mitään arvoa, toisten silmissä. Mun ajatuksilla, tunteilla, sanoilla, ei millään.
Sitä yrittää pinnistellä tän elämän läpi, pää pystyssä. Välittämättä allituisesta mollauksesta, ja turhaksi tekemisestä. Jos tulee paha mieli mollauksest, ja ei heti onnistu sitä peittämään, niin sekin on osoitus siitä, että mä olen jotenkin tyhmä herkkyydessäni.
Mutta enää mä en jaksa, en totisesti, ketään ns läheistä ei pätkääkään kiinnosta mitä mulle oikeasti kuuluu.
Sitä saa painaa työtä niska limassa, auttaa sukulaisia, ja kunnella niiden huolia ja murheita. ravata kylässä ja kaikenmaailman kissan ristiäisissä, mutta tuleeko kukan mun luokse.
Kahteen vuoteen ei ovi ole käynyt, ei kiinnosta siskoja, ei veljeä, edes pyöreitä vuosia ei muistettu.
Ja niinkuin mä olen käynyt joka helvetin synttärit ja juhlat.
Ei edes pientä kukkapuskaa, sanaa, että hyvä että olet olemassa.
Nyt on taas tulossa pian synttärit, ei varmasti tule edes korttia, miksi, mun olis ollut parempi olla syntymättä.
Helvetti, mä itken, mä olen ihan rikki, mä olen yksin, en edes rohkene astua ovesta ulos. Mustahan näkee, että mä olen aivan turha, näkymätön, ei mua tarvitse huomata, kavelkää vain ylitse, eihän mulla ole tunteita. Kun olis edes joku, joka lähtisi ulos, kävelemään, haistelemaan ulkoilmaa, mutta senkin mä saan tehdä yksin.
Musta on tullut hyvin ovela, mä hoidan itseni, ulkonäköni, ja olen suht mukavan näköinen, siis mielestäni ennen. Nyt ei millään ole väliä, minkä takia, jospa mut huomataan, kun haisen paskalle, ja kuljet ryysyt päällä.
Minkä takia, mä en enää jaksa edes kammmata tukkaani näin vapaapäivänä, saati käydä pesulla.
Kun olis edes rohkeutta lopettaa tämä paska elämä, mutta kun musta ei ole edes siihen.
Sitä yrittää pinnistellä tän elämän läpi, pää pystyssä. Välittämättä allituisesta mollauksesta, ja turhaksi tekemisestä. Jos tulee paha mieli mollauksest, ja ei heti onnistu sitä peittämään, niin sekin on osoitus siitä, että mä olen jotenkin tyhmä herkkyydessäni.
Mutta enää mä en jaksa, en totisesti, ketään ns läheistä ei pätkääkään kiinnosta mitä mulle oikeasti kuuluu.
Sitä saa painaa työtä niska limassa, auttaa sukulaisia, ja kunnella niiden huolia ja murheita. ravata kylässä ja kaikenmaailman kissan ristiäisissä, mutta tuleeko kukan mun luokse.
Kahteen vuoteen ei ovi ole käynyt, ei kiinnosta siskoja, ei veljeä, edes pyöreitä vuosia ei muistettu.
Ja niinkuin mä olen käynyt joka helvetin synttärit ja juhlat.
Ei edes pientä kukkapuskaa, sanaa, että hyvä että olet olemassa.
Nyt on taas tulossa pian synttärit, ei varmasti tule edes korttia, miksi, mun olis ollut parempi olla syntymättä.
Helvetti, mä itken, mä olen ihan rikki, mä olen yksin, en edes rohkene astua ovesta ulos. Mustahan näkee, että mä olen aivan turha, näkymätön, ei mua tarvitse huomata, kavelkää vain ylitse, eihän mulla ole tunteita. Kun olis edes joku, joka lähtisi ulos, kävelemään, haistelemaan ulkoilmaa, mutta senkin mä saan tehdä yksin.
Musta on tullut hyvin ovela, mä hoidan itseni, ulkonäköni, ja olen suht mukavan näköinen, siis mielestäni ennen. Nyt ei millään ole väliä, minkä takia, jospa mut huomataan, kun haisen paskalle, ja kuljet ryysyt päällä.
Minkä takia, mä en enää jaksa edes kammmata tukkaani näin vapaapäivänä, saati käydä pesulla.
Kun olis edes rohkeutta lopettaa tämä paska elämä, mutta kun musta ei ole edes siihen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
paska mailma ja hyvästi.
Tää lähtee nyt!
Olet tärkeä ja yhtä arvokas kuin jokainen Luojan luoma. Tämä on päässyt monelta unohtumaan, mutta ainakin jokainen kristitty tietää, ettei kukaan koskaan ole täysin yksin. Isä, Poika ja Pyhä Henki, siinä jo pyhä kolminaisuus turvanasi, ja suojelusenkelisi neljäntenä :) Plus kaikki ihmiset, jotka ovat kanssasi tekemisissä kirjoitusten, ajatusten ym. välityksellä. Ehkä jaksaisit ensi sunnuntaina kirkkoon? Tai voit kuunnella messun radiosta tai netistä? Voimia!
Tervehdys.
Elämä on todellakin merkillinen kokonaisuus. Joskus istuu väsyneenä tuolille ja miettii "tätäkö on elämä".
Telvisio ja lehdet pursuaa 'kauniita ja rohkeita' joilla on asiat loistavasti ja elämä mallillaan. Väsynyt ihminen saa tuntuman maailmasta,että kaikilla muilla on kaikki paremmin. Todellisuudessa väsyneen ihmisen maailmankuvan täyttää hallitsevana tietoisuus omasta tuskasta ja taakasta.
Usein on vain silmänlumetta tuo ulkoinen huolettomuus jota näennäisesti menestyvät ihmiset haluavat esittää ja näin he peittävät teeskentelyllään sen kurjuuden mitä monesti sisällään kantavat.
Joukossamme elää paljon näkymättömiä naisia ja näkymättömiä miehiä jotka puurtavat kynnet verillä koko elämänsä. He tekevät aina parhaansa ,että kaikilla muilla olisi hyvä olla. He jatkavat puurtamista vaikka heillä itsellään oleminen on salakavalasti jo muuttunut pieneksi helvetiksi. He elävät pienessä helvetissään ja jatkavat puurtamista ,toivoen pientä parannusta tai edes pientä ystävällisyyttä ympäristöltään. Eräänä aamuna tai yönä he havahtuvat helvetti on vain kasvanut.
Näkymättömien puurtajien omaiset eivät useinkaan edes tunnista puurtajan väsymystä,vaan usein havahdutaan vasta kun puurtajaa ei näy ja puurtajan hoitama valtava työtaakka kasaantuu.Puurtajan väsyttyä aherrukseensa,työvuori omaisten ja yhteiskunnan eteen näkyykin vasta silloin. Näkymättömän ihmisen elämäntyö onkin ollut valtava .
Monesti me näkymättömät puurramme ilman kiitosta ja kunniaa itsemme loppuun. Puurramme itsemme pieneen maanpäälliseen helvettiin ja silti elämme toivossa paremmasta.Puremme hammasta ja sisuunnumme lisää.
Näkymättömän naisen ja näkymättömän miehen sinnikkyys kestää vielä tuon pienen helvetin,mutta kun se helvetti kasvaa siitä isommaksi , on näkymätön ihminen siirtynyt lievästä vaiheesta vakavaan vaiheeseen.
Asiantuntijat kutsuvat näitä vaiheita masennuksesi.
Masennuksia on monia lajeja ,alkaen työuupumuksesta hyvin vakaviin mielialanhäiriöihin. Mutta maailma on täynnä entisiä näkymättömiä, joille kuitenkin elämä on vastoinkäymisistä huolimatta näyttäytynyt myös rakastettavana.
- Rakastaminen ja kunnioittaminen pitäisi aloittaa itsestä,silloin saa molemmat- ter. - R.R.-
Kaikki me kaipaamme nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Toiset vaan osaavat viedä tilan niiltä "näkymättömiltä", jotka eivät itse pidä itsestään meteliä, vaan tekevät, kuuntelevat, huomioivat muita nöyrästi ja vaatimattomasti. Kunnes tulee mitta täyteen. Ei jaksa enää. Kuka minuakin joskus kuuntelisi? En osaa vaatia, pyytää, ottaa omaa tilaani ja paikkaani. Ihmiset ympärillä tottuvat siihen, että tämä "näkymätön" on aina valmis palvelemaan, auttamaan. Enää ei edes tule mieleen kysyä "näkymättömältä", miten SINÄ oikeasti voit, miten jaksat? Ja jos kysyykin, ei malta kuunnella, kun on kiire kertomaan taas omista asioistaan.
Minä olen lopettanut sukulaisten kuuntelemisen ja kylässä ravaamisen. Kun se kerran on yksipuolista, niin antaapa olla sitten. En jaksa enää taipua siihen kuuntelijan osaan. Miksi pitäisikään? Tommy Hellsten on jossain kirjassaan kirjoittanut jotenkin tähän tapaan: "Miksi annat ihmisten kävellä ylitsesi, jos et pidä jalanjäljistä kasvoillasi?" En enää odota, että he kysyisivät vointiani. Ihan sama. Nyt joku neuvoo, että mene ja PYYDÄ heitä kuuntelemaan vuorostaan. Okei, se olisi yksi vaihtoehto. Mutta toimisiko se? Auttaisiko se tulemaan näkyväksi? Että kertoisi, miltä tuntuu. Että minäkin voin olla väsynyt, masentunut. Että ei mene hyvin. Että en jaksa. Yritetään me "näkymättömät" löytää jostain VASTAVUOROISIA ihmissuhteita. Se ei ole totisesti helppoa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Mutta etsivä löytää, sanotaan. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, itse on lähdettävä liikkeelle, se on totuus. Kertokaa ihmiset, "näkymättömät", jotka olette löytäneet avun, mikä teitä on auttanut?
Minä en ainakaan mene anelemaan keneltäkään ihmiseltä, että huomaa minut, kuuntele minua. Jos eivät muuten älyä, niin saavat olla. olkoot vaikka sukulaisia! Onneksi on näitä, jotka työkseen kuuntelevat: lääkärit, terapeutit, psyk. sairaanhoitajat, seurakunnan diakoniatyöntekijät, papit ja psykologit. On edes joku kanava, missä purkaa pahaa oloaan. Eihän sekään korvaa vastavuoroista ihmissuhdetta, mutta parempi sekin on kun jäädä yksin masentuneena neljän seinän sisälle. Onhan niitä olemassa erilaisia vertaistukiryhmiä, jos vaan jaksaa ottaa selvää mitä omalla paikkakunnalla on tarjolla. Siellä on ainakin mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, vertaisiin. Jos ei jaksa lähteä terveiden ihmisten harrastuspiireihin. Jos sairastaa masennusta meinaan. Ketjun aloittaja, näkymätön nainen, kirjoita! Olen huolissani sinusta.
Kiitos Yhdelle "näkymättömälle" kirjoituksestasi.
Aloittaja näkymätön nainen ei ole yksin, meitä näkymättömiä ihmisiä on näkymättömissä koko joukko.
Olen joskus itse kirjoittanut: -Jos annat muiden elää elämääsi,et saa siitä itsellesi mitään- ter.- R.R.-
Kiitos, R.R, kiittämisestä!
Tuohon kirjoitukseeni lisäisin vielä, että entä sitten, kun tämä näkymätön puurtaja sairastuukin työuupumukseen tai masennukseen ja jää sairaslomalle? Tuleekin hätä työyhteisössä: mitenkäs me nyt pärjätään? Kukas täällä nyt tekee ne epämiellyttävimmät työtehtävät? Kukas täällä nyt jää ylitöihin lähes joka ilta? Siinä menee työnjako uusiksi, jos pitää vielä pärjätä ilman sijaista tai jos mahdollinen sijainen ei olekkaan samanlainen näkymätön puurtaja. Sittenkö vasta huomataan tämän näkymättömän merkitys ja arvo, kun se ei enää olekkaan tekemässä ne likaiset työt?
Kaikki näkymättömät, aletaan pitämään puolemme! Ettei sairastuta ellei sitten olla jo ehditty sairastua!
Tervehdys näkymätön nainen.
Onnittelut tulevista synttäreistäsi näin etukäteen.
Aika usein se arkinen ahertaja 'jätetään' huomaamatta.Tulee väistämättä tunne että on syntynyt vain muita auttamaan ja sylkykupiksi. Joskus kun omat voimavarat on käytetty viimeiseen tappiin aherruksesta,kiitosta ei kuulukkaan,vaan jätetäänkin auttaja auttamaan itseään.
Kerroppas näkymätön nainen milloin viimeksi tunsit olevasi näkyvä nainen. ter. R.R.
Kuinka samaa mietinkään itse. Tosin enää ei jaksais miettiäkkään vaan pelkästään olla, kuihtua pois.
Mulla tuli myös mitta täyteen. Pystyis edes nukkumaan että pääsis hetkeksi lepoon.
Tommy Hellsten on myös kirjoittanut: "Meillä on oikeus ympäröidä itsemme ihmisillä, jotka tukevat kasvuamme". Toivoisin, että me kaikki näkymättömät löytäisimme jostain edes YHDEN ihmisen, joka tukisi kasvuamme. Jos jostain sellainen löytyy, hän on todellinen aarre.
Jos tunnistamme toisemme, aletaan tukea toistemme kasvua. Autetaan toinen toistamme tulemaan näkyviksi. Voisimme perustaa "Näkymättömien ihmisten klubin". Siellä voisimme tavata ja tutustua toisiimme ja alkaa tukemaan toistemme kasvua.
Itse olen ollut tuonkaltainen näkymätön uhrautuja työelämässä, kuten "yksi näkymätön" kuvailee. Mutta minulla olikin työnarkomania. Joka taas johtui siitä, että pakenin omia ongelmiani työntekoon ja muuhun touhuamiseen. Sellaista(kin) ihmistä käytetään helposti hyväksi.
Ja aloittajalle myös, meitä näkymättömiä on varmaan aika paljon. Toivottavasti aloittaja ei lähtenyt kuitenkaan.
Osa näkymättömistä pärjäilee miten kuten, osa on jo luovuttamassa kun mikään ei kiinnosta. Itse yritän kuulua tuohon ensin mainittuun.
Muuten tuli mieleen, että joku loosereiden klubi vois olla ihan paikallaan, näkis ainakin samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Ei oikein jaksaisi lähteä mihinkään kauniiden ja rohkeiden tilaisuuksiin, jossa kaikki vaan hymyilee nätisti. Olis joku paikka, jossa sais olla oma itsensä, vaikka mököttää niin paljon kuin haluaa. Mua ainakin jotenkin oudolla tavalla lohduttaa lukea näitä viestejä, joissa joku sanoo, että kaikki vaan vituttaa. On edes joku muukin, jotka ajattelee asioista samalla lailla.
Varmaan meitä olis hyvinkin paljon, ei vaan kohdata.
Minä myös ilmoittaudun tuohon Näkymättömien ihmisten klubiin.
Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut kirjan nimeltä Kiltteydestä kipeät. Tässä pieni lainaus kirjan takakannesta: "Kiltteydestä kipeät on kiinnostava lukupaketti jokaiselle, joka kokee oman kiltteytensä kapeuttavan elämää. Samalla kirja on arvon ja armon löytöretki, jolla opetellaan pikku hiljaa sanomaan alistajille "EI". Kiltteyden juuret ovat useinmiten lapsuudessa. Kiltteys on selviytymiskeino. Kiltti tyttö tai poika yrittää parhaansa mukaan täyttää toisen tahtoa, eikä omille tunteille jää tilaa. Monen kiltin sisimmästä löytyy yllättäen vihaa, pettymystä ja surua. Ne on saatava käsitellyksi, ennen kuin kiltistynyt ihminen toipuu ja itsenäistyy. "
En halua tuputtaa mitään, mutta itse olen tehnyt oivalluksia tuon kirjan avulla.
Näkymätön voi olla myös ns. "kiltteydestä kipeä".
No, täällä meitä on monella tavalla näkymättömiä, särkyneitä, ei-kauniita ja ei-rohkeita. Toivoisin, että voisimme jotenkin löytää "avaimia parempaan sisäiseen hyvinvointiin". Onko ideoita?
"Avaimia parempaan sisäiseen hyvinvointiin?"
Jos saisimme yhteyden omiin tunteisiimme ja tarpeisiimme. Oppisimme kuuntelemaan itseämme ja ottamaan todesta omat tunteemme ja tarpeemme. Ja ilmaisemaan niitä. Löytää tasapaino terveen huolehtimisen ja liiallisen huolehtimisen (uhrautuminen) välillä. Meitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu elämään erakkona, vaan yhteydessä toisiimme. Toisaalta liiallinen uhrautuminen ja välittäminen on haitallista ja syö kyllä miestä ja naista. Yritetään löytää ja vaalia niitä "vastavuoroisia" ihmissuhteita. Vähennetään niitä ihmissuhteita, jotka imevät ja syövät meiltä kaikki voimat. Ei anneta muiden ihmisten käyttää meitä hyväkseen esim. työpaikalla.
Haetaan apua ajoissa, jos ei jakseta enää omin voimin.
kun ei enää lopulta halua että kukaan huomaa miten surkea on. kun ei enää lopulta edes tahdo mitään myötätuntoa ja teennäistä sääliä. kun on kaikki hyvä kuin edeltä käsin jo kielletty, että jos tunnet jonkin kauniin ja lämpöisen tunteen jotain ihmistä kohtaan niin se on väärin ja ja sitä ei saa näyttää, lääkkeet auttaa joo turruttaa,mitä sillä on enää väliä. Kun ei enää ei ole minua, sitä naista joka joskus olin, on vaan pöhöttynyt hirviö peilissä, turhaultuneita tunteita sydämessä ja kavereillekkin pelkkä taakka.....
ei voisi vähempää haluta että joku näkee, en edes enää mene töihin. onko joku keino millä tämän saa loppumaan....miksi minusta tuli tälläinen. miten voin ikinä enää olla minä?
Varjo, kuvaat hyvin sitä, millaiseen tilanteeseen voi lopulta joutua. Tuntuu siltä, ettei enää edes halua tulla nähdyksi. Mutta kuitenkin: joskus, jonain hetkenä sitä kaipaa, että olisi joku joka vaikka ottaisi syliin. Tai vaikka ojentaisi nenäliinan mihin pyyhkiä kyyneleiset kasvonsa. Mutta kukaan ei tule. Kukaan ei edes tiedä, kuinka paljon kärsin.
Joskus sinä olit sinä. Mitä tapahtui? Sinusta tuntuu, että olet pöhöttynyt hirviö peilissä. Ei, et ole. Sinä olet arvokas ja kaunis ihminen, vaikka itse ajattelisit itsestäsi mitä tahansa. Mutta kun psyykkinen kipu on suurimmillaan, ei sitä pysty näkemään itseään arvokkaana tai tärkeänä ihan sellaisena kun on: rikkinäisenä ja haavoittuneena. "Miten voin ikinä enää olla minä?" Sinä OLET sinä. Mutta olet kadottanut yhteyden omaan sisimpääsi. Sinä voit löytää sen, voit alkaa taas elää. Se on pitkä tie, mutta ei mahdoton.
Onko sinulla mitään hoitosuhdetta? ilmeisesti on, koska sinulla on lääkitys. Voisitko harkita vaikkapa pyytää seurakunnan diakoniatyöntekijää tekemään luoksesi kotikäynnin? He ovat tottuneet kohtaamaan kärsiviä ihmisiä. Sinulla on varmasti paljon ollut kärsimystä elämässäsi, olet sinnitellyt "viimeiseen tappiin" asti. Ei sitä kukaan jaksa loputtomasti.
Lämpimin ajatuksin.
Byron Michov:
Minä
"Koko elämäni olen yrittänyt olla muille mieliksi.
Koko elämäni olen näytellyt jotakin muiden edessä.
En tee sitä enää.
Sillä jos käytän aikani siihen, että yritän olla joku muu, niin kuka käyttää aikansa ollakseen minä?"
millaisia ihmisiä tässä maailmassa ihaillaan...? ei ainakaan kilttejä, niille tuo vain pukki lahjoja. pitää olla kova kylmä ja tunteeton, muita voi miellyttää jos se edistää omia asioita. näin pärjää elämässä, jos siihen ei pysty syrjäytyy tästä täydellisyyden tavoittelu yhteiskunnasta. toivon että se ei olisi näin, mutta toivomalla ei saa mitään.
Näkymättömiä, kilttejä, masentuneita, loppuunpalaneita ja rikkinäisiä ihmisiä ei ihailla. Varsinkin työelämässä pärjää vain kyynärpäätaktiikalla hyvin. Siellä herkemmät ihmiset tallataan jalkoihin mennen tullen. Kokemusta on. Sen sijaan ihaillaan kauniita ja rohkeita, hyvin menestyviä, mallielämää (omakotitalo, kaksi lasta, koira , kesämökki ja auto) eläviä ihmisiä.
Miksipä meitä heikompia pitäisikään ihailla? Ihaillaan itse itseämme ja toisiamme. Sanotaan itsellemme joka päivä: olen ihan hyvä ja kelvollinen tällaisena, vaikka ei ole työtä/perhettä ja omaisuutta ja omakotitaloa. Katsotaan aamulla peiliin todeten: olen hyvä tyyppi, katsotaan alas ja huomataan: kyllä minä sentään olen mahtava ihminen, kun minulla on noin kauniit varpaatkin!
paljon sanoistasi. varjo on vain varjo.
Entäs kun tuntuu siltä, että on niin näkymätön, ettei näy edes varjoa.
VARPAISSAKIN ON SYYLIÄ. ihaile nyt niitä sitten.
Minulla taas on ihan epämuodostuneet ukkovarpaat, vasaravarpaikisikohan niitä sanotaan. Ja vaikka niissä olisi syyliä tai kynsisientä tai mitä vaan, ne ovat osa minua, vähän vialliset mutta ihanat!
edes mene enää mihinkään missä on iloisia ihmisiä, ne vaan oikeesti tökkii. En kestä katsella pariskuntia halailemassa ja miettiä että miten nuokin on tuohon tilanteeseen päässeet.
Mä en ainakaan tiedä yhtään paikkaa mihin varjot toivotetaan tervetulleiksi.
Tänään vaan tokkurassa taas, parempi sekin kuulemma kun matkalla pois. Vaikka tämä aamu on aivan samanlaista ei mitään kuin edellisetkin aamut, ja näitä aamuja riittää menneisyyteen ja tulevaisuuteen jos se tulee. jos löydät sen paikan niin kerro meille, jos vaikka.
"en pelkää särkymistä
pelkään paloja jotka
ovat jossain ja odottavat'löytäjää.
en pelkää lähtöä,
pelkään paluuta,
en pelkää kuolemaa,
pelkään elämää"
"En pelkää kuolemaa, pelkään elämää".
Elämän pelko se kahlitsee ja sitoo. Pelko tehdä päätöksiä, ratkaisuja. Pelko kohdata toisia ihmisiä. Sille kun antaa vallan, lopulta ei uskalla mennä enää edes postilaatikolle. Kynnys kasvaa yhä korkeammaksi ja korkeammaksi.
On nitä pelkoja meillä ihmisillä, kenellä mitäkin. Pelätään elämää, kuolemaa, sairauksia, vanhenemista. Joku pelkää hissejä, toinen toreja, kolmas suljettuja paikkoja. Elämä kapeutuu.
Mihin varjot toivotetaan tervetulleiksi? Missä on hyvä olla, kun aina tuntee itsensä ulkopuoliseksi ? Onko hyvä olla neljän seinän sisälläkään, päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen?
Jospa kuitenkin uskaltautuisimme. Johonkin paikkaan, missä on toisia varjoja, jos näkyvien seura ahdistaa. Missä he ovat? Kuka osaa vastata?
Eino Leino on kirjoittanut:
Mua pelottaa:
"Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa. Mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, niin oudot ja kylmät ja kylläiset. En mä tunne muita, en itseäin. Miten outojen joukkoon mä jouduinkin näin? Toki jossakin muualla parempi ois. Kun huokaista vois, tai nukkua, nukkua nuorena pois. Oi, vieraita oomme me ihmiset, kuin eri tähdillä syntynehet. Kuka kotoisin kuuhuen helmasta on, kuka auringon, kuka aivan, aivan on koditon. Minä etsin suojaa itseltäin, ja omilta hulluilta mietteiltäin; mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, mut eniten mun syömmeni syvyydet."
Varjot ja näkymättömät: ei luovuteta! Ei anneta peloillemme valtaa! Taistellaan vastaan! Pidetään puolemme! Etsitään niin kauan, kunnes löydetään paikka, missä meidätkin toivotetaan tervetulleiksi!
Kun muut ei huomioi, olet itse muiden huomioitsija kuitenkin. Yksipuolisuus on hel..tin turhauttavaa pitkässä juoksussa. Kuule, veikkaisin että olet aika hienovarainen sisimmältäsi ja herkkä. Loukkaannut, elleivät toiset ÄLYÄ toimia samoin. Olen itse sellainen. Nielen ja ohitan paljon toisten virheitä kun tiedän etten ole itsekään täydellinen...armahdan ja annan anteeksi :)), olen hyvä ystävä. Mutta jos on toistuvaa ja pitkäaikaista unohtamista, huomiottajättämistä ja itse aina jaksat muistaa ja huomioida. Raivostus, latistus jne nostaa pintaan. Kuule, äläpäs huomioikaan sellaisia, jotka mollaa. Ota sanasta kiinni ja opi nakkelemaan takaisin. Toiset voi käsittää sinut ihan väärin jos vain otat vastaan ja nielet. Heillä voi mennä omatkin rajat sekaisin käytöksessä sinuun, mitä sallit ja mitä et. Jos ovat niin tyhmiä, ettei vastavuoroisuus pelaa ja aina vaan ottamassa niin annappa olla jonkinaikaa. Vaikea tietää sinulle neuvoa, kun en tiedä tapaustasi kunnolla. Sen vain tiedän, että mitä enemmän pyyteettömästi itsestäsi annat, ei vähennä sinua eikä arvoasi ihmisenä. Sitä korkeammalle nostaisin sinut jakkaralla. Se on toisten häpeä, ei sinun ja älä sen vuoksi mitä hyvää olet tehnyt, ala alentamaan itseäsi.
Me ollaan syvästi haavoittuneita/haavoitettuja ihmisiä, me näkymättömät ja varjot. Ehkä me ollaan kasvatettu ympärillemme muuri. Lopulta ajattelemme, että emme enää edes halua/tarvitse muita ihmisiä. Vetäydymme entistä enemmän kuoreemme, muurimme sisälle, jonka läpi toisten on enää edes mahdotonta yrittääkään päästä, vaikka löytyisikin joku joka haluaisi. Kuitenkin, jos saisimme pienen toivonkipinän, vaikka edes pienenpienen murusen: jospa SITTENKIN on toivoa. Jospa minä KUITENKIN selviäisin tästä. Uskaltaisin lähteä opettelemaan näkyväksi tulemista, pienenpienin askelin kerrallaan. Ehkä huomaisimme, että ne muutkin ovat haavoittuneita, ne muutkin ovat kasvattaneet muurin ympärilleen, jonka sisällä he voivat huonosti vaikka päälleppäin näyttää ihan muulta. Minusta tuntuu, että KAIKKI me ollaan jollain tavalla särkyneitä, ne "kauniit ja rohkeatkin", saattavat yksinäisenä hetkenään tuntea sisäisen kivun. Heillä vaan ehkä on niitä voimia pitää "kulissia" pystyssä. Mieltä varjoilta ne voimat on jo lopussa. Tahtoisin sanoa itselleni ja muille: EI LUOVUTETA! Pyydetään vaikka se srk:n työntekijä käymään, jos emme itse enää pääse ovesta uloskaan. Kirjoitellaan edes tänne palstalle, huomataan, että meitä haavoitettuja on paljon. Ollaan samassa veneessä!
Tuleeko jossakin paikassa vielä srk:n työntekijä käymään kotona? Ei ainakaan täällä, vaan itse pitää mennä pyytelemään keskusteluapua, sitten voi saada muutaman kerran. Minulle ainakin siellä on sanottu, että "sinun pitää itse järjestää omat asiasi, me täällä vain järjestetään retkiä". Että sellaista seurakunnasta.
Eri paikkakunnilla voi olla (näköjään) erilaisia käytäntöjä, tuleeko diakoniatyöntekijä pyydettäessä kotikäynnille. Itse tiedän kolme sellaista paikkakuntaa, joissa tämä toimii näin. Itse olen käynyt diakonissan luona juttelemassa 10 kertaa seurakuntatalolla. Mahdollisuus olisi ollut jatkaa pidempäänkin, mutta halusin itse lopettaa, koska koin saaneeni riittävän avun sillä kertaa. Seurakunnilla on muutakin kuin retkitoimintaa: esim. erilaisia ryhmiä (mm. sururyhmiä, yksinäisten tai masentuneiden piirejä), seminaaareja ja luentoja, riippuen paikkakunnasta. Ikävä kuulla, että sinulle on vastattu aika tylysti. Kuka lienee ollut vastauksen antaja: pappi, diakoniatyöntekijä vai joku muu srk:n työntekijä? Käsitykseni mukaan yksi diakoniatyön toimintatavoista on henkilökohtainen, luottamuksellinen sielunhoidollinen keskusteluapu elämän eri kriisitilanteissa. Oikaiskaa joku, jos olen väärässä.
Aloittajalle, ja kaikille muillekkin kirjoittajille: Meitä ei ole luotu turhaan. Vaikka koemme olevamme pimeän laakson taivaltajia, olemme silti kaikki YHTÄ arvokkaita ihmisiä kuin ne menestyvät, kauniit ja rohkeat!
Olen kärsinyt samoista asioista kuin sinä vuosia sitten ,lisukkeena mainitsemiisi asioihin mieheni petti minua, poikamme oli tuolloin neljä vuotta. Kärsin henkisestä väkivallasta tuon narsistin johdosta vuosia eromme jälkeen. Hän "vei" jopa osan vanhoista ystävistäni mennessään. Meni kolme neljä vuotta ennen kuin osa yhteisistä kavereistamme lopulta ymmärsi ex-mieheni "tosijutut" omien pahojen tekojensa peittämikseksi.
Laihduin erohelvetti-syksyn aikana 15 kg. Poika oli toki hoidettava vaikka minut sairaslomalle passitettiinkin. Nukuin nukuin ja nukuin aina mahdollisuuden tullen. Paras ystäväni pelkäsi että tapan itseni. No, kävi sekin mielessä mutta vain hetkittäin. En vastannut puhelimeen, hoidin kodin ulkopuolella vain pakolliset asia.
Ilman unilääkitystä ja serox-masennuslääkettä en olisi päässyt yli tilanteestani..enkä ilman parasta ystävääni.
Olen luonteeltani erittäin avulias, autan jos rahket riittää. Saan siitä itselleni hyvänmielen. Palkkioista parhaimmasta päästä. Osaan kyllä erottaa hyväksikäyttäjät ..tarvitsevat toisten apua kerrasta toiseen. Sitten olenkin kamala ja mahdottoman röyhkeä kun en jeesaa:) Mitä sitten?
Kukaan muu ei sinun päätäsi nosta ja tee päätöksiäsi kuin sinä itse. Pahinta on jos ei arvosta itseään, silloin ei osaa arvostaa muitakaan. Suurin osa painaa töitä niska limassa, hoitaa perheen ja yrittää selvitä ennalta arvaattomista asioista. Et ole ainoa, ymmärsin että olet yksinäinen ihminen? Onko sisaruksillasi perhe vastuulla,vapaa-aika tiukalla tms.sairautta perheessä? Ei sinua kukaan tule sieltä kotona hakemaan ja jos et kerro ongelmistasi lähimmäisille, eivät he tiedosta nitä olevankaan. Ulkokuoresikin taitaa viestiä että voit hyvin?
Kannattaa mennä lääkärin pakeilla, olet varmaan hyvin masentunut..pettynyt toisten välinpitämättömyyteen, ehkä sinä olet heidän mielestään välinpitämätön?..itsekeskeisyys on yksi oire masennuksesta ja se tulee ilmi tekstistäsi. Kun tulet kuntoon lopetat maailman tutkailun mikroskoopin linssin läpi ja huomaat sen vaihtuneen kaukoputkeen;)
meille kaikille, jotka olemme huolissamme siitä, että olet tehnyt lopullisen ratkaisun.
Oletko lääkityksellä? Olet selvästi erittäin masentunut. Lääkkeet auttavat, tiedän kokemuksesta. Vaikeinta on mennä pyytämään apua, ja sitä on vaikea saadakin. Prkl yhteiskunnan säästötoimet sairaanhoidon alueella...
Itse olen saanut apua vertaisryhmästä, tosin toiseen sairauteen. Siellä kaikki muutkin ovat samanlaisia. Yhtä sairaita, kurjia, yhtä syrjäytyneitä tai vaarassa pudota sinne. Ainakin oman kotikaupunkini keskussairaalan psykiatrian poli järjestää näitä ryhmiä jatkuvasti.
Apua on saatavissa, kun sitä jaksaa hakea! Voimia sinulle!
Luin viestisi mielenkiinnolla, koska miulla on aivan samoja oireita ja tuntemuksia. Hyväksi käytetään, mutta apua toisin päin heru ei millään.
Noista itsari-ajatuksista myös - totisinta totta myös miulle. Yrityksiä, joista pari tosi vakavaa...
Olin / olen totaalisen väsynyt kaikkeen, enkä jaksanut tehdä juuri mitään, eikä yhtään mikään kiinnostanut.
Vaikka olin ollut vuosia aktiivi-liikkuja, niin sekin alkoi tympiä, vaikka olinkin huippukunnossa.
Mutta kun en saanut oikeanlaista tukea - päädyin lopulta noihin yrityksiin.
Harmittaa suunnattomasti, että miksi varsinkin toinen näistä viimeisistä ei voinut onnistua, kun kerta oli niin lähellä...???
Miun elämä on ollut yhtä helvettiä koko elämäni ajan. Siks tämä saisi jo riittää!
Syntyessä oli napanuora kahdesti kaulan ympäri, eikä sykettäni kuulunut enää. Miks en voinut päästä täältä jo silloin??? Sitten helvetti jatkui. Alkoholistivanhemmat joi ja tappeli aina, ja äiti oli suurin kärsijä -samoin isoveljeni. Mutta mitä tekee pienelle lapselle nähdä jatkuvaa ja monipuolista asunnon hajottamista ja väkivaltaa muita perheenjäseniä kohtaan. ?
Lisäksi elämääni kuului 3-kuisesta asti atopia - tosi vaikea, jonka vuoksi olin osastolla lukemattomia kertoja.
Sitten 5-vuotiaana alkoi enoni taholta insesti, jota kesti noin 10 vuotta....
Koin myös koulukiusaamista ihottumani takia, ja myöhemmin rillien.
Kiusaaminen jatkui vieläkin pahempana työpaikallani. Mutta onneksi olin silloin vielä voimissani, ja sillä pärjäsin tiettyyn rajaan asti. Yritin sinnitellä, koska pidin tuosta työstä todella paljon. Olin siellä noin 8 vuotta, ja sain kokemusteni ja koulutukseni vuoksi niitä "parempia" hommia. Se ei haitannut, koska rakastin haasteita - ja viikkoon ei samanlaisia päiviä mahtunut.
Mutta se aika on historiaa.
Nyt mulla on jo molemmissa lonkissa proteesit. (Laitettu syksyllä 2005, ja tää toinen syksyllä 2009)
Ja kipuja on liki joka paikassa, vaihdellen paikkaa ja voimakkuutta...
Reumaahan tämä on, mutta etenee liian vauhdilla miun ikäiseksi... Niin totesi reumatologinikin.
Mutta tsemppiä sulle vaan kovasti! Yritä edes hetkeksi saada ajatukset muualle.
Minua on tukenut tosi paljon rakkaat koirani. Miun on pakko tosin vähentää "katrastani", koska en kyene hoitamaan ja lenkittämään niitä tarpeeksi. Siinä miun on ajalteltava vain koirien parasta.
Mulla oli syksyllä 10 koiraa (6 pentua ja 4 aikuista). Nyt niistä on uusissa kodeissa jo 3 aikuista ja 5 pentua.
Toivoisin kuitenkin, että saisin aktiivisen kodin joko toiselle, tai vaikka molemmille jäljellä oleville poitsuille...
Rotu on valkoinenpaimenkoira, ja 4-v. ranskantuonti-Barreni on tosi komea uros (mm.4xsert eri tuomareilta) Barren suvussa esim.isä (Targ) ja isänisä (Numba) olivat kasvattajan omia työvartiokoiria.
Lonkat on A/A, kyynärät 0/0, ja silmät terveet. Lisäksi sillä on BH-koe. Ja treenattu paljon peltojälkeä, jossa se toimi tosi hyvin. Harmi vaan, ettei saatu sen osaamista saatu siirrettyä kokeisiin.
Toinen on kohta 5-kk nuori poitsu. Veikan suvut on miun Suomeen tuomia. Emä on samasta ranskalaisesta kennelistä, kuin Barre. Emissä on kuitenkin eroa. Veikan emänisä on Barreni isänisä - tosi kivoja kaikki.
Sillä juuri tahdoin tyttöpennun ko. kennelistä, ja juuri tuosta yhdistelmästä, mistä tiesin tulleen tosi laadukkaita ja monella tavoin upeita harrastuskoiria. Eli Veikan emäemä (Speed) on ollut uskomaton periyttäjänä, ja vieläpä useiden urosten kanssa.
Speed on tuottanu mm. toistakymmentä opaskoiraa Pariisiin ja muuallekin Ranskaan. Ja eniten oppaita on juuri yhdistelmästä Speed - Targ, Speed - Numba (vaikka Targ ja Numba olivat vartiokoiria). Tästäkin pentueesta pääsi koulutukseen Pariisiin 2 Foksin sisarusta.
Veikan isästä "Dingosta" unohdin kertoa. Dingo on siis hakemani pentu Ruotsista. Sillä on tosi ihana luonne, ja se sopeutui uuteen kotiin koeajan kuluessa tosi hienosi. Samoin kuin Veikan emä Foksikin.
Ne molemmat sopeutui uusiin koteihin uskomattomattoman hienosti, ja nopeasti - vaikka aikaa oli vain viikko / perhe.
Uskon suurimman syyn olevan, että kaikki koirani olivat eläneet aina toisten koirien kanssa, ja nyt ne on perheissään ainoita koiria, ja ne saa jakamattoman huomion laumansa kanssa...
Laitan lisätietoja, jos jompikumpi kiinnostaa. Ja voidaan jutella muutenkin - tottakai!
email-osoitteeni : [email protected]
tee niinkuin hekin, unohda heidät. ja kiitä, etteivät muista ikääsi, jos olet nainen. parempi unohdettuna kuin silmätikkuna, eikö?
voisin sinua jotenkin lohduttaa,olet arvokas ihminen vaikka läheisesi ei sinua muistakkaan,itse itken kun molemmat lapseni ovat minut näköjään unohtaneet kokonaan,vaikka heille kaikkeni olen yrittänyt pienestä palkastani antaa,silloin kun he olivat pieniä,takaan etteivät kärsineet mistään,mutta nykyään minua ei muisteta mitenkään,oli isommat synttäritkin kukaan ei muistanut,silti annan anteeeksi,edelleen jos apua tarvitsevat olen valmis auttamaan,joskus mietin,että olenko ollut näin huono äiti,kun eivät minua muista kuin silloin vaan,kun tarvitsevat apua,minutkin ovat kaikki unohtaneet,mutta elämä jatkuu,yritän ola iloinen nautin kuitenkin työstäni ja ihmisistä joita tapaan,he eivät todellakan tiedä kuinka yksinäinen olen,kun ilta alkaa kukaan ei ota yhteyttä,mutta menenhän aamulla töihin,siis jatkan elämää,,