onko muita yli 50 vuotiaita paniikissa. Itse olen 56 ja 4vuotta sitten ison leikkauksen jälkeen alkoivat paniikkikohtaukset.Jouduin monta kertaa päivystyksessä käymään. Cipralexia olen syönyt moneen otteeseen 1/2 vuotta kerralla 10mg.Sitten aina pärjännyt toisen puoli vuotta ilman. Eikö paniikki yleensä ole nuorempien vaiva eikä tällasten mummoiässä olevien.
vanhempi panikoija
56v
15329
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kyllä tää on ihan kaikenikäisten vaiva! Omassa suvussani ihan tosi vanhoillakin on diagnosoitu paniikkihäiriö.
Samaa mieltä kuin PahojaPaniikkeja.
On ollut meidän suvussakin sama systeemi. Tosin siitä ei puhuttu mutta jälkeenpäin olen yhdistellyt asioita.
Mites ap:lla, onko suvussa ollut paniikkihäiriöisiä?
Uteliaisuudesta kysyn eikä tarvitse vastata.
suvussa ei ole ennen ollut paniikkia.minä ainut
Minä olen saanut avun Setralin nimisestä lääkkeestä.
Kesti noin kaksi viikkkoa ja tunne on hyvä. Ja jatkuu.
Näin kun asiaa mietin, tuntuu kuin tätini myös saisi paniikkikohtauksia, mutta tahdo puhua asiasta.
Käpristyy kotiinsa ja välttelee.
Täti on 67 ja minä 53.
Tuli mieleen tuosta leikkauksesta.
Olen kuullut että leikkurin jälkeinen masennus olisi mahdollinen joten googleta aiheesta.
Esimerkkinä:
http://www.tohtori.fi/?page=7236802&id=5497876
alkamistapa. Itse sain aikoinaan aivotulehduksen jälkeen paniikit. Sitä ennen ei koskaan. Nyt olen jo sinun ikiäsi. Enää ei pahemmin vaivaa tai vuosikymmenten aikana olen oppinut suhtautumaan niihin, niin tuttuja ovat. Toki lääkitys tuosta alkaen. Suvussa ei muilla diagnosoitu, taipumusta voi olla. Usein on joku laukaiseva tekijä. Sen tähden en alkuunkaan ymmärtänyt muiden asennetta, että ovat vain kuvittelua tai eivät voisi johtua ihan fyysisistä sairauksistakin.
luulen, että monetkaan eivät puhu näistä vaivoista. Itse olen tajunnut tän meidän suvun ongelman vasta omien vaivojeni alkamisen jälkeen. Mutta, en toki ala väittää että sinun suvussasi olisi!!
Leikkaukset ovat isoja juttuja psyykkisesti ja minusta ei ole mikään ihme, että niiden yhteydessä puhkeaa jotain vaivaa. Mutta tästäkin selviää!! Onhan moni tästä vaivasta aivan toipunut ja/tai oppii elämään tän kanssa. Tää palsta on hyvä, täällä on kohtalotovereita 24t/vrk. Ja heidän kanssaan voi olla samaa mieltä tai riidellä tai vaan ohittaa...
Omia ajatuksia.
Aloin ajattelemaan tarkemmin tuota sairaus/leikkausjuttua.
Jos minä saisin tietää että olen vakavasti sairas ja leikkuri edessä. Esim. sydän reistailee ja jos ei hoideta niin edessä pahin mahdollinen ja päälle vielä ongelma että leikkauksessa on riskinsä.
Arjen ongelmat varmasti unohtuu ja ajatukset juuttuisi tuohon sairauteen. Pelko olisi varmasti hirvittävä ja kuolema pyörisi mielessä koko ajan.
Itseni tuntien alkaisin varautumaan tulevaan ja tekemään testamenttia. Elinsiirtotestamentti myös (on jo se kortti lompakossa) ja muut käytännön asiat.
Miten läheiset suhtautuvat? Varmasti he olisivat huolissaan ja he ehkä rohkaisisivat minua ja itse yrittäisin olla urheana. Luulisin että joutuisin vetämään roolia koko ajan että pysyisin kasassa.
En osaa edes kuvitella mitä muita asioita joutuisin ottamaan huomioon. Olisin tietty sairaslomalla ja duuniin ilmoittaisin että leikkaus edessä ja ei ehkä paluuta.
Ehkä pahinta olisi jos omaiset myös näyttelee urheaa mutta itkevät kun en ole näkemässä.
Omaan tyyliini alkaisin selvitellä hautauspuolta ja minun valintani olisi tuhkaus. Ei mitään suurta tilaisuutta vaan yksinkertainen juttu, tosin en olisi sitä itse päättämässä. :)
Tästä aiheesta on aika rankkaa kirjoittaa mutta jatkan silti.
Jos olisin leikkurijonossa, lääkitys päällä ja jatkuva lääkärissä juokseminen tuskin voisin keskittyä mihinkään muuhun. Mieletön taakka päällä ja luulisin että joutuisin osastolle jonottomaan.
Vaikeinta saattaisi olla itse leikkauspäivä. Mitä sanoisin omaisille?????? Ja mitä he sanovat minulle??????
Tuo on liian vaikea kuvitella joten en edes ajattele.
Esilääkitys ja sitten leikkauspöydälle. Ehkä muutama sana lääkäriltä ja sitten nukutus.
(Tiedän miltä nukutus tuntuu joten se on kerrasta valot pois)
Heräisin tokkurassa ja ensimmäistä ajatusta on vaikea kuvitella. Luultavasti ajattelisin ettei se lähtö tullutkaan vielä. Lääkäri vierailisi ja sanoisi että leikkaus onnistui täydellisesti mutta infektioriski on vaarana ym. komplikaatiot.
Osastolla muutama päivä/viikko ja kotiutus. Mitä helvettiä tästä pitäisi ajatella jos olisin ollut puolivuotta jonossa ja nyt kaikki olisi ohi? Kotitoipumista ja tottumista elämään.
Olisin ehkä katkera että sairaus varasti osan elämääni.
Psyykkisesti olisin varmasti sekaisin ja arkeen tottuminen olisi vaikeaa.
Epäilen kuitenkin että paluu elämään olisi vaikeinta. Miten sairaus olisi muuttanut minua?
Tulee mieleen ajatus että minut heitettiin susille raadeltavaksi, ommeltiin kuntoon ja sylkäistiin takaisin.
Miten jatkaa eteenpäin? Duuniin takaisin ja arjen tehtävät pitäisi ehkä opetella/totutella hoitamaan uudelleen.
Huomasin muuten mielenkiintoisen asian kirjoituksessani. En maininnut kuvittelemassani jutussa ollenkaan iloa siitä että jäin eloon?
Okei tämä oli tällainen pikaisesti kirjoitettu stoori ja sorry jos virheitä. Sitäpaitti tällainen kokemus on minulle vieras. Onhan noita omaisia ja ystäviä mennyt rajan taakse mutta eri näkökulma.
Oma päätelmäni on kuitenkin että takuulla vaikuttaa psyykkiseen puoleen ja PALJON.
Nyt sanoudun irti tästä kammottavasta jutusta.
Oli toi ThePing1 sun juttusi. NOin se juuri on.. Se armoilla olon hetki on ihan hirveä. Kun sain ensimmäiset paniikkikohtaukseni oli ollut oikeasti ja vakavasti sairas. Mulla sit epäiltiin vielä pahempaa ja jouduin inhottaviin ja pelottaviin tutkimuksiin. Se yksinäisyyden ja hädän kokemus oli hirveä. Sitä se on kaikille, mutta ollaanko me ph-ihmiset vielä tavallista herkempiä näille kokemuksille ja ne jotenkin karkaa käsistä ja suurenee ihan helvetillisiksi peloiksi??
Mut TÄNÄÄN en ole ollut niissä tutkimuksissa, joten ILO josta hyvin kirjoitit on siis syytä muistaa...!
On meitä 50-kymppisiä panikoijia muitakin. Naisilla vaihdevuosien hormonitoiminnan muutokset voivat olla yksi syy. Tuosta leikkaus asiasta tuli mieleen,että paniikkipotilaat ovat hyvin herkkiä erilaisille lääkeaineille(osa) ja leikkauksissa käytetäänmm. adrenaliinia, non-adrenaliinia jne. ja osa meistä saa kohatuksia myös niistä. Itselläni käytetään esim. tarvittaessa hampaan puuduttamiseen noista vapaita puudutteita.
Paniikkihäiriö ei ole yksinomaan psyykkinen ongelma vaan sillä on biologista taustaa jne.
vinkistä, mulle tulee aivan kauhea olo hampaan puuduttamisesta, ei paniikkia, mutta ihan järjettömän inhottava olo tunneiksi. Viime viikolla olin just hammaslääkärissä ja jouduttiin puuduttamaan kahdesti, se oli ihan hirveää! Mut kiitos sulle, nyt tiedän mitä pyydän seuraavalla kerralla.
Oh shut up PahojaPaniikkeja :)
Näen tuosta kuvitelmasta kuukauden painajaisia.
Mut joo, terveys on tärkeä asia ja yritetään säilyttää se.
sovitaan näin...!! Eikö vaan?
Kirjavinkki sulle ja monelle muullekin. Natalie Goldberg: HYvä kaukainen ystävä. Kuinka kirjoittaa elämäntarinaa. Hieno kirja omien kokemusten kirjoittamisesta.
Nooh,,, sovitaan näin ´sanoo epäröiden´
Tietysti googletin kirjailijasta ja mielenkiintoiselta vaikuttaa.
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=922
http://www.kansanvalistusseura.fi/kauppa/?action=nayta&ID=153
Eipä tuo hintakaan paha ole.
Kiitos vinkistä.
Toivottavasti tämä ei mennyt mainostuksen puolelle?
vaan vertaistukea. ja sen kirjan saa kirjastostakin, se on hyvää "tässä ja nyt" olemisen harjoittelua samalla. Me ph:t kun tahdotaan lentää sinne ja tänne, milloin ollaan jo leikkauspöydällä (mullahan on aina välillä se aivosyöpä, jos muistat...?) ja milloin taas koetaan painajaisia jotka OVAT VAAN MEIDÄN FUCKING KUVITTELUAMME. Just soi Groovella "enough is enough" jospa tän muistais - ainakin seuraavat 5 min.