Hei vain lukijat .. Tuli nyt sellainen fiilis että haluan kirjoittaa tänne, kun itse lueskelen näitä sivuja päivittäin..
Ajatukseni ruoasta ja minäkuvastani ovat olleet vuosia päässäni. En koe olevani sairas enkä myöskään koe mitään syytä etää olisin . En koe minkäänlaista hälyttävää/sairastavan ihmisen tunnetta jos oksennan tai olen syömättä ja lasken kaloreita päivätpitkät. Jos en ole vähään aikaan oksentanut niin kaipaan sitä . Jos olen löysännyt otettani syömällä ruokaa ja huuhtomalla sen läpi suolistoni niin kaipaan itseni näännytystä. Rakasta kaikkea tätä . Tiedän jossain määrin että tämä tappaa ja on sairasta , mutta en koe että itse oolen vaarassa. En ajattele sitä niin että tämä olisi ongelma minulle. En usko että se on ongelma se vain olen minä joka käyttäytyy näin ja miksi en voisi käyttäytyä näin jos tunnen oloni näin elämällä paremmin...
En todellakaan tiedä muista enkä oikein tiedä mitä muut ajattelevat itsestään, mutta en oikeastaan edes ajattele kuuluvani tänne sairastavien "ryhmään" ..
Voi olla että olen jo menny nupistani jo sekaisin että en enään edes todellisuutta erota..
Toivottavasti viestini ei suututtanut ketään kunhan höpisen täällä omiani..
Ajatukseni ruoasta ja minäkuvastani ovat olleet vuosia päässäni. En koe olevani sairas enkä myöskään koe mitään syytä etää olisin . En koe minkäänlaista hälyttävää/sairastavan ihmisen tunnetta jos oksennan tai olen syömättä ja lasken kaloreita päivätpitkät. Jos en ole vähään aikaan oksentanut niin kaipaan sitä . Jos olen löysännyt otettani syömällä ruokaa ja huuhtomalla sen läpi suolistoni niin kaipaan itseni näännytystä. Rakasta kaikkea tätä . Tiedän jossain määrin että tämä tappaa ja on sairasta , mutta en koe että itse oolen vaarassa. En ajattele sitä niin että tämä olisi ongelma minulle. En usko että se on ongelma se vain olen minä joka käyttäytyy näin ja miksi en voisi käyttäytyä näin jos tunnen oloni näin elämällä paremmin...
En todellakaan tiedä muista enkä oikein tiedä mitä muut ajattelevat itsestään, mutta en oikeastaan edes ajattele kuuluvani tänne sairastavien "ryhmään" ..
Voi olla että olen jo menny nupistani jo sekaisin että en enään edes todellisuutta erota..
Toivottavasti viestini ei suututtanut ketään kunhan höpisen täällä omiani..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei Huiy, mä ajattelen samoin. Olen nyt oksennellut reilun vuoden verran, ja se on ihanan puhdistava tunne! Fiilis on aina hyvä, helpottunut ja kevyt kun on oksentanut oikein kunnolla. Ainoastaan silloin koen huonoja fiiliksiä, jos en saa tyhjennettyä itseäni kunnolla. En koe olevani sairas. Tai jos olen sairas, en halua parantua. Oloni on hyvä näin. Läskinä oloni oli hirvittävä! :S
Toi on niin tota alkuhuumaa...! Muistan kyllä itsekin kuinka suorastaan tunsin itseni neroksi, kun keksin oksentamisen. Sai viettää huoletta pizzailtoja kaverien kanssa, hemmotella itseään mitä rasvaisimmilla ja sokerisimmilla herkuilla silloin kun mieli niin teki - eikä koskaan tarvinnut tuntea inhottavaa täyden mahan tunnetta, sixpackini oli aina timminä! Olin bulimiani alkuaikoina varmasti jopa onnellisin mitä koskaan olen ollut; sosiaalinen ja suosittu, härskin hauskalla huumorintajulla varustettu viihdyttäjä, aina iloinen ja menopäällä. Mitään ei tarvinnut kieltää itseltään, mikään ylimääräinen kilo ei vaivannut!
Voin kyllä taata, ettei buliminen onni vie pitkälle. Jossain vaiheessa alatte huomaamaan bulimian aiheuttamia vaurioita: hampaat eivät ehkä ole enää aivan yhtä kauniit (jokunen reikäkin on saattanut ilmetä), hiuksia tuntuu irtoavan normaalia enemmän, iho näyttää rasittuneelta, sylkirauhasissa on alkanut ilmetä turvotusta, vatsavaivatkin ehkä kiusaavat, äänessä kuuluu käheyttä, olo on usein ärtynyt...niin ja heikotukset ja sydämen tykytykset alkavat toistumaan yhä useammin. Siinä vaiheessa kun ongelman alkaa salaa itselleen myöntämään, niin ollaankin jo usein liian syvillä vesillä. Sitä huomaakin vanhojen rutiinien ja herkuttelun vapauden painavan vaakakupissa enemmän kuin tietoisuus siitä, että vaurioittaa kehoaan. Muiden elämässä tärkeiden asioiden merkitys vähenee, eristäytyminen astuu kuvaan...oma mieli ja luonne alistuvat yhä enemmän bulimian valtaan, enää ei pysty olemaan ilman oksentamista. Voin kyllä omien helvetillisten vuosieni kokemuksella sanoa, että tuossa vaiheessa alkaa toivomaan, ettei KOSKAAN olisi alkanut oksentamaan....ja kun mennään vielä pidemmälle niin toivoo, että vain kuolisi.
Pohjalla käyneenä voin vain suositella ongelman myöntämistä mahdollisimman aikaisin. Vaikka omalla kohdallani tarinalla onkin onnellinen loppu ja lopulta sainkin kamppailtua itseni irti vuosien toivottomuudesta, niin on myös niitä, jotka eivät koskaan parane. He kituuttavat elämän puoliliekillä vuosikausia ja päätyvät ennemmin tai myöhemmin tilastoihin (usein oman käden kautta taikka sydänpysähdykseen lyhistyen). Ettehän tahdo sitä kohtaloa itsellenne?
"En koe minkäänlaista hälyttävää/sairastavan ihmisen tunnetta jos oksennan tai olen syömättä ja lasken kaloreita päivätpitkät. Jos en ole vähään aikaan oksentanut niin kaipaan sitä . Jos olen löysännyt otettani syömällä ruokaa ja huuhtomalla sen läpi suolistoni niin kaipaan itseni näännytystä."
Tällaisia aatteita ei kuulu "normaalin" tai siis ikinä syömishäiriötä sairastavan/sairastaneen ihmisyksilön pääkoppaan. Pakko näin ulkopuolisena siis sanoa, että kyllä, olet sairas. Lue terveisiä sairaalasta ja muita seurauksista kertovia keskusteluja alueelta ja löydät niistä ei-niin-hehkeän tulevaisuutesi. Ja sanotaan vielä, että vaikka moiset tulevaisuudenkuvat kuulostaisivat nyt kovin kaukaisilta, yhtenä päivänä vain havahdut todellisuuteen.
niinku tuossa jo joku kirjoitti, että alkuhuumaa tosiaankin..joka voi kestää yllättävän pitkään..
itsellä pari kolme vuotta meni ihan hyvin, voisin kans sanoa, että niinä vuosina elämä oli ihanaa, sain hallinan ja hyvänolon tunnetta kun sain syödä lihomatta..siis aluksi, sitten alkoikin juuri eristäytyminen, vain mitä ja ruoka, koko ajan oli huono olo henkisesti, mielialat heitteli, koulut ei kiinnostaneet, kaverit ei kiinnostaneet, minäkuva väärityi niin, etten enää halunnut ulos, oksetti itseni.
Masennus tuli kuvioihin, lääkkeet, yliannostukset, alkoholi, huumeet..ja se tyhjyys, joka jatkuu edelleen..ei mikään kiinnosta, eikä millään ole mitään väliä...
En nyt tiedä aiheuttiko bulimia kaikki ongelmani, mutta voin vannoa, että ilman bulimiaa olisi ollut edes jonkinlaista toivoa.
ja ne fyysiset vaivat onkin sitten toinen luokkansa, hampaat on menneet, naama on turvonnut pallo, paino on just sama kuin silloin, kun ekaa kertaa oksensin, ylös ja alas sahannu miten sattuu, mutta tässä ollaan taas...ei siis vaan mitään hyötyä, pelkkää paskaa..
kannattaa yrittää lopettaa, ellet pysty niin olet jo liian sairas..siihen tarvitaankin sitten psykiatria, eikä sekään yleensä auta..
Niinpä.
Noin minäkin ajattelin. Nyt voisin vihjata sinulle kokemuksen rintaäänellä, että sitä voi miettiä miten paljon luottaa vain siihen, että on hyvä olo. Hyvää oloa ja helpotusta elämään me ihmiset haemme ja olemme hakeneet vuosituhansia.
Mitä varten luulet huumeiden olevan suosittuja? Ne on niin cool?