Hei!
Meillä on vajaan vuoden ikäinen ihana lapsi. Olen haaveillut hänelle kaveria jo kuukausien ajan, vaikka miehen työn ja asenteen vuoksi olenkin ollut lähes yksinhuoltaja jo ensimmäisestä raskaudestani lähtien. Mies tulee ja menee miten sattuu eikä osallistu kotiasioihin tai vauvanhoitoon juuri lainkaan. Olen kuitenkin sopeutunut tilanteeseen hyvin, rakastan lastani ja olen siis toivonut toistakin. Toki välillä väsyttää ja apua voisin ottaa vastaan, mutta kun ei sitä ole saatavilla, niin pärjään kyllä. Olen vanhahko ensisynnyttäjä, 3kymppinen, ja tiedän, että tällä hetkellä lapsi/lapset ovat minulle tärkeintä elämässä ja haluan omistautua lapselle/lapsilleni. Koti meillä on ja minulla hyvä ammatti...
Ja nyt olen siis raskaana jälleen. Mies toki lupasi, että jos tärppäisi, niin hän muuttaisi elämäänsä perheystävällisempään suuntaan, mutta mitään ei ole tapahtunut (enkä uskonutkaan tapahtuvan). Toisaalta olen hurjan onnellinen, mutta toisaalta vähän pelottaa. Yhden lapsen kanssa olen pärjännyt mainiosti yksin, mutta miten mahtaa käydä kahden kanssa...Uskon kyllä, että oikealla asenteella pärjätään pitkälle...
Onko kenelläkään kokemuksia lyhyestä ikäerosta ja arjessa pärjäämisestä?
Älkää sanoko, että mitäs hankkiuduit raskaaksi, jos pelottaa, sillä tämä on todellakin toivottu ja harkittu raskaus! Raskaana vain ovat tunteet pinnassa ja öisin valvoessa miettii kaikenlaista...
Meillä on vajaan vuoden ikäinen ihana lapsi. Olen haaveillut hänelle kaveria jo kuukausien ajan, vaikka miehen työn ja asenteen vuoksi olenkin ollut lähes yksinhuoltaja jo ensimmäisestä raskaudestani lähtien. Mies tulee ja menee miten sattuu eikä osallistu kotiasioihin tai vauvanhoitoon juuri lainkaan. Olen kuitenkin sopeutunut tilanteeseen hyvin, rakastan lastani ja olen siis toivonut toistakin. Toki välillä väsyttää ja apua voisin ottaa vastaan, mutta kun ei sitä ole saatavilla, niin pärjään kyllä. Olen vanhahko ensisynnyttäjä, 3kymppinen, ja tiedän, että tällä hetkellä lapsi/lapset ovat minulle tärkeintä elämässä ja haluan omistautua lapselle/lapsilleni. Koti meillä on ja minulla hyvä ammatti...
Ja nyt olen siis raskaana jälleen. Mies toki lupasi, että jos tärppäisi, niin hän muuttaisi elämäänsä perheystävällisempään suuntaan, mutta mitään ei ole tapahtunut (enkä uskonutkaan tapahtuvan). Toisaalta olen hurjan onnellinen, mutta toisaalta vähän pelottaa. Yhden lapsen kanssa olen pärjännyt mainiosti yksin, mutta miten mahtaa käydä kahden kanssa...Uskon kyllä, että oikealla asenteella pärjätään pitkälle...
Onko kenelläkään kokemuksia lyhyestä ikäerosta ja arjessa pärjäämisestä?
Älkää sanoko, että mitäs hankkiuduit raskaaksi, jos pelottaa, sillä tämä on todellakin toivottu ja harkittu raskaus! Raskaana vain ovat tunteet pinnassa ja öisin valvoessa miettii kaikenlaista...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla oli 1v5kk ikäeroa tytöillä
ja olin käytännössä yh.
Mies lähti aamulla ja tuli illalla.
Nuorempi jossakin vaiheessa vierastikin
isäänsä, kun näki niin harvoin.
Rankkaahan se oli, sitä en kiellä,
mutta oli se antoisaakin.
Oli aivan ihana tunne kun sai päivän purkkiin,
keitti iltakaffeet ja ajatteli,
että hyvinhän elämä soljuu ilman miestäkin. :)
Mitään mustasukkaisuutta ei tytöillä
koskaan ollut. Vanhempi otti vauvan leikkeihin
mukaan ja höpötti hänelle, syötti pullosta
ja nukutti. :)
Nuorempi sairasti todella paljon,
se oli älyttömän raskasta, mutta selvisin.
Kyllä sinäkin selviät!
Nauti raskaudestasi täysillä, nuku hyvin
ja liiku paljon. Kevät hymyilee! :)
Kun pärjäät arjessa nytkin niin kyllä tulet pärjäämään tulevaisuudessakin.
Omalla kohdallani ja jäi unet kyllä vähälle, mut onnex oli mummi, joka otti lapset sillon tällön ja sain nukkua velkoja pois ja näin jaksoin taas..
Hei!
Meillä on 6,5 ja 4 -vuotiaat tytöt. Ikäeroa heillä on 1v 4kk aina seuraavaan. Minulla työ ja opiskelu vei kaiken ajan (koneins.) ja vaimoni (26v) on hoitanut käytännössä koko talouden, siis lapset, siivouksen jne.
Itse olen vasta nyt todella kiinnostunut lapsistani ja jätän mieluummin viikonloppuna työt sikseen jotta voin olla parheeni kanssa. Koko ajan olen kunnoittanut vaimoani, joka on hoitanut lapset ja kodin. Nykyisin sanonkin sen paljon useammin.
SANANLASKUT 31
... 10. Kelpo
vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi....
Pärjää kun haluaa ja kun on pakko. Lapsijutut on semmoisia joista ei vaan voi sanoa että "tää ei ole mun juttuni, peruutetaan ja mennäämpä toista tietä".
Muista vain ettet väsytä itseäsi liikaa, apua voi ja kannattaakin pyytää jos omat voimat alkaa loppuvan.
Itselläni ekan ja tokan väli 1v10kk, tokan ja kolmannen 2v1kk, kolmannen ja neljännen 1v3kk. Mikäs siinä vuodet vierineet. Siinä vain homma meinasi karata käsistä kun kolmella todettiin synnynnäiset "valu"viat (leikkaukset, lääkitykset, hoidot vauvaiässä) ja kuopusta odotellessa esikoisella löysivät maaliskuussa 5 v tarkastuksessa hankalan laaja-alaiset kehitysviiveen. Sit toukokuussa kuopus syntyi ja jäi suoraan sairaalaan leikattavaksi, samaan aikaa kolmannella oli jatkuvat seurannat munuaisklinikalla.....silloin tuntui etten jaksa. Mutta ole elossa edelleen, kuopuskin täyttää kohta 9v. Vois sanoa että kaikkien lasten alkuvuoidet asuin enemmän ja vähemmän sairaalassa. Edelleen kuntoutustaho kuvioissa mukana ja onkin kunnes lasten aikuisuuteen asti.
Ottihan vuodet veronsa, loppuunpalamisen ja eron myötä. No, ero oli hyvä juttu, sen jälkeen alkoi tuntua että elän lasten elämän rinnalla myös upeaa omaa elämääni. Ex kielsi koko ajan lasten ongelmat, joten hoidin aina yksin kaiken sen sairaala ja hoitorumban. Alussa peittelin kun lasten isää ei keskusteluissa näkynyt, lopulta sanoin suoraan että häntä ei kiinnosta lasten asiat. Ymmärrän että miehille tilanne on kovempi kun lapset, varsinkaan pojat ei olekkaan ns. täydellisiä - silti, ei se oikeuta lähtemään tilanteesta pois!
Elämä on ihanaa vaikeuksista huolimatta, ne vain vahvistavat ja kasvattavat.
Nauti pikkuisestasi ja uudesta raskaudesta!
rohkaisevasta viestistäsi!
Ovatko ongelmanne olleet virtsateissä? Kiinnostuin, sillä esikoisella todettiin sivulöydöksenä laajentunut munuaisallas toisessa munuaisessa. Tulehduksia ei ole ollut ja aikaa jatkotutkimuksiin odotellaan, on odoteltu jo kaksi kuukautta...Pelottaa, mitä löytyy, mutta toisaalta olen rauhallisin mielin, koska oireita ei ole ollut.
Voimia ja hienoa kevättä sinullekin ja pesueellesi!
Kyseessä kolmas lapsi jonka odotus ongelmia täynnä. Lapsen synnyttyä hänen sokeriarvot oli pilvissä, syntymäpaino 4350. Kotiin lähdin pojan kanssa 3:tena päivänä kun arvotkin tasoittui. (ja kun muutenkin kävin viikottain sairaalassa esikoisen kanssa). Poika oli helppo, nukkui ja söi...tosin syönti alkoi hiipua ja painokontrolleissa alettiin käydä. Muistan kuinka ajattelin että ompa rauhallinen lapsi (edellinen koliikki).
Tasan 2 viikon ikäisenä olimme painokontrollissa ja samalla neuvola lääkärin tarkastus. Lääkäri huomasikin jonkun olevan pahasti vialla, ei tiennyt mikä...siitä paikasta soittivat sairaalaan ja istuttivat minut lapsen kanssa taksiin. Olin vaunuilla liikkeellä ja sairaalaan olisi ollut kävellen vain 1 km matka, 20 minuuttia. Siinä vaiheessa iski pelko...päästiin sairaalaan ja siinä menikin aikaa, veivät vauvan ja itse ihmettelin mitä tapahtuu. Onneksi lastenosaston hoitajat olivat ennentään tuttuja ja pitivät ajantasalla. Pojalta otettiin paljon verikokeita, selkäydinpunktio, ultrasivat jne.jne. lopulta joku keksi punkteerata vatsapeitteen läpi suoraan virtsarakkoon ja sieltä vika löytyi. Loppupäivästä sen verran viisaita että poika oli tiputuksessa (pään aukileesta tippa katetri) me kutsuttiin sitä kruunuksi. Laajentunut virtsa ja munuaisallas, paha tulehdus joka tullut virtsan takaisin vistauksesta, se taas siitä kun toisesta virtsajohtimesta (munuaisaltaan ja virtsarakon välinen osuus) puuttuu kokonaan läppä joka toimii takaisinvirtauksen esteenä. Se kaikki oli aiheuttanut koko elimistöön verenmyskytyksen. Lääkäri sanoikin että vain vuorokausi niin poika olisi enkelinä.
Hän selvisi, suhasin sairaalan ja kodin väliä, kotona olevat lapsetkin tarvitsivat äitiä ja mies ei koskaan ole halunnut olla sairaalassa - lastenkaan takia. Homma jatkui tekoläpän laitolla, estolääkityksellä ja ensin viikottaisilla kontrolleilla, siitä harvennettiin, virtsanäytteitä tiuhaan tahtiin labraan. Estolääkitys loppui kun poika oli 5-6 vuotias. Virtsatie tulehdukset oli herkässä. 6 vuotiaana hänelle tehtiin ympärileikkaus (terveydelliset suut) ja kivesten korjausleikkaus. Nyt poika terve ADHD lapsi, joka käy erityiskoulua, toimintaterapiassa yms. neurologista ja kielellistä ongelmaa.
eivätkö naiset olekin ihmeellisiä
iloitsevat elämän pienistä ihmeistä
osaavat nauraa itselleen
ovat kuin tundran käkkärämännyt
kestävät läpi tuulen ja tuiskun
maailmat muurit ja valtiaat kaatuvat
rakkauden loputtua yksinäisyys taakkanaan
naiset tarpovat kaaoksen keskellä eteenpäin
lapset ja rakkaus avuttomiinsa voimanaan
sisukkaita olemme penteleet
-hyvää yötä-
Minulla javeljelläni ikäeroa 10kk 15pv ja hyvin äitimme pärjäsi, nyt ollaan jo aikuisia ja iahn kelpo ihmisiksi kasvettu!
Tsemppiä!
Tietysti pärjäät, mun nuorimmilla on ikäeroa 1v8kk ja ihan hyvin pärjättiin, kasvattaa kaikkia osapuolia ja välillä voi toki tuntua sille, että kaikki katoaa sumuun ja usvaan, tai sit vaippavuoreen. Nyt kun ovat jo isoja, 11 ja 12 v, niin on ihana huomata että niillä riitelystä huolimatta on joku "yhteys", tiukan paikan tullen kyllä pidetään sisaruksen puolta. Jos muu ei auta niin sit kutsutaan isoveli hätiin...kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Onnellista Odotusta sinulle.