Olen yli kolmekymppinen nainen joka on kärsinyt käytännöllisesti katsoen lapsuudesta asti erilaisista psyykkisistä häiriöistä. Teini-iässä vasta hakeuduin itse hoitoon, eihän siihen aikaan vanhemmat (häpeän ja leimautumisen pelossa) vieneet oirehtivaa lasta nuorempana hoitoon.
No, teini-iän hoito epäonnistui aika tavalla.
Psyyken ongelmat jatkuivat ja vaikka yritin opiskella ja olla työharjoitteluissa jne. psyyken ongelmat olivat koko ajan taustalla. Suurin niistä oli masennus.
Olen silti härkäpäisesti itseäni vienyt eteenpäin, vaikka elämä on kolhinut muutenkin välillä todella rankalla kädellä. Olen nyt todennut, että psykiatrinen hoitoni on nykyään tehotonta, terapeutti on epäsopiva jne. ja olen jättänyt hänet pois suuttuneena. Psyyken lääkkeeni jätin jo ajat sitten ja pärjään silti aika hyvin luonnon lääkkeillä.
Tilanteeni on ristiriitainen. Taipumusta ongelmiin on, mutta silti olen pärjännytkin yllättävän hyvin ja tehnyt muitakin rohkeita siirtoja elämässäni, joihin monet muut kohtalokaverini eivät eläessään pystyisi. Silti kuntoutukseni on hidasta ja minun pitää sietää jatkuvaa veemäistä käytöstä ja aliarviointia ns. ammattiauttajilta. He tuijottavat vain entisiä diagnoosejani ja lääkärinlausuntojani eivätkä tavallaan usko pysyvämpään kuntoutumiseen. Yksityispuolen hoitoihin ei ole varaa.
Ihmettelen sitten, miksi pysyvää eläkettä ei haeta, kun kerran en koskaan tule ehkä olemaan psykiatrin mielestä työkuntoinen. Olen kohta kymmenen vuotta nostanut kuntoutustukea.
No, teini-iän hoito epäonnistui aika tavalla.
Psyyken ongelmat jatkuivat ja vaikka yritin opiskella ja olla työharjoitteluissa jne. psyyken ongelmat olivat koko ajan taustalla. Suurin niistä oli masennus.
Olen silti härkäpäisesti itseäni vienyt eteenpäin, vaikka elämä on kolhinut muutenkin välillä todella rankalla kädellä. Olen nyt todennut, että psykiatrinen hoitoni on nykyään tehotonta, terapeutti on epäsopiva jne. ja olen jättänyt hänet pois suuttuneena. Psyyken lääkkeeni jätin jo ajat sitten ja pärjään silti aika hyvin luonnon lääkkeillä.
Tilanteeni on ristiriitainen. Taipumusta ongelmiin on, mutta silti olen pärjännytkin yllättävän hyvin ja tehnyt muitakin rohkeita siirtoja elämässäni, joihin monet muut kohtalokaverini eivät eläessään pystyisi. Silti kuntoutukseni on hidasta ja minun pitää sietää jatkuvaa veemäistä käytöstä ja aliarviointia ns. ammattiauttajilta. He tuijottavat vain entisiä diagnoosejani ja lääkärinlausuntojani eivätkä tavallaan usko pysyvämpään kuntoutumiseen. Yksityispuolen hoitoihin ei ole varaa.
Ihmettelen sitten, miksi pysyvää eläkettä ei haeta, kun kerran en koskaan tule ehkä olemaan psykiatrin mielestä työkuntoinen. Olen kohta kymmenen vuotta nostanut kuntoutustukea.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse olen kolmekymmentä ja sairastanut jo 15 v. masennusta joka koko ajan pahentunut. Apua olen hakenut vasta muutama vuosi sitten kun asiat alkoivat näyttää tosi mustilta.
Olen ylpeä siitä että jaksoin hakea apua ja olen jonkunlaista apua saanutkin mutta silti en tiedä voinko koskaan parantua, välillä on niin paha olla, on varmaan lääkityksen ansiota että jaksan olla hengissä.
Tuo kuulostaa tosi inhottavalta että et ole löytänyt sopivaa terapeuttia, sekin varmasti vie mieltä alas. Itse olen ainakin huomannut että kun on tosi masentunut ja siihen päälle vielä tulee muita ongelmia, niin tuntuuu melkein maailmanlopulta.
Olen myös törmännyt tuohon että uusi lääkäri tuijottaa papereitani ja tuntuu kuin jo sen perusteella tuntisi minut vaikka ei olla puhuttukaan. Yksityiseen ei ole täälläkään varaa.
Yritetään jaksaa eteenpäin, kaikesta huolimatta!
Mitä mieltä itse olet, haluaisitko jo pysyvän eläkkeen? Pitkään olet jo roikkunut kuntoututuella. Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Minua ei ole lääkkeet auttaneet. Minulla e ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä sairauteni ja elää sen kanssa, niin paljon kun se elämää rajoittaakin ja välillä raivostuttaa. Terapiasuhdettakaan ei enää ole, se loppui saatuani eläkkeen.
Sinä olet sisukas nainen, kun olet sairaudestasi huolimatta jaksanut puskea eteenpäin, ja pärjännytkin. Tuo on tosi ikävää, että ammattiauttajien käytös on ollut veemäistä. Oletko valittanut esim. ylilääkärille ja pyytänyt terapeutin vaihtamista?
Kenenkään ei kannata ajatella työkyvyttömyyseläkettä, sillä se leimaa ihmisen hulluksi. Ei ole oikeutta nousta sängystä 24/7, vaan pitää lisätä mm. stressiä, kun fyysiset ja sosiaaliset tarpeet kielletään. Seurauksena on yhä lisääntyviä ongelmia lääkäreiden, terapeuttien ym. kanssa. Varmistin asian, kun minua yritettiin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Työkyvyttömyyseläke ei leimaa ketään hulluksi! On oikeus nousta sängystä, fyysisiä ja sosiaalisia tarpeita ei kukaan kiellä. Seurauksena ei ole lisääntyviä ongelmia, päinvastoin. Elämä helpottuu, kun työstressi poistuu. Elämä voi olla ihan tyydyttävää eläkeläisenäkin.
työkyvyttömyyseläke leimaa hulluksi? Kuka leimaa? Jos joku tyhmyytensä esittää sillä tavoin, se on sitten sen ihmisen oma häpeä. En minä ainakaan ole kokenut minkaanlaista leimaamista miltään taholta.
Kuntoutustukikin on latvaeläke eli määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Ihan yhtä hullu sitä on, jos on saikulla, kuntoutustuella tai pysyv'ällä eläkkeellä masennuksen vuoksi.
MInua ainakin helpotti, kun sain pysyvän eläkepäätöksen, kun ei tarvinnut tapella enää työeläkeyhtoön kanssa ja stressata jakuuko kuntoutustuki vai ei. Ja hoito on yksityisellä puolella, joten ei ole potkittu psykiatrain polilta sen vuoksi pois, kun en siellä ole käynyt kuin kerran k'ääntymässä.
Nyt kun olen saanut rauhoittua kaiken byrokraattisen taistelun jälkeen työeläkeyhtiön kanssa, niin voin jopa pystyä palaamaan (osa-aikaisesti) työhön.