No niin. Neljä vuotta olen miettinyt miten päästä yksinäisyydestä eroon. Nyt olen vihdoin tajunnut, että mun pitää oikeesti tunkee itteni vaan kaikkialle, ei siitä yksinäisyydestä muuten pääse eroon. Mun pitää tehdä työtä, jotta mä saisin kontakteja, ystäviä, kavereita ja seuraa.
Mitä sitten tarkoitan sitä että tunkee itteni kaikkialle? No, syksyllä mulla oli yksi iltakurssi, mutta se ei riittänyt, joten otin kaksi vielä lisää: tälle keväälle on siis ohjelmaa joka ilta maanantaista torstaihin. Ja kun keskiviikosta perjantaihin on päivisin koulua, niin ei voi valittaa että ei näe ihmisiä eikä oo tekemisen puutetta. Lisäksi olen hoitanut asiat niin, että lauantai ja sunnuntaipäivä menee siihen kun käyn pelailee lautapelejä vaihtelevan kokoisilla porukoilla: lähen kahentoista jälkeen junalla Helsinkiin. siinä kahen jälkeen alkaa pelit, pelaillaan niitä joku 5-7 tuntia ja sitten sieltä kotiin päin. Kun saavun kotiin, kello on jo jotain 10 illalla. Eli hyvin kevyesti pari päivää vierähtää muitten ihmisten kanssa pelejä pelaillessa. Perjantai on sitten ainoa päivä jolloin mull ei oo koulun lisäks mitään ohjelmaa. Ainakaan vielä. Tässä kyhäilemässä parhaillaan roolipeliporukkaa pystyyn, jonka kanssa vois kerran kuussa pelata perjantaisin roolipelejä. Toivon mukaan noille muille käy perjantai pelipäiväks. Muuten pitää tinkiä lauantain tai sunnuntain lautapeleistä pois, jotta ehtii D&D:tä pelailla. Lisäksi ainakin alkukeväästä oisi tarkoitus maanantaipäivisin pelailla sulkapalloa.
Tiistaipäivistä en vielä tiedä, mitä niille keksisi. Varmaan jotain reipasta kävelyä metsän halki tms. Se kuulostais kivalta.
Tämä on siis mun kevään suunnitelma, ja toivon mukaan ei tule yhtäkään hetkeä, jollon edes nimellisesti ehtis ajatella että on yksinäinen. Ja luulis ettei tulis, sen verran on toimintaa ja sen verran tapaan ihmisiä viikon aikana...
Ei mulla mitään kummempaa syytä ollut tätä kirjotella. Ajattelin, että jos joku muukin rohkenis jollekin kurssille mennä tämän luettuaan, ja siten välillä päästä pois neljän seinän sisältä omasta huoneesta.
Mitä sitten tarkoitan sitä että tunkee itteni kaikkialle? No, syksyllä mulla oli yksi iltakurssi, mutta se ei riittänyt, joten otin kaksi vielä lisää: tälle keväälle on siis ohjelmaa joka ilta maanantaista torstaihin. Ja kun keskiviikosta perjantaihin on päivisin koulua, niin ei voi valittaa että ei näe ihmisiä eikä oo tekemisen puutetta. Lisäksi olen hoitanut asiat niin, että lauantai ja sunnuntaipäivä menee siihen kun käyn pelailee lautapelejä vaihtelevan kokoisilla porukoilla: lähen kahentoista jälkeen junalla Helsinkiin. siinä kahen jälkeen alkaa pelit, pelaillaan niitä joku 5-7 tuntia ja sitten sieltä kotiin päin. Kun saavun kotiin, kello on jo jotain 10 illalla. Eli hyvin kevyesti pari päivää vierähtää muitten ihmisten kanssa pelejä pelaillessa. Perjantai on sitten ainoa päivä jolloin mull ei oo koulun lisäks mitään ohjelmaa. Ainakaan vielä. Tässä kyhäilemässä parhaillaan roolipeliporukkaa pystyyn, jonka kanssa vois kerran kuussa pelata perjantaisin roolipelejä. Toivon mukaan noille muille käy perjantai pelipäiväks. Muuten pitää tinkiä lauantain tai sunnuntain lautapeleistä pois, jotta ehtii D&D:tä pelailla. Lisäksi ainakin alkukeväästä oisi tarkoitus maanantaipäivisin pelailla sulkapalloa.
Tiistaipäivistä en vielä tiedä, mitä niille keksisi. Varmaan jotain reipasta kävelyä metsän halki tms. Se kuulostais kivalta.
Tämä on siis mun kevään suunnitelma, ja toivon mukaan ei tule yhtäkään hetkeä, jollon edes nimellisesti ehtis ajatella että on yksinäinen. Ja luulis ettei tulis, sen verran on toimintaa ja sen verran tapaan ihmisiä viikon aikana...
Ei mulla mitään kummempaa syytä ollut tätä kirjotella. Ajattelin, että jos joku muukin rohkenis jollekin kurssille mennä tämän luettuaan, ja siten välillä päästä pois neljän seinän sisältä omasta huoneesta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Pitää vaan lähteä jonnekin missä on muitakin ihmisiä.
Se että harrastaa ulkoilua / sauvakävelyä ei paljon muuta paranna kuin terveyttä.
Paha siellä on yksin jutella...
Luulempa, että monilla oikeasti yksinäisillä vaan on se pahaksi päässyt ongelma, että he ovat aina olleet tai ovat yksin ollessaan tulleet kovin aroiksi erilaisille sosiaalisille tilanteille tai ainakin niin että he itse niihin tilanteisiin itseään työntäisivä.
Myös paljon on mielenterveysongelmaisia joille kaltaisesi esimerkki on täysin mahdoton ajatus.
Mutta tuosta se lähtee - pois kotoa 4 seinän sisältä - sieltä ei kukaan tule hakemaan - ja kirjoitan nyt syvällä kokemuksen sormella :-)
niin luulin itekin vielä pari vuotta sitten, etten uskaltais lähtee mukaan jos joku vieras pyytäis johonkin. Ja lisäksi kärsin vielä masennuksesta ja ahdistuksesta, joista jälkimmäinen vaivaa vieläkin aina vähän uusissa tilanteissa kuten uusien ihmisten tapaamisessa. Mutta kun sen vihdoin on sisäistänyt, että hemmetti, ei mikään muutu, jollen mä ite uskalla lähtee mukaan, niin se auttaa paljon: ei enää parit ahdistuskohtaukset tunnu ollenkaan lamauttavilta, kuten ne ennen tuntui.
Itse olen saanut kokea niin paljon sitä suomalaisten tyypillistä selänkääntämistä, että ei sitä enää jaksa mennä roikkumaan jonnekin kurssille, joka alkaa ja loppuu. Eikä sellaset ole edes mitään ilmasia. Ehkä siellä jotain oppii, mutta siinä se sitten onkin. Sulla nyt sattui käymään jostain syystä tuuri ja sait pari tyyppiä tältä palstalta pelaamaan kanssas jotain lautapelejä.
Kuulostaa hyvältä.Itse vaan tarvin ihmisten seurassa oltuani myös yksinäisyyttä jonkin verran...ja välillä on niin väsynyt ettei vaan jaksa ruveta järkkäämään.
puolitututtujen/tuntemattomien kanssa oleminen on ehkä parempi vaihtoehto kuin tuttujen kanssa oleminen.ei tarvitse jutella mitään fiksua tai vakuuttaa omala persoonallisuudellaan että itsen kanssa kannattaa olla.joskus noissa harrasteissakin mulle vain tulee sellainen olo ettei siellä pitäisi olla ja kaikki katsoo pahasti.
Mukava lukea tuollainen positiivinen viesti, joka kannustaa muitakin tekemään jotain konkreettista yksinäisyytensä poistamiseksi. Mullakin on nyt alkuvuoden projektina iltojen täyttäminen harrastuksilla. Pari iltaa viikossa pidän silti harrastuksista vapaina, jotta voisin helpommin käydä vaikka teatterissa tai lumikenkäilemässä ja sopivan tilaisuuden tullen kutsua uusia harrastustuttuja mukaan. Tai olla yksin kotona, jos tuntuu siltä etten jaksa tehdä jotain joka päivä.
En pidä sitä epäonnistumisena, jos en vielä löydä varsinaisia kavereita, vaan tärkeintä on se etten jää nettiin roikkumaan ja jumiudu muutenkin entisiin kuvioihini. Uskon että kaverit tulee aikanaan, kun vaan jaksan olla aktiivinen, juttelen mahdollisimman paljon muiden kanssa ja tarjoan sopivassa määrin seuraani muille. Ja vaikka olisinkin väärässä, elämä on paljon mielekkäämpää kun on sopivasti vaihtelevaa tekemistä eikä kaikki päivät kulu kotona omien ajatusten parissa.
Tuo mitä sanoit, että ei pidä pitää sitä epäonnistumisena jos ei harrastusten parista heti löydä varsinaisia kavereita. Ennen itsekin ajattelin että mitä hyötyä on aloittaa harrastuksia, jos sieltä ei kuitenkaan niitä kavereita tule.
Nyt sitten olen tajunnut, että menee se aika paljon leppoisammin kun on jotain tekemistä, ja jo se, että voi jutella muiden kurssilaisten kanssa aina silloin tällöin tekemisen lomassa on todella hyvä juttu. Ja eiköhän sitä ala samanhenkisiä ystäväehdokkaita löytymään kun vaan jaksaa treenata ja harrastaa yhdessä muiden kanssa. Ja lopulta, mietin sitä, kannattaako minun niin paljon maksaa rahaa menemällä kursseille tai ostamalla lautapelejä, mutta tulin siihen tulokseen että loppujen lopuksi se yksinäisyys maksaakin paljon enemmän kuin pari harrastuskurssia ja yksi tai kaksi uutta lautapeliä kuussa.
entinen erakko tässä... ja ihan samalla tavalla kuin sinäkin, olen saanut tekemistä, harrastuksia ja uusia tuttavuuksia sen verran paljon, että en tunne oloani enää yksinäiseksi.
aloin vain suunnitelmasti täyttää kalenteriani, aloitin tarkoituksella harrastuksia, joissa on PAKKO ottaa kontaktia toisiin ihmisiin (esim. vapaaehtoistyö ihmisten parissa, jossa meillä on ryhmätapaamisia muiden vapaaehtoisten kanssa kaksi kertaa kuussa --> kavereita, joistain tulossa ehkä jopa ystäviä).
aluksi oli ihan hemmetin vaikeaa, mutta sitten se helpottui kokoajan, ja nyt huomaan että mullahan on oikeasti ihmisiä mun elämässäni. sellasia jotka välittää, ja jotka haluaa seurassani oll, ja joiden kanssa voin olla oma itseni.... omanlaiseni, hiukan ujo ja rauhallinen ja välillä epäsosiaalinen - ja muut sen hyväksyvät.
erakkoaikoinani olin niin masentunut ja yksin, että koko maailma todella tuntui putoavan päälle, itkin itseni uneen todella usein.
nykyään itken enemmän ilosta kuin surusta...
kukaan ei ole tuomittu olemaan yksin koko elämäänsä! uskokaa se!
ei se ihmisten pariin hakeutuminen helppo tie ole, töitä on tehtävä paljon.. mutta kirjottakaa vaikka ylös suunnitelma, jolla saatte itsenne ihmisten ilmoille, pienin askelin, vähitellen... toteuttakaa se suunnitelma. Niin jonakin päivänä sinnikkyytenne palkitaan, aivan varmasti. ennen kaikkea: älkää luovuttako!
Mäkin olen hyvää vauhtia matkalla pois erakkoelämästä kohti normaalia sosiaalisuutta. Vielä silloin kun oli erakoitunut neljän seinän sisälle, kuvittelin ettei yksinäisyyttäni poistaisi mikään vähempi kuin niin tiivis ja läheinen ystäväporukka kuin Frendit-sarjassa on... Kuinka väärässä olinkaan! Kun elämässä on tarpeeksi sisältöä, pelkkä kuulumisten vaihto jonkun hyvänpäivän tutun kanssa riittää pitkälle.
Ei mulla ole vielä yhtään oikeaa ystävää, ei ketään jolle voisin soittaa luontevasti ihan vaan kuulumisia vaihtaakseni, mutta olenko enää yksinäinen? Tahtoisin ystävän jolle voisin kertoa kaiken, ja nyt joululomalla yksinäisyyden tunne nosti taas päätään, kun harrastukset oli tauolla ja kaikki muut tuntui viettävän aikaa ystävien kanssa. Normaalisti kavereiden vähyys ei silti häiritse, koska mulla on mukavat harrastusporukat joiden kanssa tehdään niin paljon kaikkea kivaa. Mulla on melkein joka ilta ainakin yksi tapahtuma, mihin voin mennä ja jossa voin tavata tuttuja ja jutella niiden kanssa.
Tärkein kokemani muutos varmaan on, että olen oppinut nauttimaan niistä pienistä keskusteluista, joissa kerrotaan millaista kosmetologilla oli, miten oma koira pärjäsi agilitykisoissa ja mietitään palaako Matti ja Mervi vielä yhteen. Erakkona pidin sellaisia keskusteluja pelkkänä ajan haaskauksena ja halusin jutella pelkästään sellaisista asioista joilla on jotain todellista merkitystä. Nykyään ymmärrän, ettei useimmissa keskusteluissa ole tärkeintä se mistä puhutaan vaan se että niissä luodaan yhteyttä toiseen ihmiseen. Itsekin vielä hämmästelen miten on mahdollista, että se yhteys on monissa ihan pinnallisissakin keskusteluissa niin vahva, että se riittää täyttämään sosiaalisuuteni tarpeen hyvin.
Muutokseni sai alkunsa kesällä kun hyväksyin lopulta sen että mitä ikinä teenkään päästäkseni yksinäisyydestäni eroon, lopputulos ei voi olla sen huonompi kuin jos jatkaisin kotona lojumista ja itsesäälissä kieriskelyä. Onhan tässä tullut mokailtua niin että vieläkin nolottaa kun ajattelen paria tilannetta joissa tein kaiken ihan väärin, mutta ei siihen kuole. Ehkä joku pitää mua mokieni takia täytenä idioottina, mutta mitä se haittaa kun olen kuitenkin saanut mukavaa seuraa? Näin on paljon parempi kuin lojua yksin kotona ja miettiä miksei kukaan tule soittamaan ovikelloa ja pyytämään ulos. Jos jotkut inhoaa mua ja jotkut pitää musta, se on paljon parempi kuin se etten merkitsisi kenellekään yhtään mitään.
En tiedä saako tästä kirjoituksesta kukaan mitään irti, mutta toivotan kuitenkin paljon menestystä kaikille jotka yrittää tehdä elämästään vähemmän yksinäisen. Yrittäminen kannattaa aina!
Miten sulla on sujunut nämä viikot kirjoituksesi jälkeen? On tosi upeaa että teet tosissasi töitä yksinäisyyden nujertamiseksi, mutta jokaisen päivän täyttäminen menoilla yhtäkkiä kuulostaa aika rajulta muutokselta. Voihan se silti sulla toimia, mutta yritin itse vastaavaa muutama vuosi sitten ja olin äkkiä ihan piipussa. Elämä tuntui jatkuvan paikasta toiseen juoksemisen takia ainaiselta suorittamiselta ja kun en saanut missään välissä tarpeeksi omaa aikaa, en jaksanut panostaa harrastuksissa mihinkään. Juttelu tuntui pakkopullalta ja odotin aina sitä koska pääsen ihmisten keskeltä kodin rauhaan. Ja seuraavana päivänä taas seuraavaan harrastukseen... Sellainen oli mulle liian raskasta. Luovuinkin pian muutamasta harrastuksesta ja sen jälkeen parissa jäljelle jääneessä harrastuksessa meni paljon paremmin, kun jaksoin keskittyä juttelemiseen ja pystyin pitämään muiden kanssa hauskaa. Sain harrastusten kautta kavereita, yhden ystävänkin. Nyt olen taas muuton jäljiltä yksin, mutta se ei tunnu niin pahalta kun luotan siihen että tällä uudellakin paikkakunnalla harrastaminen palkitaan.
Ihan hyvin kaikki on mennyt tähän asti. Tykkään, että pääsen juttelemaan muiden ihmisten kanssa ja kokeilemaan kaikkea uutta. Tosin yhden harrastuksen kanssa totesin, että se on mulle liian vaikeeta, joten sen lopetin, ei onneksi tarvinnut maksaa sitä maksua heti ja lähetin vetäjälle viestiä siitä ja hän oli oikein ymmärtäväinen.
Ei voi valittaa, kaikki on ihan hyvin eikä ole tuntunut yksinäiseltä olo ollenkaan. Kun olen kotona, ei tarvitse ajatella, että "kunpa olisi enemmän ihmisiä ympärillä" ja niin edelleen. Se on hienoa, mä pidän siitä paljon. Ja se on hienoa aina kun pääsee pitkästä aikaa näkemään niitä kaikkia kivoja ihmisiä. On tosiaan tullut tavattua muutama tosi kiva ihminen, joista pidän, ja jotka mitä ilmeisimmin pitävät myös minusta. Se on hienoa huomata, että esimerkiksi koulussa (alotin nyt uudessa koulussa opiskelut ja pyrin heti olemaan sosiaalinen ihmisten kanssa) on ne vakiotyypit, jotka tulevat tarkoituksella istumaan juuri sinne viimeiselle riville missä mä aina istun. Ja ne samat tyypit tulee mun kanssa ruokalaan koulun jälkeen kun ne tietävät, että mä en suostu menemään "ruuhka-aikaan" (ruokatunnilla) ruokalaan. Se on kivaa.
Joten, kai sitä voisi sanoa, että elämä todellakin on parempaa nyt kun ennen. Vielä on isoja juttuja jotka on auki, mutta uskon, että kaikki pikku hiljaa paranee.
Ja huomenna on kova valinta: jäädäkö himaan kattoo leffoja (on pari leffaa, jotka meinaan vuokrata), vai mennäkö pelaamaan lautapelejä. Mitä todennäköisimmin kuitenkin menen pelaa lautapelejä - se on vaan niin hauskaa, ettei sitä viitti jättää väliin. Se tarkottaa taas sitä, että pitää tää yö valvoa leffoja katellessa.
Jos vielä joskus luet näitä viestejä, voisitko kertoa miten yrityksesi onnistui? Olisi kiva kuulla, oletko päässyt eroon yksinäisyydestäsi vai lakkasitko kirjoittamasta tänne jostain muusta syystä. Kokemuksesi voisi hyödyttää monia.
Niin ja lisään vielä, että tämä on joka tapauksessa hyödyllinen ketju. Tässä on paljon ajattelemisen arvoista asiaa kaikille meille, joilla on taipumus jumittaa iltaisin kotona...
Yksinäiset ihmiset ovat usein valikoivia, vaativia eivätkä pysty tuntemaan myötätuntoa toisia kohtaan. Avoin, hyväntuulinen ihminen on yleensä pidetty. Häneen on helppo tutustua. Ystävyys kehittyy vähitellen, syntyy luottamus, kiintymys. Se voi kehittyä hyvinkin erilaisten ihmisten välille, kun hyväksyy toisen ihmisen sellaisena kuin on.
Kaikki ihmiset eivät ole miellyttäviä. Jos itse käyttäytyy hyvin niin ei tee kenellekään mitään vahinkoa. Muitten käytöksestä emme ole vastuussa.
Harrastukset kannattaa valita niin, että niistä itsekin on kiinnostunut. Silloin itsekin on hyväntuulinen ja yhteistä puheenaihetta löytyy ihan luonnostaan.
Katkeroitunut, vihaa täynnä oleva ihminen ei ole helppo tutustumisen kohde.
Inspiroiva tarina. Voi kunpa pystyisin itsekin samaan...
Miksi hitossa täällä kehittyneessä maassa ei osata ratkaista helpommin ihmisten yksinäisyyttä?!Panoseuraaja pettämisseuraa saa hakea mutta ei ole ns.ystäväsaittia,vain treffailua!!!Herätkää jo.
No miehet ei oikein kehtaa hakea miesseuraa, vaikka sellainen kaveriseura voisi joillekin ihan kelvatakin. Homoksi luullaan jos kaverimielessä miehistä etsii seuraa. Tai vaihtoehtoisesti luullaan joksikin aivan hölmöksi.
Sitä en miehenä tiedä miksei naiset löydä toisista naisista kaveriseuraa helposti netin kautta. Naiset löytää miehistä netin kautta hyvin helposti seuraa, mutta ongelma on siinä, että miehet haluavat naiskaveriltaan poikkeuksetta seksiä, kun taas kaikki naiset eivät sitä välttämättä halua.
Kaverisuhteet solmitaan livenä, alustuksen treffi-/seksisuhteelle voi solmia netissäkin.
hei! eATMe tuskin lulee enää tätä ketjua, mutta sen alun minkä luin, tunnistan todella tekstisi. ja samaa mieltä pitkälti kanssasi. (teksti oli kuin omaani) :D
mä vietän jussin yksin, ja eipä haittaa yhtään. Ymmärrän tuon etten "ketä tahansa" kaveriksi edes tahdo ja eATM mainitseman kemian hyvin...
kalenterin täyttö tai "pakko olla jossain" kuulostaa aika tyhmältä. (mutta ehkä jollakin toimii )
ymmärsin mitä eATM yritti sanoa. (turha edes selventää sitä jollekin, jolle se ei vaan aukea)