Olen kohta 22-vuotias nuori nainen. 17-vuotiaana aloin tapailemaan miehiä, mutta sopivaa vaan ei tunnu löytyvän. Olen tapaillut reilua kymmentä miestä joista 2 olisi kiinnostanut todenteolla, mutta se ei syystä tai toisesta toiminut, muut olen jättänyt muutaman tapailun jälkeen kun en ole tuntenut kipinää. Sitten on melko monia iskuyrityksiä, mutta aika harva saa minut ihastumaan.
Minulla on ollut deittiprofiileita netissä, opiskelen ja sen kautta on monia tapahtumia, harrastan kaikenlaista (liikuntaa), minulla on kavereita joiden kavereihin olen tutustunut, käyn melkein joka viikonloppu baarissa...olen siis aktiivinen että sitä ei voi syyttää.
Huolehdin itsestäni, olen erittäin hoikka, pitkähkö, itsenäinen, nätti (vahvuuteni on kroppa, naama aika tavallinen), liikunnallinen, pukeudun rennosti mutta naisellisesti ja tilanteesta riippuen, minulla on harrastuksia, en ole liian takertuva mutta en odota että mies ottaa aina yhteyttä vaan pyrin tasapuolisuuteen ja haluan yrittää antaa mahdollisimman paljon itsestäni, opiskelen ja olen ollut töissä (fiksukin siis siinä mielessä), mukava, ystävällinen, osaan puhua asioista ja tunteista, järkevä...
Pahin "vikani" on lienee se että olen melko hiljainen eikä rento läpänheitto yleensä suju. Tykkään kyllä ihmisten seurasta ja juttelen sillointällöin, mutta asteikolla 0-5 (0 hiljaisin ja juroin) olen ehkä 2, hyvinä päivinä 4. En aina keksi ihmisten kanssa puhuttavaa ja sen takia on välillä hiljaisia kiusallisia hetkiä. Jännitän myös aika paljon sosiaalisia tilanteita, vaikka niistä yleensäottaen nautin. Jännittämisen takia aivot usein menevät lukkoon ja saatan vaikuttaa "tyhmältä" tai jotenkin oudolta... Mielestäni kuitenkin hyväksyn itseni tälläisenä enkä pidä itseäni minään säälittävänä tapauksena, vaikka huonoja päiviä onkin. Perusluonteeltani olen rauhallinen, ja minua myös kiusattiin ala-asteella mikä vaikuttaa nykyiseenkin itsetuntooni.. Korostan siis että tärkeistä asioista osaan puhua, enkä ole sisäänpäinkääntynyt, small talk -taidot eivät vaan ole huippuluokkaa aina.
Nyt nämä 2 ihastustani jo seurustelevat toisten kanssa, huoh..se tässä sai aikaan tämän miettimisen.. Aina ajattelen että olen nuori ja kyllä sitä kerkeää, mutta aika menee niin nopeasti..
Minulla on ollut deittiprofiileita netissä, opiskelen ja sen kautta on monia tapahtumia, harrastan kaikenlaista (liikuntaa), minulla on kavereita joiden kavereihin olen tutustunut, käyn melkein joka viikonloppu baarissa...olen siis aktiivinen että sitä ei voi syyttää.
Huolehdin itsestäni, olen erittäin hoikka, pitkähkö, itsenäinen, nätti (vahvuuteni on kroppa, naama aika tavallinen), liikunnallinen, pukeudun rennosti mutta naisellisesti ja tilanteesta riippuen, minulla on harrastuksia, en ole liian takertuva mutta en odota että mies ottaa aina yhteyttä vaan pyrin tasapuolisuuteen ja haluan yrittää antaa mahdollisimman paljon itsestäni, opiskelen ja olen ollut töissä (fiksukin siis siinä mielessä), mukava, ystävällinen, osaan puhua asioista ja tunteista, järkevä...
Pahin "vikani" on lienee se että olen melko hiljainen eikä rento läpänheitto yleensä suju. Tykkään kyllä ihmisten seurasta ja juttelen sillointällöin, mutta asteikolla 0-5 (0 hiljaisin ja juroin) olen ehkä 2, hyvinä päivinä 4. En aina keksi ihmisten kanssa puhuttavaa ja sen takia on välillä hiljaisia kiusallisia hetkiä. Jännitän myös aika paljon sosiaalisia tilanteita, vaikka niistä yleensäottaen nautin. Jännittämisen takia aivot usein menevät lukkoon ja saatan vaikuttaa "tyhmältä" tai jotenkin oudolta... Mielestäni kuitenkin hyväksyn itseni tälläisenä enkä pidä itseäni minään säälittävänä tapauksena, vaikka huonoja päiviä onkin. Perusluonteeltani olen rauhallinen, ja minua myös kiusattiin ala-asteella mikä vaikuttaa nykyiseenkin itsetuntooni.. Korostan siis että tärkeistä asioista osaan puhua, enkä ole sisäänpäinkääntynyt, small talk -taidot eivät vaan ole huippuluokkaa aina.
Nyt nämä 2 ihastustani jo seurustelevat toisten kanssa, huoh..se tässä sai aikaan tämän miettimisen.. Aina ajattelen että olen nuori ja kyllä sitä kerkeää, mutta aika menee niin nopeasti..
Vastaukset 14
Vanhimmat
Osikkosi "Miksen löydä ketään..." on hyvin harhaanjohtava, sillä et kelpuuta ketä tahansa. Ja niin kai se meneekin, ei ole sitä kaivattua "oikeenlaista kemiaa".
Ei hätää, kyllä sä löydät kun olet nainen! Laske rimaa tai odota rauhassa.
Niinpä, jos olisin mies niin en välttämättä edes löytäisi. :( Naisilla on niin paljon helpompaa...eli en ole edes mikään kummoinen...
miehellä asiat ovat toisin.
Olet oikeassa, naisilla seurustelukumppanin löytäminen käy itsestään. Ympärillä on koko ajan pyörimässä kaksilahkeisia - tarvitsee vain valita parhaalta tuntuva ehdokas.
Tässä muutamia faktoja tosielämästä:
http://kvantti.tky.fi/in/116.shtml
http://kvantti.tky.fi/in/115.shtml
http://kvantti.tky.fi/in/93.shtml
No siinähän tapauksessa olisin jo löytänyt ja valinnut parhaimman?
Milloinkohan Suomessa myönnetään, että mies ei saa olla sairas tässä yhteiskunnassa. Tasa-arvoa ei ainakaans se ole, että sairas mies jätetään parisuhdeonnen ulkopuolelle.
No ei vitussa mene noin. "Sä oot nainen niin löydät". Ja paskat.
Millä hiton perusteella? Ai jos tarkoitat sitä että kun oot nainen voit olla kiero ja koukuttaa miehiä ympärillesi? No mitä jos et ole kiero. Tai jos sulle ei kelpaa ihan kuka vaan, joka dippaa itsensä joka naapurin pimussa pelkästään siksi kun pystyy tai luulee pystyvänsä.
Uskokaa vaan tähän eriarvoisuuteen ja hukuttautukaa viinaan "koska olen mies".
Et ole yksin ongelmasi kanssa. Olen 27-vuotias "nuori"mies, joka ajattelee vieläkin, että kyllä sitä kerkiää :) Mulla on kanssa ongelmana se etten osaa puhua smalltalkia/paskaa, jännitän joskus vieraita ihmisiä, ja itsetunto on ajoittain heikko (kiusaamistausta). Muuten olen sosiaalinen ja ihan ok näköinen ulkoisesti. Minulla ei ole ollut pysyviä seurustelusuhteita nyt muutamaan vuoteen, kun jotenkin jossain vaiheessa luovutin että sitä oikeaa, samalla aaltopituudella olevaa ihmistä, ei vaan ole olemassa. Aikaisemmin olen kuitenkin seurustellut ja tapaillut paljonkin.
Itse olen "analysoinut" ongelmaani siten, että se johtuu suurimmalta osin heikohkosta itsetunnosta. Tämä heikko itsetunto luo sitten erilaisia pelkoja, jotka hankaloittaa ongelman ratkaisua. Epäonnistumisen pelko ja hylätyksitulemisen pelko on ehkä voimakkaimmat tunteet. Liian korkeat odotukset tulevaa kohtaan vielä ruokkivat näitä pelkoja. Siihen kun vielä lyödään ajoittainen sosiaalisten tilanteiden aiheuttama hermostuminen niin soppa on valmis. Heikkouksiahan ei tässä maailmassa saa näyttää.
Smalltalkin puhumisongelma liittyy itselläni ainakin siihen, että en vaan tykkää aina jauhaa merkityksetöntä soopaa. Joskus tietenkin tulee sitäkin harrastettua. Sitten kun alkaa jauhaan jotain ns. fiksumpaa niin pidetään outona. Nyt olen ratkaisuksi tähän ongelmaan alkanut opiskella sosiaalipsykologiaa, jossa keskustellaan ns. tärkeimmistä asioista, ja ihmiset ovat enemmän samalla aaltopituudella. Jos sieltä vaikka sitten löytäisi sen oikean. Toivo elää, sitä ei saa menettää:)
Minulla ei ole ongelmana sosiaaliset taidot, vaan sosiaaliset piirit. Kun on kapeammat kuin hammasharjan raot, niin minkäs teet :( Sosiaaliset taidothan minulla on suvereenit, mutta koska en opiskele tällä hetkellä, niin kumppanin hankkiminen on aikamoista hakuammuntaa. Seuraava analogi kuvastaa hyvin tilannettani: "Ainut ihminen joka voisi hävitä kumppanin löytämisessä näillä sosiaalisilla taidoilla on sellainen, joka ei kykenisi leipäänsä hankkimaan."
Joo samaa mietin minä. Ikää on 23 vuotta eikä ole koko elämän aikana ollu yhtään edes naispuolista tuttavaa. Että ne naiset mulle ihan outoja otuksia. Mutta olkoot.
No paha se itsekin yksinäisenä ihmisenä ehdottaa, mutta suosittelisin vähentämään seurustelua.
Koitappa piruuttaan olla puolisen vuotta seurustelematta, voit tänä aikana löytää jonkun joka on oikeasti seurustelemisen arvoinenkin.
Jos olet tätä jo yrittänyt, suosittelen jättämään baarissa tavatut miehet ulos laskuista. Ja aloittamaan elämän yleensäkin asenteella, en etsi kumppania. Kun tapaat uusia ihmisiä, älä varsinkaan heti pohdi heistä uutta kumppania.
Itselleni on taas tuottanut suurta nautintoa päästä takaisin kouluelämään, tavata vanhoja ja uusia ihmisiä, pelkästään kavereina. Viettää iltaa kahvikupin ääressä ja puhua turhistakin asioista hymy suupielellä :)
Pitkään aikaan en ole näin onnellinen ollut, ja olen jopa saanut unohdettua oman rakkaudenkaipuuni, joka on jäätävän iso. Mutta suosittelen tätä, älä siis ajattele liikaa, vaikka se tyhmältä kuulostaisikin niin kellu virran mukana.
Mitä sinä edes etsit?
Jos tietää mitä haluaa niin saa sen.
Miehiä on muuten miljoonittain jotka haluavat sinut.
Olisit vaan onnellinen kun sulla on noita miehiä ollut, kaikilla ei ole yhtä hyvää tuuria!
Joka viikko baarissa, kavereita, harrastuksia... mä olisin niin kiitollinen noista asioista, mutta kun ei oo koskaan mitään kavereita eikä juhlia, poikaystävistä puhumattakaan!
Tuommoisessa tilanteessa ujous ei edes haittaa, se on jopa vähän plussaa!
Kaikki miehet eivät varmasti tykkää semmoisista räkättävistä ja riehuvista känniakoista, ja tuommoiset rauhalliset naiset erottuvat hyvin joukosta. Jos sun seura kelpaa baarissa ja olet ollut noin monen miehen kaa, niin tuskin sulla mitään ongelmia/vikoja on! Kukaan ei voi olla 100% täydellinen.
anteeksi, just huomasin että kirjoitukseni ei edes oikeastaan kuulunut tänne yksinäisyys-palstalle, monella menee paljon huonomminkin.. olen kyllä itse kokenut myös sellaista yksinäisyyttä ettei ollut kavereita ja vietin aikaani neljän seinän sisällä (14-17-vuotiaana), ja se on pahin pelko että elämäni muuttuu sellaiseksi taas..sen takia teen kaiken sen eteen ettei niin kävisi. ja pidän yllä aktiivista elämää vaikka kuinka välillä jännittäisi. tsemppiä kaikille ja kiitos kommenteista.