Varoitan agstista.
Olen ujo, huonon itsetunnon omaava, itseään muihin jatkuvasti vertaava ja kaikin puolin epämaskuliininen mies, joten olen jo ajat sitten luopunut toivosta saada mitään parisuhde-elämää, eikä sillä niin väliäkään ole, mutta se mikä _todella_ masentaa on se, että tiedän etten tule saamaan työpaikkaa. Ahdistun ajatuksestakin että edes hakisin johonkin työpaikkaan, koska itsetunto on niin paska etten voisi sanoa itsestäni mitään positiivista, varsinkaan kun nykyään kaikissa työpaikoissa haetaan sellaisia tyypillisiä ekstroverttiominaisuuksia kuin sosiaalisuus, ryhmätyökyky, johtamis - ja esitelmöintitaidot jne. Ja ihan sitä että on 'hyvä tyyppi'. Nämä ovat melkein yhtä tärkeitä elleivät tärkeämpiäkin kuin se, onko mitään kykyjä kyseiseen työpaikkaan.
Teiniksi asti kuvittelin että minusta tulee jotain menestyvää ja tärkeää ja rakennan itselleni hienon uran ja tulen rikkaaksi. Tämä siksi että olen aina hyvä koulussa, kirjoitin 3 laudaturia ja 3 eximiaa ja yliopistossa keskiarvo on lähemmäs 5 kuin 4 (asteikolla 1-5 tietenkin). Surullinen totuus valkeni vasta lähiaikoina kun tajusin ettei minulla ole 21 elinvuoteni aikana ollut yhtään työpaikkaa ja ajatus sellaisen hankkimisesta tuntui yhtä ahdistavalta kuin aina, silloin teininä ajattelin että se menee itsestään ohi kun ikä tuo itsevarmuutta... hah. Ymmärsin että menestyn opiskeluissa siksi että se on ainoa mitä osaan tehdä, minusta ei ole mihinkään käytännön hommiin eikä varsinkaan mihinkään vastuullisiin tehtäviin missä pitäisi olla oma-aloitteisuutta, itsevarmuutta ja muuta 'ammatillista itsetuntoa'. Sosiaaliset kykyni ovat perseestä, joten en osaisi tehdä vaikutusta työnantajaan samalla tavalla kuin jotkut reippaat ja itsevarmat ihmiset jotka säteilevät hyvää fiilistä ympärilleen. Asiaa ei yhtään auta se että näytän suunnilleen 12-vuotiaalta joten kukaan työnantaja ei osaisi nähdä minua mitenkään pätevänä mihinkään tai muutenkaan suhtautua kuin aikuiseen. Muutenkin ulkonäkö on suurin asia joka huonontaa itsetuntoani, kun sille pituudelle ja kasvonpiirteille ei edes voi mitään. Olisin mieluummin vaikka perinteisen ruma, satakiloinen köriläs kuin tälläinen pieni ja 'nätti' ja heiveröinen.
Koko opiskelukin tuntuu todella turhalta nyt kun olen tämän ymmärtänyt. Asiat lähtivät alamäkeen viime vuoden puolella kun lakkasin saamasta vammaistukea ja jouduin taloudellisesti tosi tiukalle, ja tajusin että niin se tulee olemaan aina; olen nykyään epäterveellisellä tavalla aliravittu, koska raha ei riitä ruokaan kunnolla, sillä pistän koulukirjat etusijalle. Minun täytyy asua kalliissa yksiössä, koska en pystyisi elämään soluasunnossa, enkä pysty ottamaan lainaakaan koska tiedän ettei minulla koskaan tule olemaan rahaa sen takaisin maksamiseen.
Erityisen katkeroittavaa on se, että tiedän että erilaisella persoonalla varustettuna ne unelmani olisivat ihan realistisiakin. Tiedän että minulla on monia hyviäkin ominaisuuksia, kuten älykkyys, huolellisuus, ja ylipäätään tehtävien mahdollisimman hyvä ratkaiseminen. Tuntuu hukkaukselta heittää ne tavoitteet menemään mutta mitä muutakaan voi kun ne sosiaaliset ja psyykkiset resurssit eivät riitä muuhun kuin pitkäaikaistyöttömyyteen. Raha olisi sentään saanut elämän tuntumaan elämän arvoiselta, mutta nyt olen tajunnut tämän viimeisenkin hyvän asian olevan ulottumattomillani.
Sanokaa mitä järkeä elämässä on kun tietää valmistuvansa sosiaalipummiksi täydellisillä DI-papereilla. Tai kertokaa miten muut sairaalloisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivät oikein rahoittavat elämisensä. Vai olenko ainoa jota työelämään siityminen ahdistaa näin paljon?
Olen ujo, huonon itsetunnon omaava, itseään muihin jatkuvasti vertaava ja kaikin puolin epämaskuliininen mies, joten olen jo ajat sitten luopunut toivosta saada mitään parisuhde-elämää, eikä sillä niin väliäkään ole, mutta se mikä _todella_ masentaa on se, että tiedän etten tule saamaan työpaikkaa. Ahdistun ajatuksestakin että edes hakisin johonkin työpaikkaan, koska itsetunto on niin paska etten voisi sanoa itsestäni mitään positiivista, varsinkaan kun nykyään kaikissa työpaikoissa haetaan sellaisia tyypillisiä ekstroverttiominaisuuksia kuin sosiaalisuus, ryhmätyökyky, johtamis - ja esitelmöintitaidot jne. Ja ihan sitä että on 'hyvä tyyppi'. Nämä ovat melkein yhtä tärkeitä elleivät tärkeämpiäkin kuin se, onko mitään kykyjä kyseiseen työpaikkaan.
Teiniksi asti kuvittelin että minusta tulee jotain menestyvää ja tärkeää ja rakennan itselleni hienon uran ja tulen rikkaaksi. Tämä siksi että olen aina hyvä koulussa, kirjoitin 3 laudaturia ja 3 eximiaa ja yliopistossa keskiarvo on lähemmäs 5 kuin 4 (asteikolla 1-5 tietenkin). Surullinen totuus valkeni vasta lähiaikoina kun tajusin ettei minulla ole 21 elinvuoteni aikana ollut yhtään työpaikkaa ja ajatus sellaisen hankkimisesta tuntui yhtä ahdistavalta kuin aina, silloin teininä ajattelin että se menee itsestään ohi kun ikä tuo itsevarmuutta... hah. Ymmärsin että menestyn opiskeluissa siksi että se on ainoa mitä osaan tehdä, minusta ei ole mihinkään käytännön hommiin eikä varsinkaan mihinkään vastuullisiin tehtäviin missä pitäisi olla oma-aloitteisuutta, itsevarmuutta ja muuta 'ammatillista itsetuntoa'. Sosiaaliset kykyni ovat perseestä, joten en osaisi tehdä vaikutusta työnantajaan samalla tavalla kuin jotkut reippaat ja itsevarmat ihmiset jotka säteilevät hyvää fiilistä ympärilleen. Asiaa ei yhtään auta se että näytän suunnilleen 12-vuotiaalta joten kukaan työnantaja ei osaisi nähdä minua mitenkään pätevänä mihinkään tai muutenkaan suhtautua kuin aikuiseen. Muutenkin ulkonäkö on suurin asia joka huonontaa itsetuntoani, kun sille pituudelle ja kasvonpiirteille ei edes voi mitään. Olisin mieluummin vaikka perinteisen ruma, satakiloinen köriläs kuin tälläinen pieni ja 'nätti' ja heiveröinen.
Koko opiskelukin tuntuu todella turhalta nyt kun olen tämän ymmärtänyt. Asiat lähtivät alamäkeen viime vuoden puolella kun lakkasin saamasta vammaistukea ja jouduin taloudellisesti tosi tiukalle, ja tajusin että niin se tulee olemaan aina; olen nykyään epäterveellisellä tavalla aliravittu, koska raha ei riitä ruokaan kunnolla, sillä pistän koulukirjat etusijalle. Minun täytyy asua kalliissa yksiössä, koska en pystyisi elämään soluasunnossa, enkä pysty ottamaan lainaakaan koska tiedän ettei minulla koskaan tule olemaan rahaa sen takaisin maksamiseen.
Erityisen katkeroittavaa on se, että tiedän että erilaisella persoonalla varustettuna ne unelmani olisivat ihan realistisiakin. Tiedän että minulla on monia hyviäkin ominaisuuksia, kuten älykkyys, huolellisuus, ja ylipäätään tehtävien mahdollisimman hyvä ratkaiseminen. Tuntuu hukkaukselta heittää ne tavoitteet menemään mutta mitä muutakaan voi kun ne sosiaaliset ja psyykkiset resurssit eivät riitä muuhun kuin pitkäaikaistyöttömyyteen. Raha olisi sentään saanut elämän tuntumaan elämän arvoiselta, mutta nyt olen tajunnut tämän viimeisenkin hyvän asian olevan ulottumattomillani.
Sanokaa mitä järkeä elämässä on kun tietää valmistuvansa sosiaalipummiksi täydellisillä DI-papereilla. Tai kertokaa miten muut sairaalloisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivät oikein rahoittavat elämisensä. Vai olenko ainoa jota työelämään siityminen ahdistaa näin paljon?
Vastaukset 34
Vanhimmat
eikö kannattaisi kokeilla lääkitystä. Niitä on erillaisia esim. Propral, SSRI ja bentot.
...hankkia itsetuntoa kemikaaleilla, näen sen vähän samanlaisena ratkaisuna kuin jos menisin joka päivä kännissä koululle. Mitä enemmän olen ottanut lääkevaihtoehdoista selvää sitä enemmän olen ajatusta vastaan, sillä sivuvaikutukset tuntuvat aika puistattavilta. Viimeinen mitä tähän lisäriesaksi kaipaan on lääkeriippuvuus.
Aika kova opiskelija, mitäs muuta valehtelit tähän?
"Aika kova opiskelija, mitäs muuta valehtelit tähän? "
Ei mahdotonta. Minunkin tuttuni sai tohtorin paperit molekyylibiologiassa kun hän oli 22. Itsekin valmistuin korkeakoulusta 22-vuotiaana, joten en näe sinänsä missä se ongelma on. Kovaa työtähän se toki vaati, ja aikuispuolen kursseilla pyörimistä, mutta mahdollista se on.
...väittänyt olevani valmistumassa 21-vuotiaana? Valmistumiseeni on vielä vuosia mutta tyypilliseen tapaani stressaan etukäteen.
"Sanokaa mitä järkeä elämässä on kun tietää valmistuvansa sosiaalipummiksi täydellisillä DI-papereilla. Tai kertokaa miten muut sairaalloisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivät oikein rahoittavat elämisensä. Vai olenko ainoa jota työelämään siityminen ahdistaa näin paljon?"
Olet jo kirjoitustaitojesi perusteella älykäs henkilö, ja voin taata että huolesi eivät ole ainutlaatuiset. Minä ajattelin hyvin pitkälle samanlailla sinun iässäsi. Olisi kauhean kiva sanoa että aika parantaa haavat, mutta valitettavasti se ei usein tee sitä. Uskon että saattaisit hyötyä paljon pienestä Skype / MSN / IRC juttutuokiosta kanssani. Jos kiinnostaa, lähetä minulle sähköpostia osoitteeseen:
elkatas (at) amethyst.fi
Kiitos avuntarjouksestasi, mutta ikävä kyllä minulla on vaikeuksia kaikessa reaaliaikaisessa keskustelussa minkä vuoksi en noita mainitsemiasi viestimismuotoja oikeastaan käytä :/ mutta hyvä tietää että muillakin on tai on ollut samanlaista. (Tai ei oikeastaan, eihän tälläistä muille toivoisi, mutta niin...)
Omat tuntemukset 90% samankaltaisia kuin sinulla! Olen tosin 21v ekonomi-opiskelija.
Kaikki muut koulusta ovat jossain hyvissä hommissa, itse en pääse edes kaupankassalle. Pahinta on, että pelkään "osaisinko" edes kassatädin hommia, vaikka arvosanat ovat aloittajan tavoin olleet joka koulussa aina erinomaiset ja oppismiskyvyssä ei ole mitään vikaa. Sama näkyy myös työhakemuksissa: minunkin on TODELLA vaikea kehua itseäni (en vain yksinkertaisesti näe itsessäni mitään hyviä ominaisuuksia) ja pari kertaa, kun olen hakemukseni luetuttanut jollakin, on palaute ollut "ihme negatiivinen hakemus" (mielestäni olen ollut realisti enkä halua kusettaa ketään).
Omat ongelmani juurtuvat ehkä kanssa ulkonäöstä. Tosin koko nuoruuden vaivannut paha akne (koristeltuna puhevialla) ovat tehneet minusta todella hiljaisen ja syrjäytyneen, vaikka molemmista olen jokseenkin päässyt eroon. Ruma ulkonäkö nyt ei ainakaan ole auttanut kaikkien näiden ongelmien suhteen.
Tuntuu, että ainut "ammatti", johon voisin olla kelvollinen, on joku pokeriammattilainen tai vastaava. Sellaiseksi pääsemiseenkään ei vain ole tarvittavaa itsetuntoa ja positiivista ajattelumallia...
"Sama näkyy myös työhakemuksissa: minunkin on TODELLA vaikea kehua itseäni (en vain yksinkertaisesti näe itsessäni mitään hyviä ominaisuuksia) ja pari kertaa, kun olen hakemukseni luetuttanut jollakin, on palaute ollut "ihme negatiivinen hakemus" (mielestäni olen ollut realisti enkä halua kusettaa ketään)."
Sanopa muuta, jotenkin minullakin on joku pakonomainen tarve korostaa nimenomaan negatiivisia puoliani siksi ettei työnantaja odottaisi minulta liikoja ja pettyisi sitten huomatessaan että olenkin epäsosiaalinen ja muutenkin jotain muuta kuin haluttiin. Ja luen kaiken yleensä hyvin kirjaimellisesti joten jos työpaikkailmoituksessa on yksikin adjektiivi joka ei itseäni kovin hyvin kuvaa niin se paikka on automaattisesti poissuljettu vaihtoehto. Ja samoin tuo epärehellisyys tai jonkun oleellisen asian poisjättökin on mielestäni vastenmielistä, mutta pitäisi kai oppia jos sitä kerran työnhaussa halutaan.
Tämä tietysti pelkkää spekulointia koska en todellisuudessa ole edes tehnyt mitään työnhakua. Kerran pääsin työkkäriin asti mutta silloin ei ollut tätäkään vähää koulutusta kuin nyt ja käskettiin käydä tarjoamassa itseäni johonkin työvoimavuokrausfirmoihin tjsp ja päätin että ei tule mitään, ahdisti liikaa ajatus että menisin markkinoimaan itseäni johonkin paikan päälle kun hyvä kun pystyisin netin kautta sellaista tekemään.
Ideaalityönhakutilanne olisi sellainen, että ihmiset vastaisivat johonkin kyselyyn/pieneen taitotestiin työnantajan kotisivuilla, ja kone valitsisi parhaat pisteet saaneille työpaikat. Ei tarvitsisi mitään hakemuksia ja haastatteluja.
Minullakin on täysin samankaltaisia ajatuksia! En jotenkin osaa kuvitella itseäni töissä ja en ole vielä nyt 22 vuotiaanakaan ollut koskaan missään töissä... Todella helppoa edes yrittää hankkia mitään töitä kun CV paistaa tyhjyyttään (tai no sellaista en ole edes tehnyt kun mitä ihmettä siihen laittaisin?) ja muutenkin tuntuu myös siltä, etten oikeasti osaisi tehdä mitään. Opiskelut minullakin menevät erinomaisesti ja sen puoleen ei ole ongelmia. Kuitenkaan en ole kovinkaan varma, että pystyntkö edes koskaan valmistumaan, kun myöhemmässä vaiheessa opiskeluja tulee sitten enemmän ryhmätöitä, esiintymisiä, suullinen kielen koe ja erityisesti lopputyö, joka useimmiten tehdään jonkin yrityksen palveluksessa. :(
kokemuksen puute. Joskus pääset TOTTAKAI jonnekin töihin ja vuoden päästä oletkin jo niin karaistunut työhösi, että toivoisit pääseväsi v.ttuun sieltä. Ahkerasti vaan töitä hakemaan. Työhaastattelut ei ikinä ole mitään herkkua, mutta myös niihin tottuu.
Olet masentunut. Varmemmaksi vakuudeksi tee Beckin masennustesti. Kotona voivottelemalla ja ongelmiasi loputtomasti vatvomalla, paljonkos luulet elämänlaatusi parantuvan lähikuukausina. Taidat olla liian kiintynyt kaveriisi itsesääli että et malta siitä luopua. Vähän kuin Kyösti Pöystin tutti.
YTHS:ssa kuuluu olevan hyviä psykiatrian puolen ammattilaisia käytettävissä. Toimi! Jo Raamatussakin käy ilmi, että itselle luovutettuja leivisköitä eli kykyjä tulee käyttää omaksi ja yhteiseksi hyväksi eikä kuopata multaan.
Raakaa tekstiä, mutta näen vaihtoehtoisia loppuja tarinalle:
"Arvostettuna erikoisasiantuntijana vaurastunut insinööri ZZ kävi hakemassa siron, ihastuttavan vaimonsa ulkomailta ja perheonni kukoistaa".
Hyvää vuodenjatkoa sinulle!
tällä hetkellä. Ainakin DI-, KTM- ja OTM-opiskelijoita niin vitusti jonossa joka paikkaan - etenkin "parempiin" - että kyllä saa aikamoinen fakiiri olla, jos edes kohtalaista duunia löytää.
koulutusta vastaaavaa, samoin nuo muutkin, jos asuu kehäkolmosen sisäpuolella.
Sä oot muuten ihan samanlainen ku mä mut mä en oo noin älykäs. Enkä nätti vaan ruma mut heiveröinen kylläkin. Oisit tyytyväinen ku oot viisas ja mee johonki älyä vaativaan hommaa dataajaks tai laskentahommii, verotuksii ynnä muihin. Ei juuri tarvita sosiaalisuutta.
>>Olen ujo, huonon itsetunnon omaava, itseään muihin jatkuvasti vertaava ja kaikin puolin epämaskuliininen mies, joten olen jo ajat sitten luopunut toivosta saada mitään parisuhde-elämää
Kiitos ujop-a:lle avautuvasta kertomuksesta. Juuri tällaisia kertomuksia tarvitaan.
Ja kaikille hintelille insinööriopiskelijoille vinkiksi lappu jääkaappini ovessa, siinä lukee:
"The only respect that matters is self respect".
Joo on kyllä hienoa, että joku jaksaa käydä kirjoittamassa tällaisia positiivisia kokemuksiaankin tänne.
Minulla ei ole aloittajan kanssa täysin samoja ongelmia, mutta samantyyppisiä. Nyt olen kaikenlisäksi niin masentunut, että opinnotkin ovat alkaneet tuntua täydeltä puulta (tämä johtuu myös siitä, että olen jatkuvasti yhä vakuuttuneempi, että opiskelemani "ala" on täyttä valetiedettä ja akateemikot kyseisellä "alalla" ovat itseään täynnä olevia hyypiöitä, jotka eivät osaa ajatella reaalimaailmassa). Antaa joka tapauksessa toivoa!
Mulla ei ole tulossa mitään korkeakoulupaperia käteen. Olen jo keski-ikäinen nainen ja kärsinyt ujoudesta koko elämäni. Tälläkin hetkellä on pahoja ahdistusoireita tulevasta näyttökokeesta asiakaspalvelussa...no mitenkö siihen jouduin...? Niinpä, sitä ihmettelen, halusin kouluun jossa voin toteuttaa unelmiani ensimmäistä kertaa elämässäni, taiteellisuus onkin ollut minussa aina, kukaan ei sitä vaan ole millään tavalla huomioinut. Se vaan ressaa kun koulutuksiin ympätään aina kaikkea epäoleellista ja itse se tekeminen ei sitten painakaan mitään. En tule suoriutumaan siis tästäkään koulusta puhtain paperein. Yhtään koulua en ole suorittanut niin etten olisi joutunut jättämään väliin jotain ja niin käy tälläkin kertaa. Viimeistään näyttö aamuna sairastun taatusti paniikkioksentamiseen tai johonkin muuhun, vaikka sydänkohtaukseen.
Oireet ovat jo nyt niin fyysisiä etten kykene oikeen mihinkään pahan hengenahdistuksen vuoksi(ei ole lääkitystä). Joskus olen syönyt rauhoittavia mutta silloin olin masentunut, sitä kesti 2 vuotta. Pelkään että sairastun uudelleen kun alkaa olla näitä oireita taas niin pahoja. Työhakemuksia olen lähetellyt joskus jonnekin ja sama ongelma mullakin kuin täällä monella, en keksi oikeen mitään positiivista itsestäni, ei vaan luonnistu tuo kehuminen. Sit jos pitää mennä haastatteluun niin en keksi sielläkään oikeen mitään sanottavaa ja vaikutan ujolle. En ole mikään kaunotar joten sekään ei vaikuta positiivisesti työnsaantiin. Mulla on hirveen huono itsetunto jota on vielä toiset painaneet alemmas, on kiusattu koulussa ja työssäkin. En hirveesti luota ihmisiin enää, vaikka koitan tulla toimeen kaikkien kanssa ja en koskaan ilkeile kellekään tahallaan. Kavereita mulla ei juurikaan ole ja niistäkin paljastuu aina niitä seläntakana puhumisia, et ovat haukkuneet mua ja semmosta...
Esiintymiskammo on ollut aina ja oon laistanut niitä keinolla millä hyvänsä. Nytkään en luota siihen että osaisin hommani niin ei tee mieli mennä näyttämään kokeeseen töppäilyjäni. Joskus tuntuu et tää ei lopu varmaan ikinä...ehkä haudassa sitten. ...En haluu nyt et masennutte ja luovutatte...ehkä teille löytyy apua mut mun kohdalla se lienee jo turhaa. Hyvää jatkoa teille kaikille pelkääjille!
Kurja kuulla ettet ole päässyt ongelmistasi eroon ainakaan vielä. Auttoivatko lääkkeet silloin kun käytit niitä? Oireesi kuulostavat sellaisilta joihin jokin lääkitys voisi oikeasti olla hyvä ratkaisu, jos ne todella ovat esim. estäneet sinua saattamasta edellisiä opintoja loppuun.
Olen ehdottomasti sitä mieltä että koulutus on itsensä voittamisen arvoista ja siksi aion itsekin nyt turvautua lääkitykseen ainakin yhtenä vaihtoehtona; sen päätöksen olen tehnyt että vaikka mitä inhottavia tilanteita tulisi eteen niin koulutus pitää saada loppuun, koska en ole vielä valmis luopumaan unelmistani sen suhteen eikä sinunkaan pitäisi. Minuakin kyllä ahdistaa jo etukäteen kaiken maailman kanditaatintyöt ja väitöskirjatutkimukset enkä tiedä miten saan ne tehtyä, ja siksi tartunkin nyt kaikkiin oljenkorsiin. Samaa suosittelen myös sinulle, koska vaikka muuta uskoisitkin, niin kenenkään kohdalla apu ei ole mitenkään väistämättä turhaa eikä koskaan ole liian myöhäistä muuttua.
En halua kuulostaa miltään lääkkeiden markkinoijalta kun vasta itsekin suhtauduin niihin kieltävästi, mutta ajattelen ettei niiden ole tarkoitus olla mikään lopullinen ratkaisu vaan ikään kuin väline joka auttaa alkuun, eli kun niillä saisi hetkeksi itseään vähän parempaan kuntoon ja sitä kautta saisi positiivisia kokemuksia, itsetunto paranisi pysyvämminkin mikä toivottavasti kestäisi lääkityksen jälkeenkin... eli omalla kohdallani juuri tuo stressaava työelämäänsiirtymisvaihe voisi helpottua lääkkeillä, minkä jälkeen niitä ei välttämättä tarvitsisi, koska en usko että itse työelämä on lainkaan niin kamalaa kuin se hakuprosessi.
"Tahdon sanoa: ujous ei ole mikään geeneihin istutettu ominaisuus, josta ei voi päästä eroon. Ihminen kasvaa, muuttuu ja oppii jatkuvasti. Et ole enää kymmenen vuoden kuluttua se sama ihminen kuin olet nyt."
Kymmenen vuotta sitten olin ujo. Olen edelleen ujo. Siksi olen hyvin skeptinen tätä väitettä kohtaan. Jos ujous ei kerran ole geeneihin istutettu ominaisuus, niin onko se sitten opittu käyttäytyminen varhaisen lapsuuden ajoilta? En ainakaan muista kertaakaan kasvattajieni patistaneen minua ryhtymään antisosiaaliseksi...
Aloittajalle:
Kuten varmasti tiedät, et ole ainoa, joka kärsii samankaltaisessa tilanteessa. Tai jos sitä tilanteeksi voi edes sanoa... Olen 19-vuotias nuori nainen ja elän pummilla kotona yksinhuoltajavanhempani kanssa. Se hävettää. CV:ni on tyhjä, enkä tiedä, tuleeko se koskaan täyttymäänkään. Työelämä pelottaa liikaa. Tällaisena ujona, introverttina ja puhevikaisena olen ollut puoli elämää kiusattunakin ja se on vaikuttanut paljon itsetuntooni ja sitä kautta elämänlaatuuni.
Kannattaa AINA yrittää. Mitä menetettävää sinulla on? Mitä menettäisit, jos onnistuisitkin saamaan itsesi työhaastatteluun? Ymmärrän kuitenkin pelkosi... Mutta onko se loppujen lopuksi aiheellista? Itse en voi kovin hyvin säädellä pelon aiheuttamia fyysisiä oireitani (tärinä, paniikkikohtaukset, yms), jotka vaikuttavat paljon siihen, haenko sinne töihin vai en. En pysty näkemään itseäni edes työhaastattelutilanteessa. Mutta ihan tosi: Mitä siinä menetetään? Oma arvokkuus? Itsetunto? Työhaastattelu tai työ ei voi koskaan määrittää ihmisarvoasi. Ja plaaplaaplaa. Varmaan tiedätkin nämä asiat. Ja jos oikeasti kärsii fyysistä oireista sosiaalisten tilanteiden takia niin yritä päästä edes psykologin juttusille (kerroit, ettet halua lääkitystä). Psykologi on ammattilainen ja varmasti tietää, mitä sinun tilanteessai voi tehdä. Lääkehän on viimeinen keino...
Mikset kokeilisi hiljalleen menemistä kohti työelämää? Aloita vaikka duuneista, joissa ei tarvita niin paljon ihmiskontaktia ja supersosiaalisuutta (lehden jakaminen, siivoaminen, pakkaaminen, tms). Hiljalleen menet portaita ylös päin kohti sitä, mitä haluat. Uskon vakaasti siihen, että kokemukset auttavat. Ehkä olet koko loppuelämäsi "antisosiaalinen nörtti", mutta työelämässä voitkin olla se "supersosiaalinen kaikkienkaveri". Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat ujoja ja syrjäänvetäytyviä (kuten sinä ja minä ja nuo), mutta käyttäytyvät työpaikoillaan eri tavoin. He ovat rakentaneet itselleen "työroolin", jonka piiloon he vetäytyvät paljastamatta todellista minäänsä. wrwrwe Joo, en osaa selittää hienosti... Mutta pointti oli se, että otamme tietyn roolin tietyssä tilanteessa tai sitten meille annetaan se rooli. Me joko osaamme olla siinä roolissa tai emme. "Näyttelemmekö" sitä roolia uskottavasti vai emme: se vaatii rakentamista ja kokemusta.
(...ja nyt joltakulta psykologilta naksahtaa päässä mun "rooliteorioiden" takia...)
Niin. Itseäni pelottaa sairaalloisesti, mutta aion yrittää. Jos minä pyörryn, pillahdan itkuun, oksennan tai en saa sanaa suustani, niin ei voi mitään. Olen sentään yrittänyt. Ja jos haastattelijalla/työnantajalla on sen verran tunteita kanssaihmisiä kohtaan, tiedän, että se työpaikka on sen arvoinen. Ja se, että vielä tiedän tuolla jossain olevan samankaltaisia ihmisiä, jotka eivät anna periksi, antaa voimaa. Silloin tiedän, etten ole aivan yksin. Eikä työhaastattelu onneksi kestä edes yhtäkään päivää: se on loppujen lopuksi hyvin pieni murunen elämänviivaltamme.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää. :) Pääset eteenpäin, jos uskallat tulla pois mukavuusalueeltasi. Ainakin minä aion yrittää, niin kauan kuin henki pihisee. Sairasta touhua, mutta minkäs sille voi. Jos haluaa elää, pitää tehdä... hmmh, tiettyjä asioita. Nyt meni taas jaaritteluksi, sori. Ei oo kavereita niin tulee pulputettua senkin edestä...
P.S. Ohimennen: et varmaan usko minua, mutta minusta olet varmasti paljon parempi "hintelänä" ja "nättinä" kuin satakiloisena rumiluksena... :-
kaiken lisäksi työn hakeminen on mielestäni naurettavaa teennäistä paskaa (useimmiten, jos ei ole minkäänlaisia valmiita suhteita työnantajaan). Vihaan kaikkia perseennuolijoita ja muita esittäjiä. Ehkä he "osaavat pelata peliä oikein", mutta en itse vain halua ryhtyä sellaiseen pelleilyyn.
Vituttaa, että on edes jonkinlaista omaa ajattelua ja skeptisyyttä. Paljon helpommalla olisin päässyt tässä työllistymisjuttussakin, jos olisin vain samanlaista "karjaa" kuin 90% saman pääaineen opiskelijoista (= uskoisin niihin reaalimaailman täysiin soveltumattomiin teorioihin ja olisin muna pystyssä hakemassa 100+ h viikossa töihin, jotka ovat lukemieni kirjojen perusteella vielä ihan kauheita hommia). Olen aina ollut "Sokratekmaisen" viisauden käsityksen kannalla ja pidän älykkyytenä/viisautena sitä, että ymmärtää ettei tiedä kaikkea ja ymmärtää muutenkin omien kykyjensä rajat. Valitettavasti työantajat eivät halua lukea "Anti-CV:tä" tai mitään muutakaan tällaista. Tuntuisi niin läpältä esimerkiksi hehkuttaa jotain pistekeskiarvoja työhakemuksissa (olen varmaan koulun parhaassa 5%, ei että sillä olisi mitään merkitystä), kun tiedän ettei kursseilla opetetulla asialla tee (minua kiinnostavien työpaikkojen hommissa) käytännössä mitään.
Kun olet päälle vielä ujo, hiljainen ja yleisesti epäsosiaalinen, niin työnsaanti on hyvin haastavaa.
Kiitos kaikille neuvoista ja muista kommenteista. Erityiskiitos nimimerkille Ujopaska positiivisesta tarinasta. Myös suvustani löytyy muita esimerkkejä ujoista ja epäsosiaalisista ihmisistä jotka ovat myöhemmin menestyneet, mutta en ole uskaltanut toivoa itselleni samanlaista kohtaloa koska nämä tyypit ovat yleensä olleet jollain tavalla erityislahjakkaita jossain, mitä itse en ole, eivätkä heidän ulkonäölliset epäkohtansa ole olleet yhtä pahoja kuin omani.
En itsekään usko että ujous olisi mitenkään geeneihin koodattua ja osaan eritelläkin mitkä asiat sen ovat aiheuttaneet, mutta se on tullut kuviin jo niin varhain, että sitä on vaikeaa nyt karistaa; jo kasvatuksessa korostettiin sitä että pitää olla hiljaa omassa huoneessaan eikä saa näkyä eikä kuulua, koulukiusaaminen vei loputkin jo valmiiksi heikosta itsetunnosta, loppui onneksi yläasteen alussa ja olen pikkuhiljaa saanut itsetuntoa takaisin mutta se ei tarkoita etteikö se edelleen olisi surkea, ei vaan yhtä surkea kuin joskus.
Mutta aion kyllä yrittää, vaikka se joinain päivinä tuntuukin erityisen raskaalta. Opiskelut ainakin inspiroivat edelleen.
Yritän ajatella että sitten kun olen valmistunut yleinen työllisyystilanne on jo paljon parempi enkä joudu kilpailemaan kaikkien maailman sosiaalisempien ja parhaan itsetunnon ja persoonan omaavien tyyppien kanssa samoista työpaikoista. Vaikka mun tuurillani oman alani firmat ovat jo siihen mennessä kaikki siirtyneet Kiinaan.
Ehkä mun pitäisi olla kiitollinen siitä ettei minulla juurikaan ole fyysisiä oireita sosiaalisissa tilanteissa, mutta häpeän jo sitä että hermostuttavissa tilanteissa ilmaisen itseäni epävarmasti ja itseäni vähätellen (esim. jos joutuu selittämään jonkun tekemänsä tehtävän, en ikinä osaa sanoa vastaustani itsevarmasti, vaan tyyliin 'no en nyt kyllä tiedä onko tämä edes oikein mutta ajattelin jotain sinnepäin että...' ). Usein väitän etten tiedä jotain mitä tiedän, jos en ole 100% varma siitä että tieto on oikein, eli saatan vaikuttaa tyhmemmältä kuin olen. Tälläisestä haluaisin päästä eroon, siis tahdon että voisin itsevarmasti vaan laukaista että 'näin se menee', välittämättä liiemmin siitä vaikka vastaus olisikin väärä :D Tälläinen olisin varmasti työhaastattelussakin; jos kysytään osaanko esim. käyttää jotain ohjelmointikieltä, niin siinä missä joku itsevarmempi henkilö minun osaamisellani sanoisi 'kyllähän se kohtuullisen tuttu on' niin omasta suustani todennäköisesti pääsisi 'no vähän jotain alkeita ehkä, en siis juurikaan mutta joku pieni käsitys asioista ehkä on'. Kummankohan näistä haastateltavista työnantaja sitten palkkaisi...
Eli itsensä kehumista pitäisi opetella, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Ja luottamusta omiin taitoihinsa, mutta se tuntuu oikeasti mahdottomalta tällä hetkellä, koska olen perfektionisti, ja minulle 'osaan tämän' tarkoittaa, että osaan sen *täydellisesti*, muuten en voi sanoa osaavani sitä ollenkaan. :/
Ajattelin sittenkin kokeilla lääkkeitä, koska se tuote jota minulle suositeltiin ei kuulemma aiheuta riippuvuutta tai muitakaan ikäviä sivuoireita. Ainakin kokeilla voisi, vaikka mielestäni paljon ideaalisempi ratkaisu olisikin se että yhteiskunta muuttuisi ujolle sopivampaan suuntaan jolloin ujoutta ei tarvitsisi hävetä eli se ei aiheuttaisi itsetuntoa laskevaa kierrettä. Keskustelukontakteja psykiatreihin on jo, eivätkä nämä käynnit ole juurikaan auttaneet minua ja niiden ainoa hyöty onkin se että voin angstata jollekulle joutumatta naurunalaiseksi.
Mutta kiva kuulla että en ole ihan yksin tämän ongelman kanssa. Toivon tietenkin että muutkin jaksavat taistella eteenpäin tämän ongelman kanssa ja pystyvät lopulta voittamaan ainakin osan siitä - mikään superekstrovertti tuskin tarvitseekaan olla.
Täällä yksi ekonomiopiskelija ilmoittautuu mukaan joukkoon tummaan. Mielenkiintoista kun ajattelee sitä voittajafiilistä reilut 6 vuotta sitten, kun näki oman nimensä siinä hyväksyttyjen listalla - ja vielä 10 parhaan joukossa yli 1000 hakijan joukosta. Ensimmäiset vuodet tein kovasti töitä ja pääaineen kurssien keskiarvo oli myös siellä lähellä vitosta. Jotenkin vähitellen se totuus alkoi valjeta muutaman kokemuksen kautta, että ei ne ovet sitten auenneetkaan aivan niin helposti kuin olin kuvitellut. Sen jälkeen tuli vaihe, jolloin päätin vaihtaa alaa ja hain opiskelemaan unelma-ammattiin, mutta haku tyssäsi valintakokeisiin. Olen sen jälkeen työllistynyt harrastukseni kautta kokonaan toiselle alalle ja tienaan kohtuullisesti, mutta selvästi alle keskimääräisen KTM-palkan. Viihdyn työssäni suhteellisen hyvin, mutta työ ei loppuelämää ajatellen tarjoa sellaisia haasteita, joita olin kuvitellut elämältä saavani. Tavoite on vielä jatkaa keskenjäänyttä gradua ja valmistua, mutta mikään kiire minulla ei asian kanssa ole. Oman alan työt tuntuvat vuosi vuodelta yhä vieraammilta. Opiskelumotivaatio on kateissa, ja usein ihmettelen, että miten sitä pystyi aikaisemmin opiskelemaan niin paljon tehokkaammin. Omalta kohdaltani työssäkäynti myös laskee osaltaan opiskelumotivaatiota, koska ei ole sellaista pakottavaa tarvetta saada tutkintoa valmiiksi. Huomaan, että olen pitkälti menettänyt tavoitteet työuran osalta, ja haaveni ja tulevaisuudesuunnitelmat liittyvät nyt oikeastaan pelkästään harrastuksiin.
Kokemukset muutamista työhaastatteluista ovat pitkälti samanlaisia kuin mitä aiemmin on kuvattu. Minulle on mm. annettu haastattelun jälkeen neuvoksi, että käytä vähemmän "ehkä" ja "varmaan" sanoja, niin annat edes hiukan itsevarmemman kuvan itsestäsi. Varmasti varmuutta työhaastettelussa voi parantaa kokemuksen kautta ja uskon myös, että kaltaisellesi henkilölle on kysyntää viimeistään sitten kun työmarkkinat lähtevät taas uuteen nousuun. Tutkija on yksi esimerkki ammatista, jossa merkkaa pitkälti julkaisujen määrä, ei niinkään sosiaaliset taidot. Tietysti sekin on toisinaan tiimityötä. Mutta uskon, että kun on riittävän pätevä jossain, niin kyllä vähän hiljaisempaakin arvostetaan. Monet yrityshommat ovat sitten vähän vaikeampia, koska siellä se sosiaalisuus, ryhmätyö ja esiintymistaidot, markkinointihenkisyys ym. ovat niin olennainen osa sitä työn sisältöä.
Täällä myös yksi ujo DI. Hain opiskelujen lopussa apua YTHS:ltä ja pääsin terapiaan kun en enää jaksanut ujouttani. Olen nyt käynut terapiassa jo neljä vuotta. Ujous oli jo vuosia masentanut minua. Itsekin ajattelin, että eihän minua kukaan halua ottaa töihin kun olen näin epäsosiaalinen. Minulla ujous on varmaan geeneissä, mutta yläasteella kiusaaminen ja syrjiminen pahiten pilannut itseluottamukseni ja aiheuttanut sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Kun aloitin terapian pääsin samantien työhaastatteluun ja sain ekan harjoittelupaikan ja sitä kautta diplomityöpaikan ja sitten minut vielä vakinaistettiin. Täytyy myöntää, että hyvää tuuria ollut. Monesti olen ajatellut että sain "säälistä" työpaikan. Itse en ole mikään huippuälykäs mutta kuitenkin ahkera. Ehkä naiseudestakin ollut hyötyä. Kannattaa hakea apua ongelmiin.
Täytyy myöntää, että edelleen töissä on tilanteita jotka ovat hankalia minulle, mutta onneksi terapiasta on apua. Olen vieläkin ujo ja hiljainen. Terapiasta kuitenkin saan tukea ja ajattelutapani kokoajan kehittyy parempaan suuntaan. Olen jopa pitänyt muutaman onnistuneen esitelmän töissä. Terapia on ainakin minua auttanut ja tiedän muuttuvani vielä paremmaksi terapian avulla. Saas nähdä kuinka kauan vielä käyn terapiassa.... Terapia on vaan niin hiton kallista.
Toivottavasti tämä juttuni antaa toivoa teille ujoille. :)
tällaisten tunteiden kanssa. Itsestänikin tuntuu että tämän päivän työelämä vaatii ihmisiltä liikaa. Itselläni ei tosin ole ongelmia tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, mutta kaikenlaista osaamista ja varsinkin työkokemusta vaaditaan aivan älyttömästi, eikä juurikaan pääse näyttämään osaamistaan tai taitojaan. Teet vaan parhaasi.
Olin itse viime viikolla työhaastattelussa kesätyöhön. Olin oma itseni enkä esittänyt mitään, vastailin asiallisesti. De vujahan minuun iski aikaisemmista työhaastatteluistani. Arvosanojani kehuttiin jne, samat lauseet. Todennäköisesti en saa taaskaan paikkaa enkä mitään työtä kesäksi. En tiedä, kauan psyykkeeni kestää enää näitä joka tuutista pursuavia negatiivisia viestejä... sitä voi vain kuvitella, millaista elämä olisi, jos olisi syntynyt komeana ja olisi personaaltaan "normaali"...
Kannattaisi varmaan harkita jonkinlaista psykologia tms...
Suurin ongelmasi taitaa olla vain itsetuntosi. Ottaen huomioon että koulumenestyksen pohjalta soveltuisit hyvin useampaankin ammattiin... Samoja asioitahan koulussa kuin työelämässäkin tarvitaan. Työelämä kokonaisuutena voi toki olla "yksitoikkoisempaa".
Eiköhän rahoituksesi ole kunnossa jos vain haet eri paikkoin jne.. Muutenkin tuo tuskin tulee olemaan ongelma.
Kumppanin saaminenkin on varmasti mahdollista paremmalla itsetunnolla. Ulkonäkö ja ujous toki vaikuttavat paljon siihenkin mutta ei se mahdotonta ole....
Tuo työpaikan etsiminen tuskin tuottaa ongelmia... Jouduthan olemaan harjoitteluissakin ja laittelet "papereita" eri puolille niin eiköhän joku innostu... Kannattaa toki miettiä sitä että haet paikkaan jossa ei ehkä tarvitse olla ns. ylisosiaalinen...
Onhan se nykyisin toki ongelma että kaikissa paikoissa tunnutaan vaativan juuri tuota "hyvää ja sosiaalista tyyppiä". Ei olekkaan työpaikkaa jossa ei semmoista vaadittaisi... Mutta hyvä koulumenestyskin auttaa asioiden hoidossa ja koulumenestyskin vaatii tuommoista sosiaalisuutta vaikka et sitä välttämättä heti yhdistäkkään asioihin. Samalla tavalla voit siis menestyä työelämässäkin.
Uskallathan sinä koulussakin käydä, joten vaikuttaa siltä, ettet ole täysin syrjäytynyt. Luulen, että sinua vain jännittää tuntematon. Kun saat ensimmäisen työpaikkasi (varmasti saat) ja uskallat mennä ensimmäisenä päivänä paikalle, kaikki on helpompaa siitä lähtien.
Minusta tuntuu, että koulussa pelotellaan liikaa työelämästä. Itse olin yllättynyt, miten helppoa töissä on olla. Ihan normaaleja ihmisiä siellä työelämässä kuitenkin on. Osa fiksumpia ja osa tyhmempiä :)
Opiskelen kaupallista alaa huippuarvosanoin, mutta nyt parin vuoden opiskelujen jälkeen olen alkanut vasta ymmärtää, ettei pelkkä tutkinto takaa todellakaan ylipäänsä mitään töitä. Koulutusta vastaavia entrylevel hommia on Suomessa vähän ja ne menevät näille verkostoihmisille, jotka eivät välttämättä ole yhtä "päteviä", mutta ovat 100x sosiaalisempia kuin kaltaiseni ujot ihmiset, jotka suorittavat hommansa tunnollisesti ja tarkasti, mutta eivät nosta itsestään meteliä.
Nyt, kun minulla on takana 3 vuotta opintoja ja 0 kk:ta alan työkokemusta ja vähän työkokemusta ylipäänsä, on jo lähes varmaa etten tule pääsemään näihin harvoihin entry level paikkoihin. Kokonaisuudessaan olen alkanut tympääntyä koko pääaineeseeni: mielestäni se on ihan täyttää lumetiedettä, jolla ei ole juurikaan arvoa todellisuudessa. Olenkin alkanut miettiä, mitä hyviä yrittäjän / yksityisen toiminimen jne. ammatteja ujoille ihmisille voisi olla. Mm. kääntäjän ura on tullut mieleen, vaatisi tosin koulun vaihdon... heittäkää ehdotuksia vain peliin!
Itse olen myös 23-vuotias yliujo ja epäsosiaalinen. Olen opiskellut parissa eri koulussa tätä ennen, toisen jätin kesken, sillä opintoihin kuului aihealueita jotka tälläiselle ujolle ihmiselle ovat ylitsepääsemättömän vaikeita. Toisen koulun kävin loppuun, mutten ole pystynyt hakemaan töitä sillä uskon ette pärjää alan työssä. Vastuunotto ym. ylitsepääsemättömän vaikeata. Nyt opiskelen jo kolmatta alaa, ja epätoivoiselta tämäkin näyttää.
Välillä tuntuu ettei tässä touhussa ole mitään järkeä. Unelmia ja ideoita on, mutta niiden toteuttaminen on liian vaikeaa. Joka alalla on asioita jotka tälläiselle ujolle ihmiselle ovat vaikeita suorittaa, ja siihen tyssää koko homma.
Itsekin olen aina ollut hyvä koulussa ja oppiminen ei ole koskaan tuottanut ongelmia. Mutta mitä siitäkin sitten hyötyy kun nämä sosiaaliset estot pukkaavat päälle. Varmaan pitää ruveta siivoamaan taikka jotain vastaavaa, missä ei tarvitse juurikaan kommunikoida muiden kanssa, ei stressaa tai ole kovin vastuullista.
Sain vihdoinkin töitä! Seuraava haaste onkin sitten juuri voittaa sosiaalisten tilanteiden pelko, että voi "normaalisti" olla siellä töissä...
Älä huolehdi turhia. Pelkillä papereilla pääset kaikkiin haastatteluihin sisään ilman ongelmia ja ennemmin tai myöhemmin joku haluaa sinut, koska olet ihan vaan helvetin hyvä inssi. Onneksi olet alalla, jolla sosiaaliset vajavaisuudet huipputasolla ovat varsin yleisiä. Inssejä ei ole liikaa, varsinkaan hyviä, joten anna vain papereiden puhua puolestaan. Kymmenen vuoden kuluttua olet rikas ja mietit tärkeämpiä ongelmia, kuten "Tykkääköhän tuo pomon tytär minusta oikeasti, vai kuvittelenko vaan? Minkä takia naiset yleensä lähettävät miehille pikkupöksyjä?".
Työelämä on hullua, mutta tilanteen tiedostaminen on vapauttava kokemus, koska ihminen tajuaa, etteivät hänen ongelmansa voi mitenkään johtua vain hänestä itsestään. Hakija ei välttämättä ole ollenkaan vääränlainen, nykyajan työkulttuuri vain on vääristynyttä.