terapeutti sen sijaan arvioi äidin vanhemmuudessa useita hyviä puolia ja havaitsi innon oppia uudessa elämäntilanteessa. Ensikoti ei lausuntoa antaessaan edes keskustellut äidin kanssa työtä tehneen terapeutin kanssa.
Ensi- ja turvakotien antamissa lausunnoissa on useimmiten kyse äidistä, joka sosiaalitoimen painostuksesta ja huostaanottouhan alla suostuu menemään ensikotiin. Sosiaalitoimi luonnollisesti antaa ensikodille ennakkotiedot äidistä ja tämän puutteista. Tälle pohjalle sitten rakentuu vanhemmuuden arviointi. Yleensä äiti ei edes tiedä, että ensikodin tarkoitus onkin vanhemmuuden arvioiminen, eikä tukeminen.
Talentia -lehdessä ollut puutu kun.. -lista ohjaa kiinnittämään huomion vauvan oireisiin. Lopussa on kuin ohimennen huomautus, ettei mikään yksittäinen oire merkitse suuntaan tai toiseen. Riittääkö se suojaamaan virhediagnooseilta?
Kun oma huomio siirtyy etsimään listan mukaisia oireita vauvasta, on jo heilahdettu pois äidin ja vauvan vuorovaikutussuhteen tukemisesta.
Sosiaalitoimen ennakkotiedot ohjaavat etsimään vikoja äidistä.
-Ahaa, vauvan kasvoilla häilähti hymy, mutta käänsikin sitten katseen pois. Ja kas, nyt imee nyrkkiä. Johtopäätös: laiminlyöty vauva, vakavia traumoja. Vaan jospa vauvan hymyilyn keskeyttikin kauempaa kuulunut hälyääni, joka jäi itseltäni huomaamatta, ja hän kääntyi ääntä kohti? Jos nyrkin sovittaminen suuhun onkin samaa löytöretkeä kuin kaikkeen muuhunkin suun välityksellä tutustuminen, minkä kädet tavoittavat?
Arvion tekijää ohjataan epäilemään äitejä: "Äiti voi teeskennellä ja vastata kysymyksiin niin kuin arvelee, että häneltä odotetaan. Vauvojen käytös kertoo enemmän." Eikö ole aivan ymmärrettävää, että tarkkailutilanteessa ihmiset pyrkivät vastaamaan odotusten mukaan? Jos on kyse ensi kertaa äidiksi tulleesta, on aivan luonnollista, että hän etsii vielä omaa tapaansa olla äiti.
Jo pelkkä tarkkailu voi häiritä äiti-lapsi -suhteen muodostumista, tukemiseksi tarkoitettu taitamaton puuttuminen myös. Äiti joutuukin miellyttämään ulkopuolisia sen sijaan, että saisi keskittyä vauvaan rennosti ja huolehtimatta muusta. Entäpä huostaanottouhan alla tai kriisissä elävä ensi- ja turvakotiin turvautuja? Onko hänen vanhemmuutensa arvioiminen edes eettisesti oikein?
Miksi ylipäänsä vauvojen hymyjä ja äännähdyksiä aletaan kerätä ja tulkita laiminlyöntioireiksi? Miksei rohkaista ja kiitetä äitejä ja luoda turvallista ilmapiiriä, jossa uskaltaa kysyä ja keskustella? Puutu kun -lista kirjaa koko joukon oireita, joita tarkatessa kuka tahansa voi joutua epäiltyjen listalle.
Vanhemmuuden ja vuorovaikutuksen suomalaista standardia ei ole tieteellisesti asetettu, vaan näkymä asiaan on katsojan silmässä. Kyse on siis puoskaroinnista ja väärien positiivisten löydösten vaara on suuri. Niiden takia voi lapsi joutua väärin perustein erotetuksi vanhemmistaan. Ensikotien alkuperäinen tarkoitus huomioiden voi syystäkin kysyä, miten tällaisen toiminnan eettisyys on punnittu. Eikö ensikodeille kuulu nuorien äitien ja perheiden tukeminen ja tukitoimien suunnittelu? Miksi se on lähtenyt harhailemaan sosiaalitoimen matkaan? Miksi se ylipäänsä arvioi vanhemmuutta, eikö pelkkä tukeminen riitä? Eikö äitiys ole mahdollisuus, johon nuorella äidillä on oikeus saada tukea?
Leeni Ikonen
varatuomari, Sipoo
Vastaukset 3
Vanhimmat
mitä sä joka palstalla mustamaalaat sosiaalityöntekijöitä ym..? raivostuttavaa.
Miten toi nyrkin syöminen on muka merkki lapsen laiminlyömisestä? Kaikki vauvathan sitä tekee.
Omasta puolestani olen erittäin tyytyväinen ensikodin toimintaan ja ohjaukseen yms. Itse en olisi itselleni lasta antanut, mutta tuen ja muun avulla pystyin ottamaan ne ensiaskeleet äitiyteen.
T: Äiti ja lapsi 3 v. (ensikuukaudet olimme ensikodissa)