Miten vanhemmat suhtautuu?

Kun sairastuin kolmisen vuotta sitten anoreksiaan, vanhempani eivät saaneet siitä pitkään aikaan tietää. Piilouduin isoihin vaatteisiin ja piilotin ruuat ja heitin ne myöhemmin roskiin.. Kun he huomasivat kuinka paljon olen laihtunut (tajusivat asian vasta sitten kun opettajat ja terkka alkoi kysellä syömisestäni) he olivat hyvin järkyttyneitä, mutta tukivat minua todella paljon. He kysyivät minulta, jos haluaisin mennä juttelemaan psykologille, ja suostuin. En usko että se auttoi minua kovinkaan paljoa, mutta vanhmpani olivat helpottuneita kun saivat ulkopuolista apua. He ottivat myös yhteyttä ystäviini, jotta he saisivat tiedon sairaudestani ja voisivat tukea minua sen kanssa. Paras apu sairauteen olikin ystävien ja perheen tuki ja "oikeanlainen" suhtautuminen. Kukaan ei ruvennut kammoksumaan minua. Nyt olen jo parantunut lähes kokonaan anoreksiasta ja voin suht hyvin. :---)

Havaitsin pientä huolta, kun huomasivat tämän ja kun olin oikeasti tosi laiha. Nyt olen normaalipainon puolella, mutta mieleltäni edelleen anorektikko. Laihtua haluan nyt kovalla tahdolla. Enää en peittele laihduttamistanikaan kovin. Olen 18, saan tehdä mitä haluan. Nykyään äitini on erittäin hyökkäävä ja harmittelee sitä, kuinka pilaan sen elämän. Isä on alkanut samaistua tähän. Parantua en todellakaan halua enkä pysty juuri ehkä tuon takia. Äiti siis uhkailee myös paljon, kuinka se saa mut hoitoon keinolla millä hyvänsä (="poliisien ja ambulanssin kanssa"). Jos itken, koska olen syönyt "liikaa", saan vaan kuulla huutoa siitä, kuinka mulla ei oo mitään syytä itkeä. Ja kerrankin sanoin ja itkin: "mulla on vaan niin paha olla". (olisin todella kaivannut edes halauksen) Tähän sain kuulla, kuinka äidilläni on asiat paljon paljon pahemmin ja mä voin pitää turpani kiinni.
Että näin meillä. :) Mulla on myös pitkä lista koneellani äidin sanomia loukkauksia, joita luen aina kun tekee mieli syödä.
Sori jos on vähän sekava, oon tosi väsyny.

Olen syömishäiriöisen äiti. Hätä lapsen terveydestä on suuri. Kuitenkin yritän parhaani mukaan ylläpitää rauhallista ja turvallista ilmapiiriä kotona ja erityisesti ruokailuhetkinä. Nyt se ajoittain onnistuukin aika hyvin, mutta aluksi oli opettelemista, kun ei voinut käsittää parhaalla tahdollaankaan, mistä on kysymys. Onneksi hyvää kirjallisuutta on saatavilla, olen ahminut kaiken tiedon ja alkanut ymmärtää tätä järjen vastaista sairautta sen verran kuin se ulkopuoliselle on mahdollista. Aluksi olin epävarma, uskallanko puuttua annoskokoihin ym. mutta pian huomasin, että tytär ärsyyntyi eniten, jos olin ikään kuin en olisi huomannut. Pienikin vilkaisu lautaselle sai silloin aikaan kohtauksen. Luonnotontahan se olikin. Nyt keskustelemme asioista, välillä tulee törmäyksiä, mutta ajoittain tunnen jopa olevani apuna ja tukena. Tärkeää tässä on erottaa lapsi ja sairaus. Kovin pitkälle tulevaisuuteen ei voi nähdä, pitää keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja iloita jokaisesta hyvästä hetkestä. Kun niitä saa lisättyä niin saatetaan olla jo paranemisen tiellä.