olen 22-vuotias ja seurustellut mieheni kanssa kolmisen vuotta. tosin viime kesänä suhteessamme oli ns. tauko, jonka seurauksena muutin yhteisestä asunnostamme pois neljäksi kuukaudeksi.
syy eroon oli se, etten enää jaksanut minun ja mieheni välisiä todella erilaisia näkemyksiä mm. pettämisestä ja parisuhteesta yleensäkin. Mieheni halusi pitää itsellään vapauden esim. seksin harrastamiseen myös muiden naisten kanssa, hänen mielestään ei kuulunut minulle, mitä hän "vapaa-ajallaan" teki. yritin elää tämän ajatuksen kanssa, aika kauan sitä jaksoinkin. melkein kaksi vuotta.
tähän liittyi myös mieheni taholta tietynlainen välinpitämättömyys minun tekemisiäni kohtaan. häntä ei kiinnostanut minun touhuiluni ja odotti saman kaltaista suhtautumista minulta. samaan aikaan hän vakuutti rakastavansa vain ja ainoastaan minua, mikä varmasti oli tottakin. mikä ei tietenkään estä esim. ihastumista tai ihan pelkkää seksuaalista kanssakäymistä muiden kanssa. häntä ihmetytti, miksi minulle ei riitä se, että hän rakastaa. miksi minulle ei riitä, että tiedän hänen haluavan olla vain minun kanssani, ja ennenkaikkea, miksi en voi luottaa häneen.
palasimme yhteen eron jälkeen. hän tuli luokseni ja kertoi muuttuneensa. hän oli viimeinkin tajunnut, kuinka käsittämättömiä odotuksia hän minulle latasi. aloimme seurustelemaan ja muutimme melko pian uuteen asuntoon. kaikki oli hyvin. olin hillittömän onnellinen ja rakastunut entistä enemmän. hän myös. tällä kertaa hän myös vannoi olevansa jatkossa vain yhden naisen mies, mitään entisenkaltaista minun ei tarvitsisi enää sietää. eikä ole tarvinnutkaan.
ongelma on nyt minussa. minusta tuntuu etten voi edelleenkään kunnolla luottaa häneen. olen mustasukkainen (miehelläni on todella paljon naispuolisia ystäviä) ja aina välillä pohdin suhdettamme ennen eroa ja mietin silloisia tapahtumia. pettikö hän minua, kenen kanssa, missä, milloin, miten.... ja joskus kyselen häneltä noista ajoista.
tätä mieheni on kuitenkin kovin vaikea hyväksyä. hän vetää herneen nenään lähestulkoon joka kerta kun kysyn jotain tuohon liittyvää. hän alkaa syyttää minua kyvyttömyydestäni luottaa ja alkaa epäillä, voinko koskaan luottaa häneen. hän sanoi tänään juuri tuontyyppisen keskustelun jälkeen minun olevan sairaalloisen mustasukkainen.
se sai minut jotenkin pois tolaltani. en ole ajatellut olevani mitenkään "yli-mustis". mikä on normaalia mustasukkaisuutta, missä menee raja? minä en tietoisesti ole halunnut ahdistella miestäni, mutta kun jokin asia vaivaa, haluan selvittää sen. ja koen parhaaksi kysyä suoraan asioista jotka vaivaavat.
päätin varata ajan mielenterveystoimistosta. tähän mieheni vaan sanoi, että on aika kauheata jos joudut minun takiani menemään nuppitohtoriin. olisin halunnut vielä jutella asiasta, hän ei.
tämä on aika pitkä tarina, lukekoon ken jaksaa. olisin kuitenkin kiitollinen jonkinlaisesta kommentoinnista. minkälaisen mustasukkaisuuden voi parisuhteessa hyväksyä?
syy eroon oli se, etten enää jaksanut minun ja mieheni välisiä todella erilaisia näkemyksiä mm. pettämisestä ja parisuhteesta yleensäkin. Mieheni halusi pitää itsellään vapauden esim. seksin harrastamiseen myös muiden naisten kanssa, hänen mielestään ei kuulunut minulle, mitä hän "vapaa-ajallaan" teki. yritin elää tämän ajatuksen kanssa, aika kauan sitä jaksoinkin. melkein kaksi vuotta.
tähän liittyi myös mieheni taholta tietynlainen välinpitämättömyys minun tekemisiäni kohtaan. häntä ei kiinnostanut minun touhuiluni ja odotti saman kaltaista suhtautumista minulta. samaan aikaan hän vakuutti rakastavansa vain ja ainoastaan minua, mikä varmasti oli tottakin. mikä ei tietenkään estä esim. ihastumista tai ihan pelkkää seksuaalista kanssakäymistä muiden kanssa. häntä ihmetytti, miksi minulle ei riitä se, että hän rakastaa. miksi minulle ei riitä, että tiedän hänen haluavan olla vain minun kanssani, ja ennenkaikkea, miksi en voi luottaa häneen.
palasimme yhteen eron jälkeen. hän tuli luokseni ja kertoi muuttuneensa. hän oli viimeinkin tajunnut, kuinka käsittämättömiä odotuksia hän minulle latasi. aloimme seurustelemaan ja muutimme melko pian uuteen asuntoon. kaikki oli hyvin. olin hillittömän onnellinen ja rakastunut entistä enemmän. hän myös. tällä kertaa hän myös vannoi olevansa jatkossa vain yhden naisen mies, mitään entisenkaltaista minun ei tarvitsisi enää sietää. eikä ole tarvinnutkaan.
ongelma on nyt minussa. minusta tuntuu etten voi edelleenkään kunnolla luottaa häneen. olen mustasukkainen (miehelläni on todella paljon naispuolisia ystäviä) ja aina välillä pohdin suhdettamme ennen eroa ja mietin silloisia tapahtumia. pettikö hän minua, kenen kanssa, missä, milloin, miten.... ja joskus kyselen häneltä noista ajoista.
tätä mieheni on kuitenkin kovin vaikea hyväksyä. hän vetää herneen nenään lähestulkoon joka kerta kun kysyn jotain tuohon liittyvää. hän alkaa syyttää minua kyvyttömyydestäni luottaa ja alkaa epäillä, voinko koskaan luottaa häneen. hän sanoi tänään juuri tuontyyppisen keskustelun jälkeen minun olevan sairaalloisen mustasukkainen.
se sai minut jotenkin pois tolaltani. en ole ajatellut olevani mitenkään "yli-mustis". mikä on normaalia mustasukkaisuutta, missä menee raja? minä en tietoisesti ole halunnut ahdistella miestäni, mutta kun jokin asia vaivaa, haluan selvittää sen. ja koen parhaaksi kysyä suoraan asioista jotka vaivaavat.
päätin varata ajan mielenterveystoimistosta. tähän mieheni vaan sanoi, että on aika kauheata jos joudut minun takiani menemään nuppitohtoriin. olisin halunnut vielä jutella asiasta, hän ei.
tämä on aika pitkä tarina, lukekoon ken jaksaa. olisin kuitenkin kiitollinen jonkinlaisesta kommentoinnista. minkälaisen mustasukkaisuuden voi parisuhteessa hyväksyä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ole ollenkan hullua että olet mustasukkainen.
Eiköhän se ole enenmänkin kuin ymärrettävää!
Minusta naiset kestävän ihan liikaa miehiltään epäinhimillistä käytöstä. Itse kuulun myös tuohon kastiin.. minulla on heikko itsetunto (koulukiusaamiset ym) ja ehkä liikaakin takerrun mieheeni. Hänen mielästään olen sairalloisen mustasukkainen. Syytä minulla ei varsinaisesti ole(ei ole pettänyt) mutta muut asiat menee huonosti ja hän on hyvin välinpitämätön minua kohtaan.
Mieti haluatko OIKEASTI elää miehesi kanssa, vai *roikutko* hänessä...
Olen aika lailla samassa tilanteessa.seurustelimme mieheni kanssa kolme vuotta ja hetki sitten muutin pois.osaksi siitä että olin liian mustasukkainen.mutta päätimme jatkaa seurustelua mutta emme saman katon alla.aina kun menen käymässä hänelle soittelee aina joku eri nainen joka on aina kaveri...en kestä tunnetta..hän on joskus sählännyt suhteemme aikana viestitellyt ex kanssa käynyt saunassa muitten naisten kanssa...enkä enää voi luottaa häneen tuskin olen ikinä luottanutkaan täysillä...nyt en enää tiedä missä mennään tässä suhteessa hän väittää ettei hänellä ole toista mutta epäilensilti.en tiedä voiko luottamusta enää saada takaisin!se pitäisi ansaita!!JOTEN EHDOTAN ETTÄ PIDÄMME JÄRJEN TUNTEIDEN EDELLÄ JA VARAUDUTAAN PAHIMPAAN MUTTA TOIVOTAAN PARASTA!!!!
No ei ole liikaa mustasukkaisuutta, jos ei hyväksy muiden kanssa seksiä. Niinsanotut avoimet suhteet eivät pidemmän päälle kyllä toimi ikinä. Teillä moinen asenne on vaan pilannut myös uuden yrityksén, vaikka mies väittäisi muuttuneensa, sama ihminenhän hän kuitenkin on. Se sama, josta olet mielikuvasi muodostanut aikoja sitten, ja siihen mielikuvaan kuului tuo moniavioisuus. Ja mahtaako se oikeasti muuttua, jos noin avoimesti "jakava" ihminen on? Vaikea mennä sanomaan mitään, mutta jos itse olisin samassa tilanteessa, niin varmaan taitaisin etsiä uuden miehen ja oikeasti uuden alun... Exäni kanssa oli hiukan sama tilanne, en voinut hyväksyä hänen menneisyyttään (satoja naisia, suurin osa huoria venäjällä). Aikani yritin, mietin olenko liian mustis, vainoharhainen, valittava akka. Tuntui että liiankin paljon käytin aikaa asian miettimiseen, sehän oli kuitenkin menneisyyttä. Mutta sitten päädyin siihen tulokseen, että vaikka olisi kuinka menneisyyttä, se kertoo jotakin kyseisen miehen luonteesta, jotain sellaista, jota minä en voi hyväksyä. Niinpä päätin, että parempi jatkaa yksin, ja kyllä alku oli vaikeaa, mutta jahka kokosin itseni, löysin sen oikean uuden alun ja ihanan miehen, niin olen tosi tyytyväinen siihen, että silloin päätin lähteä, vaikka sattui! Kaikki eivät vaan hyväksy kaikkea, eikä ole pakkokaan. Kun löytää samanmielisen ihmisen, jonka kanssa moraalikäsitykset ja periaatteet ovat samalla aaltopituudella, niin turha mustasukkaisuus unohtuu! Jollei toisen kanssa ole onnellinen, vaan päivästä toiseen joutuu pyörittelemään mielessään asioita, jotka jonkun toisen miehen rinnalla olisivat itsestään selviä, niin eikö oo parempi antaa kirpaista kerran ja lähteä? Ei silti riidellä tarvitse, mäkin sanoin exälle vaan, etten kertakaikkiaan voi elää sen asian kanssa, vaikka kuinka olis mennyttä. Sanoisin kyllä, että noilla eväillä et onnelliseksi tule, kun ei mies edes suostu puhumaan asioista.
odotukset joita hänellä ennen oli suhteesi olivat sinua kohtaan epärealistisia. On paljon ihmisiä, jotka haluavat elää kuten hän, mutta toisaalta heidän kumppaninsa ovat samanhenkisiä.
Nyt hän sitten kertoo muuttuneensa? Vai onko se vain sanonta, jolla sai sinut takaisin elämäänsä, mutta jatkaa kuitenkin puuhiaan selkäsi takana. Sitä minulle ainakin viestii tuo suuttuminen jos otat asian puheeksi. Uskoisin että teillä on paljon puhuttavaa ja terveessä parisuhteessa asiat pitäisi pystyä selvittelemään asiallisesti, ilman että poikaystäväsi "vetää herneen nenään". kehoitan teitä juttelemaan rauhallisesti syyttämättä/kuulustelematta toisianne. Olet aikoinaan hyväksynyt hänen periaatteensa vasten tahtoasi, mutta et voi niitä kuitenkaan nyt hyväksyä. Minusta teillä on kyllä niin erilainen arvomaailma, että tuleekohan tarinastanne mitään pidemmänpäälle. Ehkäpä sinua varten on joku, jonka kanssa arvomaailmat kohtaisivat.
Ymmärrän poikaystävääsi, mutta toisaalta itse en olisi hänen luokseen takaisin mennyt, koska en pysty pettämään enkä itsekään hyväksy sitä.