Miten te kestätte yksinäisyyttä? Itselläni joka päivä on aivan turha eikä mitään tekemistä eikä ketään kelle puhua. Jos yritän mennä tuttujen seurassa johonkin, sanotaan "Miks sun pitää yrittää änkee väkisi mukaan?" ja tahalteen sysätään syrjään, koska heillä on omat jutut ja kivempaa ilman mua. Ei jää muita vaihtoehtoja kuin jäädä yksin kotiin itkemään samalla kun heillä on hauskaa.
Ei tätä kestä
sdaflgk
12440
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuuntelen hyvää musiikkia ja luen paljon. Siinäkin on tarpeeksi, vaikka ulkopuolisesta voi kuulostaa tylsältä. :)
Musiikin kuunteleminen ja lukeminen vois ollakkin ihan kivaa, mutta kun ei jaksais jäädä neljän seinän sisään masentumaan ja eristäytymään maailmasta... haluisin shoppailla, käydä elokuvissa, kahvilla, syömässä, baarissa jne... Mut mitään noista ei oo enää kivaa jos menee yksin.. Ei viitti enää soitellakkaan porukoille et hei lähetkö mukaan kun tietää ettei niitä kiinnosta mun seura, koska sillon ku ne käy tekee noita asioita nii mulle ei koskaan tuu soittoa vaikka tietävät että haluaisin messiin..
Oletko seurassa ilmapiiriä ymmärtämätön ahdistelija tai tyhjänpuhuja vai hiljainen möllöttäjä? Ulosanniltaan ärsyttävää ei kutsuta mihinkään. Passiivinen ehkä usein unohdetaan, mutta tuskin kukaan normaali hänen seurastaan pahastuukaan. Korkeintaan jokunen itsekin ongelmainen saattaa ottaa asiakseen käyttää hiljaista ponnistuslautana tms...
Jos kyse on enemmän ensimmäisestä, on ratkaisuna joko muuttua tai etsiä muuta seuraa. Jälkimmäisessä tapauksessa varmaan on itse otettava selvää missä ihmiset milloinkin ovat ja opeteltava vähitellen tuomaan itseään hyvällä tavalla enemmän esiin.
Kestän vaihtelevasti. Ehkä nukkumaan mennessä on ahdistus pahimmillaan. Kohta on hyvä olo kun juuri otin puolikkaan rauhoittavan. Ehkä käyn myös lenkillä nauttimassa lauhtuneesta, mukavasta keskitalven säästä. Työstressit on tältä viikolta jo takana. Hain biblioteekista muutaman elokuvan, niitä voi myöhään illalla vahdata. Olen nyt kiinnostunut Ruotsissa kuvatuista Wallander-jaksoista vai ovatko ne elokuvia.
Ei minullakaan ole ketään juttukaveria lähellä. Usein on puhuttava itselleen. Onneksi on sentään työkaverit, joita joskus näkee. Haluan laajentaa sosiaalista verkostoani ja toivoisin myös löytäväni kumppanin.
Tervehdys.
Kirjoituksestasi päätellen olet nuori. Oletko opiskelija,työssä käyvä,tai työtön? Kysyn vain siksi että tunnetko kuuluvasi mihinkään yhteisöön ja koetko missään yhteisöllisyyden tunnetta.
Yksinäisyyttä on kenenkään vaikea kestää terveenä loputtomiin.
Yksinolo on monelle vaihtoehto,mutta yksinäisyys ei ole edes huono vaihtoehto. Jos kaveripiirisi tyrmää lähestymisyrityksesi tylysti sanomalla "Miks sun pitää yrittää änkee väkisin mukaan?" olet yrittämässä väärään porukkaan,he ovat vääriä tuttuja. Onko sinulla yhtään ystävää joka sanoo "Tervetuloa milloin vain!"
Monesti yksinäisyyden poistaa mielekäs uusi harrastus joka tuo muassaan mielekkäät uudet tuttavat mutta ne harrastuksetkaan eikä harrastajat hae sinua kotoasi,sinun on ne etsittävä itse.
Nettikin voi olla harrastus ja toimia ensiapuna yksinäisyyteen . Mutta ihmiskontaktia kasvotusten se ei vastaa. Mielekkäässä harrastuksessa saa onnistumisentunteen ja yhteisöönkuuluvaisuudentunteen.
Oletko kertonut kenellekkään luottamallesi ihmiselle että olet yksinäinen?
Yksinäisyyden voi poistaa myös toinen yksinäinen. Mietippäs tunnetko ketään yksinäistä tai yksin asuvaa nuorta tai iäkkäämpää tuttavaa,tee aloite ja käy kyläilemässä. ter. R.R.
Kyllä, olen nuori opiskelija. Minulla ei opiskelupaikassani kuitenkaan ole minkäänlaista "yhteisöä" eikä sen ulkopuolellakaan "Tervetuloa milloin vain" -ystäviä. Ennen minulla oli kaksi todella hyvää ystävää, mutta ne ovatkin juuri ne joille mun seura sitten yhtäkkiä muuttuikin änkeämiseksi. En tiedä pitäisikö jatkaa yrittämistä saada takaisin se ystävyys heidän kanssa mitä ennen oli. Tuntuu kuitenkin inhottavalta, petetyltä ja epäreilulta että ne kohtelee mua nyt tällä tavalla.
He tietävät että olen yksin, mutta taitaat vain nauttia siitä. Toinen sanoikin minulle että jos en halua olla yksin niin minun täytyy tehdä aina kuten he haluavat ja antaa heidän kohdella minua kuten haluavat, muuten jään yksin. Aina kun olen sanonut että tuntuu pahalta enkä ymmärrä miksi he kohtelevat minua niinkuin he kohtelevat, he sanovat tyyliin että "Oo hiljaa, kaikki on sun omaa syytä". Siksi mikään ei ole muuttunut ja olen vain kolmas pyörä joka jätetään ulkopuolelle ja olen joutunut tahtomattani tyytymään osaani. Muut tutut ovatkin parisuhteiden myötä kadonneet kokonaan. Olen miettinytkin harrastuksen aloittamista, ehkä se tuo jotain sisältöä elämään.
Ehkä koko juttuun pitää etsiä toisenlainen lähtökohta - uusi polku.
Olen kokenut myös tuon hylkäämisen ja se on avannut silmät nykyisessä yhteiskunnassa. Miksi yrittää olla jotain sellaista mitä kukaan ei kuitenkaan sinulta halua. Se sattuu, se sattuu valtavasti. Siksi pitäisi löytää jokin toisenlainen ajattelumaailma - se ei valitettavasti onnistu kovinkaan helposti.
Omalla kohdalla olen luopunut yrityksestä miellyttää muita. Se sattuu, mutta se myös auttaa. Tähtäisin johonkin sellaiseen asiaan, jota tuntuu hyvältä ja miellyttävältä ajatella. Kuitenkaan ei kannata pyrkiä heti tekemään mitään radikaalia, koska vastoinkäymiset voivat romuttaa muuten hyvän lähtökohdan.
Esimerkiksi itselläni on unelma pitkänmatkan kävelystä, useita kuukausia lapissa ja pohjoismaissa. Tällä hetkellä se olisi vaikeaa, ellei jopa 'mahdotonta' toteuttaa, mutta olenkin aloittanut pienestä - pitkiä kävelymatkoja kaupungissa tai pieniä retkiä luonnossa. Se ei ole sama asia, mutta se pitää toivon elossa.
Ehkä jonain päivänä...
Pyrin tekemään myös muita tekoja, jotka voivat johtaa sitten siihen unelman toteutumiseen. Paskaduunia paskapalkalla, mutta ainakin minulla on päämäärä - enhän ole täällä miellyttämässä muita, joten paskaduunilla ei ole mitään väliä. Pyhiinvaellusmatka santiago de compostelaan...?? Ehkäpä, kunhan toivo pysyy elossa.
Eli pitäisikö lakata pitämästä yhteittä näihin "ystäviin" ja sopeutua elämään yksin ja asettaa elämälle uudet tavoitteet jotta jaksaisi nousta aamulla sängystä tietäen että on jotakin pysyvää?
No jos ne "ystävät" ovat ilmaisseet, että he eivät ole kiinnostuneet seurastasi, niin he eivät todellakaan ole ystäviäsi. Kannattaako sellaisiin tuhlata aikaa elämästä ja mielen sekä kehon voimavaroja.
Toivo jaksamisesta pitää elossa.
Sen takia toivo täytyy pitää elossa jollain muulla tavalla, kuin mihin tähän mennessä on tottunut - varmaan jo tässä vaiheessa alkaa sinustakin tuntumaan, että tämä polku ei ole oikea ja että se voi johtaa kamaliin lopputuloksiin. Jotain toisenlaista tarvitsee siis tehdä.
Kuten jo sanoit, elämälle täytyy nyt asettaa toisenlaiset tavoitteet, että jaksaa nousta sängystä ja ehkä jonain päivänä tietää saavuttaneensa jotain sellaista, minkä ansiosta on jaksanut elää ja jonka ansiosta jaksaa myös elää.
Kaverit jotka eivät ole kavereita, eivät myöskään ole tämän elämän tarkoitus, eikä heitä siihen asemaan kannata myöskään nostaa - eivätkä he ole sen arvoisia.
-------------------
En kehoita katkaisemaan suhteita, vaan enemmän passivoitumaan. Psykologit varmaan näkevät punaista kun lukevat tällaista, mutta minusta he eivät ymmärrä mitä tuollaiset haitalliset ystävyyssuhteet tekevät mielenrauhalle. Autat kaveria, jos he apua pyytävät, mutta nyt pitää ottaa myös ihan toisenlainen asenne, jolla saa pidettyä oman elämän ojennuksessa.
Kuulostaa siltä, että olet aika nuori - aikuiset eivät sano noin toisilleen (miks änkeet väkisin mukaan...).
Ala harrastaa jotain jossa "kuulut johonkin" porukkaan.
Siellä ainakin joku joskus sanoo muutaman sanan ja kyllä se oma aktiivisuus tässäkin kohtaa palkitaan.
Jos mahdollista, ota esim koira. Sen kanssa kun menee koirapuistoon tai muualle yleisille paikoille, niin jututtajia riittää kohta rasittavuuteen saakka. Tietty tässäkin kaikki on kiinni itsestä - täytyy uskaltaa vastaanottaa kommunikaatiota ja lähteä siihen mukaan.
Minäkin tutustuin aikoinani pääkaupunkiseudulle muutettuani erääseen henkilöön, joka on nyt hyvä ystäväni, ihan lenkkipolulla koirien kanssa. Koiramme alkoivat leikkiä keskenään ja siinä sitten alettiin jutella ensin tietysti koirista (kuka sitä nyt heti mitään henkilökohtaista alkaa tilittämäänkään).
Jonkun viikon kuluttua nähtiin uudelleen ja taas juteltiin ja sit jatkettiinkin lenkkiä samaa matkaa.
Kolmannen kerran jälkeen rohkenin jo kysäistä, että "lähdetkö ylihuomenna kans lenkille" ja sanoin ihan suoraan, että ois kiva saada lenkkiseuraa, kun oon vasta muuttanu, enkä oikein tunne ketään täältä päin...
Ja siitä se alko.
Tietysti koiran otolle pitää olla muitakin edellytyksiä, se tulee maksamaan, sen terveydestä pitää huolehtia ja osata vähän kasvattaakin sitä sosiaalislle tavoille. Mutta koirakoulujakin on melkein joka kylässä ja niemen notkossa, sieltäkin voisi juttuseuraa löytyä.
Ja voin todella sanoa noin 10v omasta kokemuksesta, että kun kotona on edes se koira (vaikkei se nyt sitä ihmistä korvaakaan), niin olo ei tunnu niin yksinäiseltä. Lisäksi vastuun ottaminen jostain toisesta kasvattaa ja vahvistaa.
Tsemppiä!
Niin. Oma koira on suunnitelmissa, mutta tällä hetkellä ei ole mahdollinen :/ Olen parikymppinen, kuten "ystäväni" myös, eli ei niin nuoria kuin varmaan oletit. Nää vastaukset on kyllä saanu mulle paremman mielen tänään, kiitos siitä :) Yritetään jaksaa.
Ettet ole huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa. Miksi haluta typerään seuraan, se vain lisää yksinäisyyttä ?