tuntuu kuin sisälläni olisi raskas kivi, en haluaisi sitä enää kantaa. en vai pysty jättämään sitä pois.
lapsuus meni alkoholisti perheessä, koulu oli yhtä painajaista, aina opettajien hampaissa. pientä ylivilkkautta ja pahoja vaikeuksia oppia kirjoittamaan. kaikesta tästä huolimatta olen pystynyt löytämään itselleni töitä ja ihan mukavasti pärjännyt työelämässä (paska hommia ja pitkiä päiviä). parisuhteet eivät ole onnistuneet, niitä lienee takana jo toistakymmentä.
haluaisin aloittaa ihan alusta, mikä ei tietysti ole mahdollista. mutta jos jollain tapaa pystyisin unohtamaan oman menneisyyteni tai antamaan itselleni anteeksi ja jatkaa ylpeänä itsestäni omaa elämääni. miksi hitossa tuota surkeaa lapsuutta ja nuoruutta pitää edelleen murehtia??? millä sen voisi jättää taakseen???
lapsuus meni alkoholisti perheessä, koulu oli yhtä painajaista, aina opettajien hampaissa. pientä ylivilkkautta ja pahoja vaikeuksia oppia kirjoittamaan. kaikesta tästä huolimatta olen pystynyt löytämään itselleni töitä ja ihan mukavasti pärjännyt työelämässä (paska hommia ja pitkiä päiviä). parisuhteet eivät ole onnistuneet, niitä lienee takana jo toistakymmentä.
haluaisin aloittaa ihan alusta, mikä ei tietysti ole mahdollista. mutta jos jollain tapaa pystyisin unohtamaan oman menneisyyteni tai antamaan itselleni anteeksi ja jatkaa ylpeänä itsestäni omaa elämääni. miksi hitossa tuota surkeaa lapsuutta ja nuoruutta pitää edelleen murehtia??? millä sen voisi jättää taakseen???
Vastaukset 13
Vanhimmat
On niitä jotka on saaneet aloittaa alusta, se on mahdollista. Jeesukselle voit jättää taakat
ei pysty noudattamaan, niin tiukkaa säännöstöä. ihan raskasta on ilman tiiliskiven paksuista sääntökokoelmaa. on sitä jeesustakin yritetty löytää, vaan en kelvannut.
Kun Jeesukselta kysyttiin lain tärkeintä käskyä, vastaus oli että "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat".
Mikäli noudat näitä kahta sääntöä noudatat myös kaikkea muuta. Jeesukselle kelpaat aivan varmasti, sillä Hän on kuollut sinunkin syntiesi puolesta.
Jos haluat jutella aiheesta lisää ja tarkemmin niin puhun kanssasi mielelläni. Jätä tällöin sähköpostiosoitteesi tai käyttämäsi pikaviestimen (messenger tms) osoite.
Ikävää, että olet kokenut uskon vain tiukkana säännöstönä ja tiiliskiven paksuisena sääntökokoelmana. En halua ruveta tuputtamaan, sanon vain sen, että minulle myös uskosta on ollut apu. Olen saanut jatkaa elämääni ARMAHDETTUNA. Miksi sinä olet kokenut, että Jeesukselle et kelvannut? Hänelle kelpaavat ihan kaikki, vaikka mitä olisi tehnyt. Armottomia ihmisiä löytyy myös uskovaisista. Olen surullinen, jos olet törmännyt tällaisiin uskoviin ihmisiin.
Olet todella sisukas ihminen, olet jaksanut, löytänyt töitä ja pärjännyt työelämässä. Kaikista noista vaikeuksista huolimatta. Sinulta löytyy kuitenkin voimavaroja, joiden avulla saat puskettua elämässä eteenpäin. Omaa menneisyyttään ei pysty unohtamaan, se seuraa mukana ja vaikuttaa jollain tavalla koko loppuelämän. Mutta, sen kanssa voi "tulla sinuiksi", sen kanssa voi oppia elämään siten, että se ei enää HALLITSE elämää. Sinulla on ihan täysi syy olla ylpeä itsestäsi. Jokainen tekee virheitä, vääriä ratkaisuja, mokaa. Siinä asiassa pitäisi vaan pystyä armahtamaan itsensä, eikä syyttää itseään. Sitä kun ei voi etukäteen tietää, mitä mikin ratkaisu tullessaan tuo. Silti niitä ratkaisuja on kuitenkin uskallettava tehdä, ja riskejä otettava.
Itse olen käynyt läpi pitkät terapian, jossa on käsitelty mm. juuri tuota surkeaa lapsuutta ja nuoruutta. Siitä on monenlaisia mielipiteitä, auttaako se vai ei. Toiset sanoo, että niitä ei kannata vatvoa missään terapioissa. Että se vaan pahentaa. Mutta oma kokemukseni on se, että siitä on ollut minulle apua, vaikka se oli rankkaa. Se oli semmoinen tiedostamisvaihe, tein paljon oivalluksia omasta itsestäni. Miksi olen tällainen? Mitä minulle on tapahtunut, että minulla on paha olla? Kävin myös läpi niitä tunteita, joita en ollut käsitellyt aiemmin. Itkin itkemättömiä itkuja. Surin menetettyä lapsuutta ja nuoruutta, jota ei voi saada enää takaisin. Nyt olen päässyt selvemmille vesille näiden asioiden suhteen. Edelleen tulee niitä hetkiä, jolloin tuo murehtiminen astuu taas kuvioon, mutta yhä vähemmän ja vähemmän.
No, sitten on kai toinen vaihtoehto yrittää suunnata ajatuksensa muuhun kuin siihen lapsuuden murehtimiseen. Yrittää ajatella elämää eteenpäin, haaveilla, suunnitella, toteuttaa itseään. Yrittää etsiä toimivia ihmissuhteita, harrastuksia, sisältöä elämään. Sekin on kai vaikeaa, jos kokee niinkuin kerroit, että se taakka on kuin raskas kivi, mutta sitä ei pysty poiskaan jättämään.
Yksi, mikä minua on auttanut, on ollut kirjallisuus. Esim. Tommy Hellsten, Ben Fuhrman ja muitakin joita en nyt muista. Se kyllä vaatii keskittymiskykyä ja teetättää ajatustyötä, mutta sen avulla voi tehdä oivalluksia itsestään ja elämästään.
Meitä taakankantajia on paljon. Vertaistuki on oivallista, toinen samoja kokenut ymmärtää parhaiten. Siinäkin on se vaara, että jos se menee yhteiseksi surkutteluksi, silloin se ei ole kovin hedelmällistä. Mutta jos löytää sellaisia ihmisiä, jotka "tukevat kasvuamme", he ovat todellisia aarteita.
No, tämä nyt on vain oma kokemukseni. Joku muu kokee ihan eri tavalla ja on saanut avun toisella tavallla. Kertokaa, ihmiset, mikä teitä on auttanut ja mikä teidän mielestä voisi auttaa kysyjää.
Ei oma kurja lapsuutesi ja nuoruutesi ollut varmaankaan oma vikasi. Sisällemme jää häpeää ja syyllisyyttä. Siinä on se kivi jota kannat. Millä sen voi jättää taakseen? Heität sen jorpakkoon ja räjäytät. Ei siitä ole iloa kenellekkään. Oma elämäni tuntuu välillä olevan täysin peestä. Hyvinä hetkinä kuten nyt on sitten hyvä ruveta neuvomaan muita heh heh...Itseäni huvittaa ja piristää keksimäni ajatus että jos päähämme olisi kiinnitetty naamari ja mittari jonka läpi joutuisimme hengittämään ja joka mittaisi hengittämäämme ilmamäärää. Joutuisimme luonnollisesti maksamaan hengittämästämme ilmasta Suomen valtiolle rahallisen korvauksen. Kun leijuuhan se ilma valtiomme päällä ja on sen omaisuutta. Tällä hetkellä moni on jäänyt työttömäksi ja rahat ovat loppumassa. Jos siis hengitysilmalasku olisi jäänyt maksamatta ja maksukehoituksista huolimatta valtio ei saisi omiaan pois niin naamarissa oleva magneettiventtiili suljettaisiin kaukosäätöisesti happivirkailijan toimesta ja kansalaisen hengitys hetken päästä loppuisi.
Sitten mielestäni asiani olisivat kurjasti ja tulisi perin onneton olo.
olisiko sinulla esim lukihäiriö...sehän on muutakin kun lukemisen tai kirjoittamisen häiriötä...on siis myös häiriötä tunne-elämässä ...tästä oli ihan tv juttukin joskus vuoden aikana.Ja lehdestäkin luin...oli mies jolla oli todella useita avioliittoja ja työpaikkoja takanaan.
Hoho hoijaa elämä on kovaa....välillä muuten liiankin kovaa vaikka uskoisikin Jeesukseen.Sitä vaan raahaa kaikkia virheitä mukanaan aina silloin tällöin....itsekukin.
itse kirjoittaisin tuota. Hampaat irvessä ja päättäväisyydellä olen mennyt eteenpäin puskien. Sitten kun tullut ns. selkeä vaihe, olen alkanut kelailla "taisteluani" jota olen käynyt. Olet ilmeisen vahva ihminen, mutta kaikella vahvuudella on rajansa. Sinulle toivon rakkautta, lämpöä ja armahdusta itsesi kanssa. Olet kunnollinen sielu, joka kaipaa oikeata juttua. Elämässä minullakin parisuhteita jotka aina vaan käyneet enemmän ajan kuluessa raskaammiksi loppuessaan ja nyt en ole kenenkään kanssa. Olen päättänyt keskittyä työhön Normaali puitteissa, olen hankkinut kotia omaa, järjestelen asioitani ja en anna vielä tilaa uudelle parisuhteelle sillä olen niin saanut paskaa silmilleni, että haluan kunnollista rakkautta kun ja jos se tulee. En hörhellä kenenkän kanssa vain huvikseni, olen päättänyt haluta kunnollista juttua. Minulla on aika vaikea lapsuus takana..raskas ja vivahteisuudessaan rikaskin...taistellen sieltä noussut siihen mitä nyt olen. Menin naimisiin sain lapsia..kauheeta taistelua . Erosin ja lukuisia suhteita sen jälkeen. Olin uskovien joukossa, mikä oli niin rikasta aikaa ja raskasta koska expuolisoni inhosi heitä. Tuli ero ja maailma vei minne vei, en jaksanut välillä taistella. Vaikea vaikea avioero.
Ylpeä en ole joistakin asioista itsestäni, verraten siihen miten nyt toimisin. Asioista voin vaan ottaa opiksi..Minun neuvoni itselleni ja sinullekin, että älkäämme olko ylpeitä, olkaamme omanarvontuntevia. Kaikilla meillä ihmisillä on perusarvo, sitä ei saa lyödä lokaan. Onhan Taivaanisä luonut meidät omaksi kuvakseen, et ole itse itseäsi synnyttänyt etkä luonut. Et saa siis pitää myöskaan halpana itseäsi, vaan tekojasi. Ymmärrätkö?? Kaiken voi muuttaa ja päättää muutta NYT -hetkellä...ei senkummempaa kommerverkkiä siihen tarvita. Tekojemme mukaan ei meitä kuitenkaan taivaasta käsin armahdeta...se tapahtuu uskosta ja armosta sieltäkäsin meille. Voimme kuitenkin edelleen kuunnella omaatuntoamme ja sisintämme ja kasvaa siinä, luottaen ja katse toivossa ja kirkkaana ylöspäin. Se on uskoa. Niin lapsellista joidenkin mielestä, mutta niin yksinkertaista ja vapauttavaa. Älä kanna omaa kivitaakkaasi yksin, heitä se Luojallesi hoidettavaksi, kyl se hoitaa. Minulla niin rakkaudennälkä ja kaipuu ehjään juttuun, sillä tunnen olevani välillä jossakin vaiheessa tai jopa kadoksissakin koska on joskus vain rauhallinen kysymysmerkki -olo. Odotan, että jostakin tulee se rakkaus ja lämpö. Kipuilen sisäisesti aika usein..päivittäin, vaikka olen ulospäin iloinen ja lämminhenkinen ihminen..joku voisi katsoa, että onpa tehokas. Mutta kukaan ei nää haavaa sisälläni. Kätken sen kaikilta. Olen väsynyt, en jaksa etsiä..mutta toivon silti. Ja toivon sinullekin joka luet ja aloittajalle tietenkin myös. Voikaa paremmin :)
kiitos kirjoituksestasi! toivon että minäkin uskaltaisin/löytäisin uskon. sekin tuntuu taakalta, yrittää olla uskossa. jotain puuttuu, ehkä se etten luota kehenkää, en ihmisiin, en mihinkään uskonlahkoon tai uskomusjärjestelmiin. voin uskoa jeesukseen, mutta en yhteenkään ihmiseen jotka väittävät olevansa uskossa, mistä voin tietää onko heidän uskonsa oikeaa.
kukaan ihminen ei ole sitä miltä he ulospäin näyttävät, sisältä olemme kaikki rikkinäisiä ja viallisia. minä olen menettänyt luottamuksen ihmisiin, me olemme todellakin susia toisillemme. enkä todellakaan kuvittele, että minä olisin millään lailla muita parempi, minä olen pahimmasta päästä, toivon että en olisi koskaan syntynyt, ensin pitää kärsiä elämä, sen jälkeen ikuinen kärsimys helvetissä. sen takia en enää pysty lukemaan raamattua, se ahdistaa liikaa, löydän vain lisää vikoja ja puutteita itsestäni.
Sinulta on armo kadoksissa kun usko tuntuu sinusta taakalta. Jumala on armollinen, Hän hyväksyy meidät kaikkine vikoinemme ja puutteinemme. Hän on luonut meidät, eikä Hän ole luonut ketään turhaan. Itse olen löytänyt olemassaoloni oikeuden siitä, että olen täällä Jumalan tahdosta, en vanhempieni. Ei tarvitse "yrittää olla uskossa". Jumala armahtaa, vaikka emme jaksaisi rukoilla tai lukea Raamattua tai yrittää noudattaa "tiiliskiven paksuista sääntökokoelmaa". Riittää, kun pyydämme Jeesusta armahtamaan meidät, Hän tekee sen, teoillamme ei ole siihen osaa eikä arpaa. Jos Raamatun lukeminen ahdistaa, sitten varmaan kannattaa olla lukematta vähän aikaa. Sieltä löytyy myös paljon armollista tekstiä, mutta taidat kiinnittää huomiota vain niihin kohtiin, joista löydät niitä vikoja ja puutteita. Esim. psalmi 139 jakeet 1-18 ovat itseäni lohduttaneet. Elämä tuntuu joskus maanpäälliseltä helvetiltä, mutta itse uskon, että sen jälkeen ei ole "ikuista kärsimystä helvetissä", vaan iankaikkinen ilo, jossa ei ole enää kyyneleitä eikä tuskaa. Uskon tämän laulun sanoihin: "Kerran vielä merkityksen saavat kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat. Aika kuroo suurta salaisuutta, kivun kautta Jumala luo uutta. Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, kyyneleetkin puhkeavat kukkaan. Vaikkei silmä vielä nähdä saata, tuskakin on toivon kasvumaata".
Kerrot, ettet luota yhteenkään ihmiseen, joka väittää olevansa uskossa. Ilmeisesti sinulla on todella huonoja kokemuksia uskovaisista ihmisistä. Se on todella ikävää. Me ihmiset osataan olla armottomia toisiamme kohtaan, uskovaisetkin. Mutta toivoisin, että et silti luovuttaisi. Että löytäisit edes yhden ihmisen, jonka kanssa pystyisit juttelemaan näistä asioista, ihmisen, joka ei tuomitse vaan kertoo sinulle armollisesta Jumalasta. Kokeile ottaa yhteyttä esim. seurakunnan diakoniatyöntekijään.
Särkynyt saviruukku:
"Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois. Sinä, Herra, minut murskasit, vaan talletit kaikki palat. Niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta kokonaan. Anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku. Niin rakkautesi nyt näytät, taas murtunutta käytät. Tahdon kertoa särkyneille, ei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin mestarin kädessä ois."
kiitos kirjoituksestasi, en tiedä auttoiko se... mutta ainakin kirjoittaminen "selventää" tätä ahdistusta ja pahaaoloa, jaksaa taas kantaa taakkaansa.
Tuo on totta, kirjoittaminen auttaa. Itse kirjoitan päiväkirjaan. Voimia taakankantaja!