Olen 25 vuotias mies ja jo vuosia ollut jollain lailla masentunut. Jo pidemmän aikaa on ollut hyvin vaikea enää innostua mistään ja tuntuu myös siltä, että alan ja olen jo alkanut eristäytymään muista. Olen aina kokenut olleeni erittäin onnekas ystävien suhteen, niitä minulla on useita ja tiedän olevani heille tärkeä, niinkuin hekin minulle. Nykyään kuitenkin tuntuu, että ystäväni, kaverini, kaikki, ovat täysin eri aaltopituuksilla kanssani.. He tekevät "normaaleja" nuorten aikuisten juttuja ja jotenkin vaikuttavat aina niin huolettomilta jne.
Käyn töissä, kohta jo 5vuotta olen samalla alalla ollut. Sitä työtä en kuitenkaan enää jaksa. Palkka surkea, eikä siinä muutenkaan ole mitään motivoivaa.. Ei pääse ns touteuttamaan itseään. Surkean palkan vuoksi minulla ei ole koskaan varaa tehdä mitään, matkustella tai muuta mukavaa, mitä kaikki muut ympärilläni tekevät. Olen ollut sinkku nyt n. 4 vuotta ja viimeiseen n. kahteen vuoteen ei ole seksielämääkään ollut.. Vaikka en sitä mitenkään näytä, niin kyllä sekin alkaa pännimään. Tämän pitäisi kuitenkin olla sitä "elämän parasta aikaa", jota aina hoetaan. Olen ihan komea ja itsevarman oloinen mies, mutta "pelimies"-verta minussa ei ole kyllä yhtään. Enkä jaksa alkaa panostaa mihinkään suhteeseen tms..
Ennen kaikkea, koen itseni erittäin turhautuneeksi. Ajattelen paljon asioita ja poden usein niin sanottua "Maailman tuskaa", kun ajattelen esimerkiksi sotia, nälänhätää ja kaikkea muuta pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Kun sitten katson ympärilläni olevia ihmisiä ja koitan keskustella heidän kanssaan tällaisista "raskaammistakin" aiheista, alkaa vaan ottaa päähän se itsekeskeisyys, ajattelemattomuus ja putkinäköisyys, joka ihmisissä vallitsee.. tietynlainen pinnallisuus. Olen itse erittäin huumorintajuinen ja aina (ennen) ollut sellainen "showmies" ja jo koulussa se luokan hauska pelle, joten siksi tuntuu jotenkin ristiriitaiselta puhua tästä.. Tarkoitan, että helposti varmaan minustakin saa sen pinnallisen naureskelijan kuvan, joka on aina iloinen ja hyväntuulinen. Olen kuitenkin huomannut, että nykyään se "showmiehen" rooli ja muu pelleily on vaan jonkinlainen suojakalvo itselleni..
Masennuksesta sanotaan, että se on fyysinen sairaus, ja uskon että jos asiani olisi haluamallani tavalla, - ehkäpä tyttö/nais ystävä, joka olisi samalla aaltopituudella kanssani ja jonka kanssa olisi yhteinen huumorintaju, jota pidän erittäin tärkeänä, olisi edes hiukan enemmän rahaa ja pääsisin niin sanotusti toteuttamaan itseäni, niin olisin varmasti onnellinen.. En usko, että tähän mitkään lääkkeet auttaa.
Turhautuneisuus on siis se päällimäisin tunne, joka saa minut masentumaan. Tähän liittyy myös saamattomuus ja jo otsikossa mainittu ailahtelevaisuus. Väkivaltainen en ole koskaan, enkä koskaan ole ollut, mutta suunnattomasta "vitutuksesta" hillittömiin vedet silmissä nauruhepulikohtauksiin saattaa fiilikset vaihdella tosta vaan.
Onko kellään samankaltaista? Mikä minua vaivaa?
Kun nyt luen tätä tekstiäni ja vertaan sitä moniin muihin täällä käytyihin keskusteluihin, näen kyllä, ettei tämä minun "ongelmani" niin vakavalta vaikuta, mutta kiva silti vähän purkaa tuntoja.
Käyn töissä, kohta jo 5vuotta olen samalla alalla ollut. Sitä työtä en kuitenkaan enää jaksa. Palkka surkea, eikä siinä muutenkaan ole mitään motivoivaa.. Ei pääse ns touteuttamaan itseään. Surkean palkan vuoksi minulla ei ole koskaan varaa tehdä mitään, matkustella tai muuta mukavaa, mitä kaikki muut ympärilläni tekevät. Olen ollut sinkku nyt n. 4 vuotta ja viimeiseen n. kahteen vuoteen ei ole seksielämääkään ollut.. Vaikka en sitä mitenkään näytä, niin kyllä sekin alkaa pännimään. Tämän pitäisi kuitenkin olla sitä "elämän parasta aikaa", jota aina hoetaan. Olen ihan komea ja itsevarman oloinen mies, mutta "pelimies"-verta minussa ei ole kyllä yhtään. Enkä jaksa alkaa panostaa mihinkään suhteeseen tms..
Ennen kaikkea, koen itseni erittäin turhautuneeksi. Ajattelen paljon asioita ja poden usein niin sanottua "Maailman tuskaa", kun ajattelen esimerkiksi sotia, nälänhätää ja kaikkea muuta pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Kun sitten katson ympärilläni olevia ihmisiä ja koitan keskustella heidän kanssaan tällaisista "raskaammistakin" aiheista, alkaa vaan ottaa päähän se itsekeskeisyys, ajattelemattomuus ja putkinäköisyys, joka ihmisissä vallitsee.. tietynlainen pinnallisuus. Olen itse erittäin huumorintajuinen ja aina (ennen) ollut sellainen "showmies" ja jo koulussa se luokan hauska pelle, joten siksi tuntuu jotenkin ristiriitaiselta puhua tästä.. Tarkoitan, että helposti varmaan minustakin saa sen pinnallisen naureskelijan kuvan, joka on aina iloinen ja hyväntuulinen. Olen kuitenkin huomannut, että nykyään se "showmiehen" rooli ja muu pelleily on vaan jonkinlainen suojakalvo itselleni..
Masennuksesta sanotaan, että se on fyysinen sairaus, ja uskon että jos asiani olisi haluamallani tavalla, - ehkäpä tyttö/nais ystävä, joka olisi samalla aaltopituudella kanssani ja jonka kanssa olisi yhteinen huumorintaju, jota pidän erittäin tärkeänä, olisi edes hiukan enemmän rahaa ja pääsisin niin sanotusti toteuttamaan itseäni, niin olisin varmasti onnellinen.. En usko, että tähän mitkään lääkkeet auttaa.
Turhautuneisuus on siis se päällimäisin tunne, joka saa minut masentumaan. Tähän liittyy myös saamattomuus ja jo otsikossa mainittu ailahtelevaisuus. Väkivaltainen en ole koskaan, enkä koskaan ole ollut, mutta suunnattomasta "vitutuksesta" hillittömiin vedet silmissä nauruhepulikohtauksiin saattaa fiilikset vaihdella tosta vaan.
Onko kellään samankaltaista? Mikä minua vaivaa?
Kun nyt luen tätä tekstiäni ja vertaan sitä moniin muihin täällä käytyihin keskusteluihin, näen kyllä, ettei tämä minun "ongelmani" niin vakavalta vaikuta, mutta kiva silti vähän purkaa tuntoja.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen myös erittäin spontaani luonne ja tylsistyn nopeasti tavallaan kaikkeen "liian" varmaan ja suunniteltuun.
Hauskaa sinänsä kuin olisi omaa kirjoitusta lukenut :D... ihan sama homma itsellä, mutta minulla on ahdistuneisuushäiriö mutta silti tuntemukset samat mitä sinulla. Tylsistyn itse kans tosi helposti ja kaipaan säpinää mutta en vain saa sitä aikaiseksi niinkuin ennen ja lisäksi jos sitä on niin sekään ei ole hyvä :D eli sinänsä hassua, mutta omalla kohdallani olen hoksannut mistä kaikki asiat tavallaan johtuu ja yrittänyt pikkuhiljaa näitä kohtia korjaamaan. Cipralex 10mg on lääkitykseni ja se potkii minua kyllä eteenpäin ja auttaa etten jää liikaa typeriä asioita kelailemaan. Mutta luulen jotta tässä vielä on niitä parempia aikojakin edessä... pitää vain jaksaa pakertaa eteenpäin. Sinun kannattaisi käydä juttelemassa ihan vaikka työterveydessä ja sitä kautta hakeutua eteenpäin oikealle lääkärille, luulen jotta kuitenkin jotain helpotusta oloosi sitä kautta saat.
Molempien viestien kirjoittajien tilanne näyttää siltä, että huonosti toimiva tasapainoaisti kuormittaa kehoa. Se vie niin paljon energiaa, että toiminnan aloittaminen ja sen ylläpitäminen on työlästä.
Huonosti toimivaa tasapainoaistia on mahdolista hoitaa asentohoidolla. Se tarkoittaa toistuvasti itsehoitona tehtäviä liikesarjoja. Hoidon välitön vaikutus on lihasten rentoutuminen ja sen teho perustuu painovoiman hyväksikäyttöön.
Lisätietoja osoitteessa asentohoito.auttaa.fi
my ass! jos pääkopas on väliaikaisesti jotain vialla ei siihen tommonen hoito auta.
tuli mieleeni, että itselläni ilmeni etenkin n. vuosi sitten paniikkihäiriön kaltaisia oireita, jotka kyllä ovat jo loppuneet. Ne itseasiassa loppuivat silloin, kun tajusin mistä on kyse, eli paniikkihäiriöstä. Sama juttu mulla tossa, niinku kirjoitit, että kaipaa sitä "säpinää", ja jos sitä on, niin sekään ei ole hyvä. Välillä ihan harmittaa muiden puolesta, ku mua on niin vaikea "miellyttää".
Kiitti kommentista ja vinkistä! :)
Kiitos tästäkin kommentista, mutta... En kuitenkaan usko tästä olevan nyt kyse, ainakaan tässä minun tapauksessani. Hyvä pointti varmasti joillekkin muille lukijoille. Itselläni ei tuollainen ole tullut mieleenkään.
Kirjoitat: "Masennuksesta sanotaan, että se on fyysinen sairaus, ja uskon että jos asiani olisi haluamallani tavalla, - ehkäpä tyttö/nais ystävä, joka olisi samalla aaltopituudella kanssani ja jonka kanssa olisi yhteinen huumorintaju, jota pidän erittäin tärkeänä, olisi edes hiukan enemmän rahaa ja pääsisin niin sanotusti toteuttamaan itseäni, niin olisin varmasti onnellinen.. En usko, että tähän mitkään lääkkeet auttaa."
Tuohon on pakko todeta sen verran, että aina kun yritän pärjätä ilman lääkkeitä, ajatukset synkkenevät: mietin, että kyllä kaikki on niin surkeaa ja maailma niin murheellinen paikka, etteivät mitkään lääkkeet voisi oloani poistaa. Sitten kun taas aloitan lääkityksen, huomaan, että ajatusketjuni eivät seuraile enää tuota samaa rataa. Elän enemmän tässä ja nyt, kykenen nauttimaan pienistä asioista ja murehdin vähemmän sellaisia asioita, joille en sillä hetkellä (tai ehkä koskaan) voi tehdä mitään.
Jos koet pärjääväsi ilman lääkkeitä, älä turhaan turvaudu niihin. Jos taas alkaa tuntua, ettet enää jaksa etkä halua/saa keskusteluapua, älä vieroksu liikaa ajatusta lääkkeistä. Ne auttavat useaa eteenpäin silloin, kun ei enää muuten jaksa.
Oletko tutustunut persoonallisuushäiriöihin? Itsellä ollut vuosikausia samankaltasta ailahtelevaisuutta mitä kuvailit; välillä saattaa olla ihan maissa eikä mitään ns. "näkyvää" syytä ole. Muutenkin löysin kauheesti yhtymäkohtia sun tekstistä ja on paljon asioita mitä haluaisn sanoa, mutta kun ei jaksa, ei pysty.. :(
"Muutenkin löysin kauheesti yhtymäkohtia sun tekstistä ja on paljon asioita mitä haluaisn sanoa, mutta kun ei jaksa, ei pysty.. :("
No, sanot sitte, ku jaksat. =)
Olen tutustunut persoonallisuushäiriöihinkin, ja kyllä sieltä tuttuja oireita monestakin löytyy, mutta toisaalta sellaisia, joita on varmasti hyvin monella.
"Terveeksi todettu, on vain huonosti tutkittu".
Joo kyllä se vaan niin on jotta mitä kauemmin niitä ajatuksia pyörittelet omassa päässä etkä pääse oravanpyörästä pois niin vaikeemmaksi tilanne käy, älä päästä itseäsi pohjalle koska sieltä on pitkä matka ylös! lääkkeet auttavat tällä tiellä ne ovat erittäin hyvä apu siihen mutta täytyy vain muistaa jotta itsestä se suurin osa kuitenkin on kiinni.
Joo, mitään minulla ei lääkkeitä vastaan ole, päinvastoin. Ehkä niistä voisi saada vähän puhtia eteenpäin, minunkin tapauksessani. Tarkoitin vaan aloitustekstissäni sitä, kun sanoin, etten lääkkeistä usko olevan apua, että tämä minun masennukseni johtuu tästä tämän hetkisestä elämäntilanteesta, jota on jatkunut jo liian pitkään. Siihen minun olisi saatava muutos, eikä tuntea oloa paremmaksi Vain lääkkeiden vuoksi, ilman minkään konkreettisen asian muuttumista.
Keinoja ja teitä on kai vaikka minkä verran. Kaikkea olen kokeillut, lääkkeitä viinaa, syömistä murheeseen - kaikki huonoja minulle.
Olen näitä surkeita syntymämasentuneita jätkiä. Äidiltäni perimässä saatu vitsaus. Biboakin varmaan mukana. Tälläkin hetkellä päällä aika musta näkymä.
Sitten tutustuin Uniomystican kautta meditaatiosysteemiin. Siinä tehdään voimakkaita fyysisisten liikkeiden sarjoja. Joka päivä. Se auttaa.
Menetelmä tarjoaa kuin toisen ulottuvuuden. Taas tämän iltaisen harjoituksen aikana vitutus lakkaa. Vain päiväksi. Pahimmalla depressiohetkellä maailmani murentuu
skitsofreeniseksi lieväksi psykoosiksi. On päästävä äkkiä neljän seinän sisälle. Meditaatio palauttaa taas
aivojen välittäjäaineiden toiminnan. Rauhoitun lähes normaaliksi.
Kuten sanottu; olen julistanut sodan näkymätöntä, sisäistä vihollista vastaan. Sen nimi on masennus.
Aamulla olin vielä pirteä ja toimelias. Hoitopöydällä tilaan taas uuden mahdollisuuden elää.
Minäkin kyllästyn helposti, ja välillä tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä, että koko elämä on tyhjänpäiväistä soutamista. Me eletään vaan hetki, ja kadotaan kuitenkin pian. Mikä tarkoitus tällä kaikella touhuamisella on?! Tunteet heittelevät myös. Yhdessä hetkessä saattaa hymyilyttää, ja olen hyvällä tuulella, kun taas seuraavassa hetkessä jo itkettää. Nuorena ailahtelut olivat tosin vielä yleisempiä ja voimakkaampia, että vähän on balanssia tullut iän mukana. Hormoonit vaikuttavat kyllä asiaan, sillä kuukautisten aikaan olen masentuneempi, apaattisempi, väsyneempi, ailahtelevampi ja kaikkea mahdollista...Kiinnostaisi tietää mistä tuo johtuu...
Sairastan keskivaikeaa masennusta ja minulla on todella radikaalia ailahtelua. Saatan olla aamun hyvällä tuulella ja yhtäkkiä kuin myrskyn merkki. Mieliala saattaa muuttua tunnin sisällä kaksikin kertaa. Tähän olen itse todella väsynyt, en pysty hallitsemaan itseäni ja tunteitani ollenkaan. Myös läheiseni ovat kärsineet tästä. Psykologini on sanonut, että minulle tämä nyt vain on tyypillinen piirre. Jotkut sanovat, että "laske kymmeneen", mutta minulle se on todellakin mahdotonta.
Mikähän on tilanteesi nyt, anonymous? Oletko päässyt parempaan elämäntilanteeseen?
Mielestäni sairaus tai masennus ei saata automaattisesti olla alakuloisuutesi syy. Kuulostaa siltä, että olet väärällä alalla.
Mistä unelmoit? Minkälainen työpaikka olisi unelmatyöpaikkasi? Sinua huolestuttaa maailman tilanne. Haluaisitko tehdä työksesi jotain merkityksellistä, jossa saisit "parantaa" maailmaa? Näitä ammattejahan on, toimittajasta lakimieheen, lääkäriin, kehitysmaa-asiantuntijaan ja ihan tavallisimpiin ammatteihin asti. Meidät on kaikki tehty erilaisiksi ja meille on annettu lahjat, jotka toimivat parhaiten silloin, kun pääsemme toteuttamaan kutsumustamme ja toimimaan yhteiskunnassa omalla paikallamme.
Sinua ja lahjojasi tarvitaan tässä maailmassa! Kun löydät oman paikkasi, olosi alkaa korjaantua, uskon sen.
Olisiko aivan utopistinen ajatus ajatella kouluttautumista uudelle alalle? Tutki itseäsi ja kuuntele sydämesi haaveita. Älä torju mitään mahdottomaltakaan tuntuvaa ideaa. Kaikki me tässä maailmassa olemme aloittaneet samasta pisteestä, ne suurimmatkin tähdet.
Kun löydät innostavan alan, voit alkaa pienin askelin edetä sitä kohti, alussa ehkä oman työsikin ohessa. Hanki alaan liittyvää kirjallisuutta tai tutustu ihmisiin, jotka toimivat samalla alalla. MInkälainen on ollut heidän urapolkunsa? Käy alaan liittyvissä tapahtumissa. Ota selvää opiskelumahdollisuuksista tai siitä, pääsisikö alalle töihin ilman lisäopintoja. Kuuntele itseäsi. Mikä tässä alassa kiehtoo eniten, minkälainen työtehtävä sopisi sinulle parhaiten? Keskustele ystäviesi kanssa uusista ideoistasi, mutta älä lannistu, jos heistä ne kuulostavat mahdottomilta. Kysele niiden ihmisten kokemuksia, jotka ovat vaihtaneet alaa. Kannattiko? Alan vaihtaminen ei ole nykypäivänä enää mikään harvinainen asia, vaan siihen pikemminkin kannustetaan.
Kun löydät uusia samasta alasta innostuneita tuttavia, alat saada virtaa omaan elämääsikin. Lahjasi ja taitosi vaativat harjoittelua. Elämässä on perimmältään kysymys elämän tarkoituksen löytämisestä ja muiden auttamisesta ja rakastamisesta.
En usko, että lääkehoito voi korvata sitä, että olet väärässä paikassa.
Toivotan sinulle paljon tsemppiä ja siunausta oman paikkasi etsimiseen! Sen löytäminen on kaiken vaivan arvoista.
T. Eräs oman alansa löytänyt onnellinen
Nim. Oman alansa löytänyt ja muutkin:
Terve vaan, ja tuntuipa jännältä löytää täältä oma, näinkin "vanha" kirjoitus! :)
Asiat ovat kuin ovatkin menneet kyllä parempaan suuntaan... Nyt olen 28 vuotias. Olen kirjoittanut tuon aloitusviestin 17.01.2010, ja reilu vuosi sitten, muistaakseni joskus syys-lokakuu vaihteessa, kävin psykiatrin juttusilla, lähinnä pahentuneiden paniikki/ahdistusoireiden takia, ja minulla todettiin paniikkihäiriö yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Aloitin silloin Escitalopram Actavis (Cipralex)-lääkityksen, joka on toiminut minulle erittäin hyvin - paniikkikohtaukset ovat pysyneet poissa.
Myös ala on tullut vaihdettua ja olen siihen nyt todella tyytyväinen, ja viihdyn työssäni. Palkkakin on puolet parempi ja talous saatu kuntoon. Siinä mielessä elämä hymyilee nyt.
Myös parisuhde-elämän saralla on ehtinyt tapahtua aloitusviestin ja tämän hetken välillä... Seurustelin ja erosin... Varmaan ainakin osittain sen eron vuoksi on myös tietynlainen ahdistus ollut taas viimeaikoina läsnä, ja siksi varmaan taas täällä suomi24-palstalla pyörin ja hain siihen jotain helpotusta. No, tämä kyllä piristi, kun huomasin, miten moni asia on sentään muuttunut positiivisempaan suuntaan, sitten 17.01.2010. :)
en tiedä mitä sanoisin... halusasin lopettaa koulun. olen 16v etc
on ollu vaikeaa.. minä kaipaan elämää.
onneksin en ole ainoa joka kärsii.