Otin vastaan 30 päivän haasteen, jonka tarkoituksena on auttaa mua pääsemään sosiaalisten tilanteiden pelosta eroon: Seuraavan kuukauden aikana sanon joka päivä jollekin tuntemattomalle jotain. Jos en uskalla/keksi mitään muuta, moikkaan ainakin kadulla jotain vastaantulijaa ohimennen (jos se jää mulkoilemaan tai kysyy miksi tervehdin, sanon erehtyneeni henkilöstä). Jos pystyn heittämään jonkun kommentin vaikka säästä ja ehkä saamaan enemmänkin juttua aikaiseksi, aina parempi, mutta pelkkä moikkaaminenkin on mulle iso askel ja onnittelemisen arvoinen saavutus. Asun niin isossa kaupungissa että uskon onnistuvani haasteessa, nyt kun olen todella päättänyt tehdä niin. Kerron sitten viimeistään kuukauden päästä täällä miten siinä käy ja huomaanko sen vaikuttavan pelkoihini.
Mitä mieltä olette tällaisesta ideasta, että haastaa itsensä tekemään seuraavien 30 päivän aikana jotain tiettyä asiaa pelkojensa voittamiseksi? Onko kukaan muu täällä kokeillut sellaista aiemmin?
Mitä mieltä olette tällaisesta ideasta, että haastaa itsensä tekemään seuraavien 30 päivän aikana jotain tiettyä asiaa pelkojensa voittamiseksi? Onko kukaan muu täällä kokeillut sellaista aiemmin?
Vastaukset 18
Vanhimmat
hyvältä! vaikuttaa melko simppeliltä (tai miten sen nyt ottaa), mutta kuitenkin luulisin, että on tehokas. uskaltaiskohan itekin kokeilla? raportoi miten sulla sujuu :)
Haaste kuulostaa hyvältä, mutta tuntuisi, että tuntemattomien moikkaaminen kadulla ei välttämättä ole paras mahdollinen tapa lievittää pelkojaan. Se kun ei kuulu muutenkaan tämän maan tapoihin, ja ihmiset reagoivat varmasti oudoksuen, minkä takia joudut todennäköisesti häpeämään, mikä ei ole tämän harjoituksen tarkoitus, eikä vahvista sitä mitä haluat itsessäsi vahvistaa.
Minusta kannattaisi sen sijaan hyödyntää kontakteja, jotka ovat luontevia, ja joissa tilaisuus tervehtimiseen tai small talkiin antautuu luontevasti: kaupan myyjän tervehtiminen, parin sanan sanominen kassahenkilölle, naapurin kanssa puhuminen säästä jne.
Onnea projektiisi!
Melko varmaan joudut epämiellyttäviin tilanteisiin jos otat yhteyttä jokaiseen vastaantulijaan.
Paljon parempi keino on mennä vaikkapa tanssipaikkoihin. Jos et tavallisesti tanssi, niin ensimmäinen haaste on opetella tanssimaan.
Varmasti auttaa :) Minäkin haluisin muttei piru vie uskolla :(
Noh, ristinsä kullakin. Toivotan onnea matkaan. Ja voin muuten kertoa että ei ne ihmiset kovin usein purematta niele, ja jos joku jää äimistelemään sun small-talkias, se on täysin heidän ongelmansa eikä sinun, tämä asia on aivan varma.
Kyllä toimii, itseni oli pakko eron jälkeen hoitaa asioita. Aluksi vaikeaa, mutta opinkin vähitellen pitämään
asioisen hoitoa luontevana. Yritä puhua tilanteissa, niin jännitys lieventyy. Tsemppiä!
Olen tuossa juuri heitellyt roskiin kirjoja, joita ostelin jo 90-luvulla muun muassa tästä aiheesta. Mä olen käyny läpi varmaan kaikki mahdolliset ihmisen kärsimykset, mukaan luettuna jännittäminen, sosiaalisten tilanteiden pelot, ahdistukset jne. Ryyppääminen oli sitten se muka-helpottava, älä siihen ainakaan koskaan turvaudu.
Voithan tietty tuota kokeilla, mistä puhuit. Mutta pysähdy hetkeksi ja mieti miksi et rukoilisi itseäsi siitä pelosta irti. Älä nyt pelästy, en ole mikään hörhöuskova ja täällä käännyttämässä sinua. Olen vain kokenut tuon.
Luovutin kaikista OMISTA YRITYKSISTÄNI. Olin noin 20 vuotta lukenut psykologiaa, filosofiaa, humanismia, luontaishoitoja, buddhat ja zenit ja muut idän uskontoihin perustuvat teesit, läsnäolon voimat jne. Paskaa. Täyttä humpuukia.
Siis luovutin ja aloin rukoilla salaa Jeesukselta apua. Jossain vaiheessa jo itkin ja rukoilin. Kiitin rukouksen jälkeen - ihan sama uskoinko tehoon. Alkoi tapahtua. Muutamassa kuukaudessa vapauduin lääkkeistä, viinasta, röökistä, paskoista ihmisistä, palaveripeloista, esiintymispelosta, unihäiriöistä - hohoijaa, KAIKESTA. Olen vieläkin vähän ihmeissäni. Luen Raamattua ja saan päivittäin käsitystä enemmän siitä, mitä minulle on tapahtunut. Kaverit on ihmeissään ja mua vaan naurattaa.
Kokeile. Jospa naurat sinäkin joku päivä. Tsemppii.
Sinulla on tuuria kun kykenet muuttumaan uskovaiseksi. Minä, Jumalan kiroama, taas kärvistelen epäilyksen uhrina koko ikäni. Arvelen syyksi että minua eivät sosialisti-vanhempani ohjelmoineet kristityksi varhaisina vuosinani.
Korostan tota luovuttamista vaikka se kuulostaa ihan dorkalta. Mä vaan luovutin itseni Jumalalle. Ja toi, että olet Jumalan kiroama ei pidä paikkaansa, koska Jumala ei kiroa ihmistä. Saatana kiroaa. Et sillee.
Sosialismi, ateismi, humanismi...kaikki mikä perustuu siihen, että ihminen ITSE joutuu tekemään jotakin. Ja kaikki uskonnot kuten ne itämaiset, islam jne. Ja se juuri on tae epäonnistumiselle.
Ainoa todellinen "työ" ihmiselle on rukoilla apua Jumalalta ja kiittää siitä sen rukouksen jälkeen. Mä rukoilin Jumalaa, ei tapahtunut mitään; sit aloin rukoilee Jeesusta ja sit vasta kaikki vaan alkoi tapahtumaan. Nöyryys ja armonrukous on ihan siinä, kun sitä vaan alkaa tekemään. Raamattu helpottaa, mut ei kande paukuttaa jotain Vanhaa Testamenttia aluksi, kun ei siitä ymmärrä oikeesti mitään sellainen joka ei usko Jumalaan.
Osta netistä How To Overcome Social Anxiety
Ja ryhdy terapiaan.
Kokeile myös tätä...
sosiaalisten tilanteiden pelko helpottaa kun käy ulkomailla ja kyselee siellä neuvoja vastaantulioilta. Siellä kun on pieni pakko kysyä, kun ei löydä oikeaa metroa tai bussia tai hotellia.
Jos vielä kommunikointi kieli on molemmille vieras, oma jännitystä helpottaa kun näkee kuinka kaveriakin jännittää....
esim. moi!, hei!, päivää!
jos joku ihmettelee tai kysyy et tunnetaanko, sano et ei mut on vaan niin mukava/ihana päivä/hyvä mieli ym. ja hymyile.
mulle sattu yks hassu juttu kerran kun olimme kauppakeskuksessa ja yks vanhempi rouva tuli jutteleen ihan kuin ois tuntenut mut, et mitä kuuluu?, miten menee? mitä lapsille kuuluu? vieläkö olet samassa työpaikassa? ym. kunnes kun lapsien ikä tuli kyseeseen nainen hoksasi etten olekkaan hänen luulemansa tuttu, ilmeisesti vaan vähän saman näköinen ja oli aikaa kun oli viimeksi tuttunsa nähnyt joten voi olla ettei kunnolla muistanut ees ulkonäköä.
mut me jatkettiin juttelua silti, kaksi toisillemme vierasta ihmistä. tuli hyvä mieli koko loppupäiväksi.
Joo.. musta onkin vähän eri asia, jos tuntematon, puhelias vanha rouva tervehtii ja alkaa selittää asioitaan. Koska sellaiseenhan suhtautuukin täysin eri tavalla kuin uppo-outoon, jännittyneen näköiseen nuoreen ihmiseen, joka pelkästään tervehtii.. Tuollaisen vanhuksen kohdatessaan suhtautuukin luonnostaan ymmärtävästi, ja ajattelee että jaaha, hänellä ei taida muisti enää pelata kovin hyvin.. Mutta jos Suomessa joku vieras nuori ihminen tervehtii kadulla, se herättää väkisinkin ihmetystä.. Täytyisi olla hyvin itsevarma ja konfidentti tervehdys, että se saisi ajattelemaan, että "jaaha, tuo sekoittaa minut johonkin toiseen". Mutta kun kyseessä on sosiaalisten tilanteiden jännittäjä, niin tuo jälkimmäinen ei ehkä ole kovin todennäköistä.
Siksi pointtini olikin, että kannattaa vähitellen harjoitella ja lisätä puhumista sellaisissa tilanteissa, joissa kontakti on luontevasti jo olemassa. Eikä sellaisissa tilanteissa, joissa itse joutuu häpeämään (kun häpeä on se tunne, josta sosiaalisten tilanteiden pelkääjä yleensä muutenkin ylenmäärin kärsii).
mä taas oon jutellut vastaantuleville kun käy lenkillä..tai sellaisille joilla on koiria,oon kysynyt saako silittää,rotua yms..naapureille myös jotain ihan pientä ohimennen.ja kaupassahan voi vaikka kysyä missä mitäkin on.
Mä n tiedä oonko varsinainen jännitäjä kun yleensä jos yhtäkkiä tarvii puhua jollekin niin en pelkää mutta jos tietää joutuvansa tilanteeseen missä tarvitsee puhua niin sitten jännittää.
Niinpä niin, noi on luontevia tilanteita: ulkoilutettavat koirat on hyvä syy ryhtyä small talkiin, samoin kaikki muut luontevasti syntyvät kontaktit.
Useimmat ei kai kuitenkaan tiedä, että se tervehtijä on täysin tuntematon, vaan ajattelee sen olevan joku tuttu menneiltä vuosilta jonka kasvoja ei vaan saa nyt mieleen. Tai niin mä ainakin ajattelisin, jos joku tuntematon tervehtisi mua kadulla. :)
Niin, jotkut reagoi varmaan noin, mutta joillakin on myös niin hyvä kasvomuisti, että tunnistaa kyllä kasvot, joita ei ole koskaan nähnyt.
Ja vaikka joku ajattelisikin noin, että ehkä kyseessä on joku vanha tuttu, reaktio olisi todennäköisesti hämmästyneen kummastunut - mikä ei välttämättä auta sosiaalista jännittäjää tulemaan itsevarmemmaksi.
Mjoo miksei, mutta siinä on vaan se, että varsin suuri osa koiraansa ulkoiluttavista ihmisistä ei halua eikä lainkaan pidä siitä että vieraat tulee sorkkimaan koiraa, luvankaan kanssa. Smalltalk-juttua voi aina yrittää heittää mutta omien kokemusteni mukaan sekin loppuu monesti lyhyeen kun niillä tuppaa tulemaan kiire pois. Vaikuttaa aivan että nuo ihmiset on kokeneet niin paljon sitä iholle tulemista, kun ei voi rauhassa ulkoilla missään. Vai Johtuisko tuo sittenkin omasta metsärosvoa muistuttavasta habituksesta, en tiedä :)