Tungen äitinä tänne teidän isien palstalle kysyäkseni teidän isien mielipidettä vaikeassa tilanteessani. Minulla ja ex-avomiehelläni on 1,5-vuotias poika. Mies lähti ekan kerran luotamme miltei vuosi sitten. Yhtäkkiä yllättäen varoittamatta. Ei halunnut edes tavata viikkoon, ei missään nimessä hoitaa eikä tavata lastaan lainkaan, muutamaan päivään ei vastannut puhelimeenkaan. Ei ollut riitaa, luulin että meillä meni hyvin muttei ilmeisimmin mennyt hänen mielestään. Pikkuhiljaa hän tuli kotiimme hoitamaan poikaamme, aina minun pyynnöstäni, noin kerran viikossa yhdeksi illaksi ja vähitellen palasimme yhteen. Kesällä hän lähti samalla tavalla toisen kerran. Sama reaktio taas. Ei halunnut hoitaa poikaansa lainkaan, ei vastannut puhelimeen, ei halunnut tavata. Kunnes pikkuhiljaa tuli hoitamaan häntä enemmän ja enemmän ja taas palasimme yhteen. Viikko sitten alkoi kolmas kierros. Sama meno.
Nyt kysytte että miten ihmeessä otit sen takaisin. Rakkauttani, kiltteyttäni. Ja miksi se lähti. Rakkaus sammui kuulemma. Pysyykö mikään perhe pelkän rakkauden voimalla kasassa? En tiedä. Mutta nyt olen itse niin lopussa toivomisiin ja pettymisiin etten halua sitä samaa pojalleni. Sitä että lupaa ja yleensä hoitaa, mutta välillä ei hoidakaan. Isällä menee hyvin poikansa kanssa kun häntä tapaa, on kuin paraskin perheenisä kun lastansa hoitaa mutta kun "menovaihe" iskee, peruuttaa hoitokertoja yksipuolisesti tekstiviestillä. Laittaa kaikki menot oman poikansa tapaamisten ohi. Ja kaikki on aina lopullista. Kunnes tulee toisenlainen fiilis.
Eli nyt kysyn teiltä isät että mitä tässä kannattaisi tehdä. Arvostan pitkälle isän ja pojan suhdetta ja siksi olen ollut liiankin armahtavainen exälleni, olen ajatellut että pääasia että näkee poikaansa, vaikka epäsäännöllisesti niin silti näkee. Että poika oppii tuntemaan isänsä. Nyt poika vaan alkaa olla pian siinä iässä että osaa odottaa tapaamisia ja siten pettyäkin jos ne peruuntuvat. Olen ajatellut lyödä isälle vaihtoehdot tiskiin: joko tapaat säännöllisesti ja huolehdit itse tapaamisten sopimisesta eikä peruutuksia tule TAI et tapaa poikaasi enää lainkaan. Haen yksinhuoltajuutta ja isän ja pojan tapaamiset loppuvat siihen. Olenko typerä jos noin teen? En uhkaile suotta, jos nuo vaihtoehdot hänelle esitän niin ja meno jatkuu entisellään niin joudun uhkaukseni toteuttamaan.
Nyt kysytte että miten ihmeessä otit sen takaisin. Rakkauttani, kiltteyttäni. Ja miksi se lähti. Rakkaus sammui kuulemma. Pysyykö mikään perhe pelkän rakkauden voimalla kasassa? En tiedä. Mutta nyt olen itse niin lopussa toivomisiin ja pettymisiin etten halua sitä samaa pojalleni. Sitä että lupaa ja yleensä hoitaa, mutta välillä ei hoidakaan. Isällä menee hyvin poikansa kanssa kun häntä tapaa, on kuin paraskin perheenisä kun lastansa hoitaa mutta kun "menovaihe" iskee, peruuttaa hoitokertoja yksipuolisesti tekstiviestillä. Laittaa kaikki menot oman poikansa tapaamisten ohi. Ja kaikki on aina lopullista. Kunnes tulee toisenlainen fiilis.
Eli nyt kysyn teiltä isät että mitä tässä kannattaisi tehdä. Arvostan pitkälle isän ja pojan suhdetta ja siksi olen ollut liiankin armahtavainen exälleni, olen ajatellut että pääasia että näkee poikaansa, vaikka epäsäännöllisesti niin silti näkee. Että poika oppii tuntemaan isänsä. Nyt poika vaan alkaa olla pian siinä iässä että osaa odottaa tapaamisia ja siten pettyäkin jos ne peruuntuvat. Olen ajatellut lyödä isälle vaihtoehdot tiskiin: joko tapaat säännöllisesti ja huolehdit itse tapaamisten sopimisesta eikä peruutuksia tule TAI et tapaa poikaasi enää lainkaan. Haen yksinhuoltajuutta ja isän ja pojan tapaamiset loppuvat siihen. Olenko typerä jos noin teen? En uhkaile suotta, jos nuo vaihtoehdot hänelle esitän niin ja meno jatkuu entisellään niin joudun uhkaukseni toteuttamaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
nyt ensiksikään enää yrittäkö sitä yhteen palaamista lainkaa, siis onko isällä mitään asuntoa vaiko missä elelee nämä väliajat. Noh, jos ei asuntoa ole, niin pikapikaa sellaista hommaamaan, siis ehdota hänelle että hommaisi sellaisen, sitten vaan jos saisit raahattua hänet lastenvalvojalle, niin että saisitte jonkinlaisen tapaamissopimuksen tehtyä. Sen jälkeen isä voisi pitää lastaan luonaan, joko tuon sopimuksen mukaan, tai jos ette sellaista saa aikaan, silloin kun hänelle sopii, (jos siis pidät tärkeänä näitä tapaamisia), tahi miten nyt muuten haluattekin. Monilla isillä näets sattaa ruveta vain se ns. perhe-elämä ahdistamaan, vaikka lapsensa kanssa haluaisikin olla (ainakin joskus), kaikista kun vain ei ole siihen yhteiseloon rakkaudella tai ilman, valitettavasti. Tiedä sitten selkeyttäisikö tuo asioita ollenkaan, mutta jos isä olisi edes hieman myötämielinen tuollaiselle järjestelylle, niin ainakin olisi mahdollisuus tähän lapsen ja hänen suhteen muodostumiselle.
On isällä oma asunto. Ei vaan halua hoitaa poikaansa siellä koska se on kuulemma poikamiesboxi. Suostuu hoitamaan mutta vain minun ja poikani kodissa. Mutta tosiaan välillä peruu sitten näitäkin noin kerran viikossa tapahtuvia tapaamisia. Tuntuu että muutenkin arvomaailma on hänellä vähän kummallinen. Treenit ja kavereiden tapaamiset menevät oman pojan tapaamisten ohi. Mielestäni tuon asian pitäisi muuttua jotta isyydestä tulisi käytännössä mitään. Kun lapsesta pitää kuitenkin huolehtia aina, ei vain silloin kun ei löydy parempaa tekemistä. Ja sen lisäksi sen pitäisi olla isälle itselleenkin tärkeää. I
Mistä tuo muuten joltuu että se että monilla isillä perhe-elämä ahdistaa? En ole koskaan yrittänyt mieheni menoja rajoittaa, silloin kun asui meidän kanssammekin ja poika oli vauva niin kävi noin kerran viikossa baarissa kavereidensa kanssa.
Mitä itse olen isien kanssa jutellut, niin enimmäkseen niitä ahdistaa, joille vauva on ensisijaisesti ollut vaimon projekti johon mies on joutunut vaan sopeutumaan. Jos joutuu isäksi puoliksikaan vastoin tahtoaan ja äiti jotenkin olettaa lapsen taianomaisesti miestä muuttavan, niin soppa on valmis.
Niissä tuttavaperheissäni, joissa isät ovat täysillä mukana, on vauvaprojekti ollut alkuaankin molempien oikeasti haluama.
Sinun tilanteestasi en tiedä, mutta yleisesti ottaen monesti mies joutuu isäksi tahtomattaan tai koska ei osaa sanoa ei (eli pelkää vaimon lähtevän tai suvun ihmettelevän jos lapsia ei tule) ja tällöin sitä ei kiinny lapseen niin paljoa.
Tuo on tiedossa. Maillä vauva oli vahinko emmekä sitten keskeyttäneet raskautta. Mutta se ei silti selitä että mikä siinä perhe-elämässä ahdistaa. Kun lapsi tuntuu olevan rakas, hänen kanssaan leikkii ja hoitaa ja huolehtii. Kun on paikalla. Kun ei ole niin ei huolehdi. Minua kiinnostaa se että mikä siinä perhe-elämässä on niin ahdistavaa.
Se on varmaan ikä/kypsymiskysymys, sellainen mies joka isäksi oikeasti haluaa, on kypsynyt ajatukseen isyydestä ja sitoutunut tähän vastuuseen. Jos taas suunnittelematta tupsahtaa isäksi, voi olla että mieli ei ole vielä mukana siinä touhussa, vaan ailahtelee oman olon mukaan. Välillä siis paneutuu hoitamiseen ja välillä ei. Tämä on varmaan ihan tyypillistä isille jotka eivät ole alunperin raskautta toivoneet. Ei varmaan tarkoitakaan sitä etteivätkö rakastaisi lastaan, eivät vaan osaa ottaa vastuuta arjesta ja lapsesta.
Miksi ei selitä? Jos on joutunut tilanteeseen puskista, niin ilman muuta sellainen voi ahdistaa ja paljonkin.
Suoraselkäinen hyväksyisi tilanteen ja rupeaisi sopeutumaan, mutta ilmeisesti hän ei sitten halua näin toimia vaan potkii vastaan. Sinänsä ymmärrettävä reaktio, mutta toisaalta epäkypsä. Jos hän olisi halunnut "eroon vahingosta", niin sitten vieläkin ymmärrettävämpi, mutta edelleen epäkypsä - yhteinen juttuhan se on.
Lapset ovat kuitenkin lopulta niin suloisia, että siitä haluaa kuitenkin nauttia edes ajoittain. Kuulostaa, että tällä hetkellä hän haluaa vain nauttia lapsesta kunhan muut, hänelle ensisijaiset menot on hoidettu. Kuulostaa vähän, että saat kasvattaa kaksi lasta yksillä paskavaipoilla.
Seliseliseli... Kyllä noin isoista asioista pitää osata itse päättää. Siis pitää olla munaa sanoa ei jos ei lasta halua, keskenkasvuisten selittelyä tuollanen. Emmää halunnu mutku vaimo halus ja pelotti että tulee ero ja blaaaa.
Minkälainen tossukka siittää lapsia maailmaan vastoin omaa tahtoaan?
..peukkua jo ylöspäin, mutta alaspäin oli kyllä tarkoitus :o)
Mutta tosiaan, minä en ymmärrä tuota.. ahdistaa, ei valmis ottamaan vastuuta yms Mitäs jos äiti käyttäytyisi samalla tavalla, molemmillehan lapsi on ollut yllätys ja vahinko.. Kyllä jos lapsen maailmaan saattaa vahingossa tai tarkoituksella on otettava itseään niskasta kiinni sen verran, että huolehtii lapsesta ja asettaa sen omien etujensakkin edelle. Miksi isällä pitäisi olla oikeus lapseen jos hänellä ei kuitenkaan ole velvollituutta häneen?!? Kyllä mies on nyt laitettava ymmärtämään, ettei ohareita enää tehdä yms Ja älkää nyt missään nimessä enää palatko tosiaan yhteen..
Mikä ihmeen poikamiesboxi??? Oma lapsi ei siis ole sinne tervetullut? Aaaargh, mitä maa päällään kantaakaan!! Oletko varma, että hän asuu yksin?
Minä en ole alkuperäinen kirjoittaja. Toisekseen minun mielestäni on loogista että uusi tilanne voi ahdistaa.
Myöskin olen vahvasti sitä mieltä, että kyseisen iskän pitäisi kypsyä aikuiseksi ja kantaa vastuunsa. Yksi märkäkovrva tuppikullihan tuommoinen vastuunpakoilija on. Siitä ei pääse mihinkään. Se ei kuitenkaan poista sitä, että syitä voisi (ainakin yrittää) ymmärtää. Monelle miehelle, kuten ilmeisesti sinulle, tällainen on tietysti ylivoimaista putkiaivojen takia, mutta on miehiä, kuten minä, jotka osaavat ajatella asiaa muultakin kantilta ja siitä huolimatta osaavat kantaa vastuuta (ja antaa ja vaatia sitä muiltakin). Näillä keinoilla, katsos poikanen, elämässä saavutta enemmän kuin yksipuolisella tuomitsemisella.
Hyviä pointteja ja kommentteja teillä kaikilla. Kiitos niistä. Tuttujakin ovat, kaikki ovat sitä mieltä että pitäisi kantaa vastuunsa. MInäkin olen sitä mieltä mutta siihenhan ei voi pakottaa. Ainut joka ottaa asian kevyesti on isä itse. Hän tuntuu olevan hyvin luottavainen poikansa pärjäämisen suhteen, koska onhan sillä äiti, siis minä, joka sitä hoitaa. Tietysti hienoa että minun huolehtimiskykyihini niin täysillä luottaa mutten minä voi kuitenkaan olla yhtä aikaa äiti ja isä. Äidin roolissa on ihan riittävästi. Sen lisäksi itse vedän jaksamiseni äärirajoilla ihan koko ajan koska ihan kaikki vastuu on nyt minulla. Ei oikein ole mahdollisuutta alkaa miettimään että jaksanko ja pystynkö.
Kun olen tästä asiasta ihmisten kanssa jutellut niin kovin usein esitetään selitykseksi että miestä varmaan ahdistaa. Aina löytyy siihen pari muutakin esimerkkitapausta jossa isää oli alkanut ahdistaa. Minusta se on vähän omituista että mies saa nykyään jotenkin osittain luvalla ahdistua jos vaikka perheeseen syntyy vauva (kamalaa, ennenkuulumatonta että perheeseen syntyy lapsia!) ja lähteä karkuun jos liikaa ahdistaa. Sitä vähän paheksutaan mutta mitä jos äiti lähtee ja jättää lapsensa? Todennäköisesti äiti luokitellaan mielenvikaiseksi. Ei riitä selitykseksi että ahdistaa. En voisi itse kuvitella kertovani kenellekään että minua ahdistaa oma lapseni. Että otinpa ja lähdinpä.
kanssasi! Äläkä missään nimessä enää palaa tuon miehen kanssa yhteen. Sinulla on mahdollisuus löytää elämääsi hyvä mies (heitäkin on) ja pojallesi kunnon roolimalli. Jos roikut exässä menetät sen mahdollisuuden. Toki mies voi olla lapsen elämässä mukana, mutta tosiaan täytyy oppia ottamaan vastuuta vaikka ahdistaisikin..
Nyt lakkaat "painostamasta" isää "lapsenvahdiksi". Hän on lapsen isä. Kysyt suoraan, miten hän haluaa tapaamiset, pyydät paperilla ehdotuksen. Sano, että laittaa kerralla sellaisiksi, että ovat pitävät ja vain sairaus, tai siihen verrattava, voi perua tapaamisen. Sinullakin on elämä ja sovit menojasi hänen tapaamisilleen. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Et anna köyttä, et sympatiaa, asiat asioina. Myöskään sinun luonasi ei voi tapaamiset jatkua, jos isällä on oma asunto. Sinulla on siellä oma elämä ja omia salaisuuksia, joita et exän kanssa halua jakaa. Kerro että pakkaat kyllä lapselle tarvittavat vaatteet, tarvikkeet sekä lääkkeet mukaan. Isä hankkii sängyn, käytettynäkin saa edullisia. Anna aikaa hankkia, ei voi viedä kovin kauaa. Myös matkasänky pienelle käy alustavasti. Rasitat vain tällä köydenvedolla itsesi, ja saatte lapsen kanssa elää koko elämänne odottaen, peruen, joustaen.
Harmi vaan ettei suostu hoitamaan poikaansa luonaan. Vaihtoehto on ilmeisesti se ettei hoida ollenkaan. Sen lisäksi peruu tapaamisia ilman sen kummempia perusteluja. Voihan siitä sanoa ja vaatia ja kirjoittaa sopimuksia muttei se mitään muuta. Vaihtoehtona on sitten se ettei tapaa lastaan laisinkaan muttei se taida olla kenenkään edun mukaista.
Ikävä tilanne kaikinpuolin. Heittäisin villinä veikkauksena, että ex-miehesi käyttää huumeita..ahdisti tai ei. Kämppään ei voi mennä, tapaamiset peruuntuu, aineet menee lapsen edelle!?