Taas se iski, vapina ja tutina ja itku, josta ei taho tulla loppua. Mä oon saanu ekan paniikkikohtaukseni n.14v sitten ja sit ne loppu yhtääkkiä ku alkoki. Nyt tätä on kärsitty taas 1½ vuoden ajan, välillä lievempinä ja välillä pahempina. Nyt varsinkin kuukautta ennen joulua alko olemaan koko ajan sellaista pientä paniikkia päällä. Kauhee kuolemanpelko iskee, silmissä sumenee ja jokapaikka vapisee, ainut asia ettei sydän hakkaa tuhatta ja sataa, tuntuu ennemminkin lakkaavan lyömästä kokonaan. Kuolemanpelko iskee oikeastaan lasten takia, miten ne pärjäävät jos äiti yhtäkkiä kuolee pois, ei ole silittämässä eikä sylittämässä. Ei näkemässä miten kasvetaan isoksi, opitaan uusia asioita, lähdetään kouluun ja koetaan ensimmäiset sydänsurut poika/tyttöystävän takia. Mua ahdistaa aivan kauheesti! Mä elän ainoastaan lapsilleni ja oma elämä on jäänyt sivuun. Vuosi sitten lääkärissä käynnin yhteydessä oli puhetta et jos pahenee, varattas aika terapeutille ja ehkä lääkityskin, en tiedä, jospa se juttelukin jollekin ulkopuoliselle auttaisi. Mä kärsin tätä paniikkia ainoastaan kotona, mua ei ahdista ihmisvilinä tai mikään muukaan, vain tämä oma koti. Muualla on hyvin mut tieto et kotio ollaan menos... Pitäs ottaa ihtee niskasta kii ja ruveta ettimään jotakin mielekästä tekemistä (oon kotiäitinä, ei vakkariduunia) Sit oikeestaan alkaa ahistamaan tieto et lapset pitäs viedä jonnekin hoitoon. Sainpas vähän purettua sydäntäni ja kiitos, jos joku jakso lukea tän ja anteeksi mahdolliset kirjoitus virheet.
Tää on ja syvältä, tietäen ettei tähän kuole, mut siltikin...
Tää on ja syvältä, tietäen ettei tähän kuole, mut siltikin...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.