En tunne itseäni enää edes ihmiseksi, kaikki inhimillisyys on karannut minusta. En välitä mistään enkä tunne mitään. Olen kituuttanut jo monia vuosia kaikki lähes yksin ja kärsien. Ennen tunsin vain iloa siitä kun sain puhua muiden ihmisten kanssa, kukaan ei voinut tajuta miltä minusta tuntuu sisältäpäin. Yksin minä en ole mitään eikä minulla ole mitään syytä elää saati tahtoa tehdä jotain.
Viimevuoden minä yritin parhaani mukaan, yritin jättää kaiken taakse ja taistella. Harrastin liikuntaa ja sainkin urheilullisen vartalon eikä naamassanikaan pitäisi olla vikaa. Olin sosiaalinen ja yritin parhaanimukaan keskustella tuntemattomienkin kanssa, mutta se kaikki oli turhaa. Lopulta yksinäisyys söi minut elävältä kun katselin koulussa iloisia ihmisiä, kuuntelin heidän nauruaan ja päivä päivältä tulin vain entistä tyhjemmäksi. Mietin joka päivä että miksi he saavat iloita, nauraa ja olla elossa kun minun pitää kärsiä ja jäädä kaikesta ulkopuoliseksi. Vihaankin omallatavallani heitä ja muita samanlaisia, he eivät välitä pätkääkään minusta vaikka kuolisin. Jos koulussa minut ammuttaisiin niin sitten surkuteltaisiin ja valiteltaisiin mutta muuten ei välitetä.
Vihaan vanhempiani jotka pahoinpitelivät minua henkisesti ollessani pieni ja mistään mitään tietämätön. Pelkäsin monesti että isäni tappaa minut tai äitini, tai että minut pistettäisiin orpokotiin. Vieraannuin vanhemmistani enkä uskalla puhua heille tai katsoa heitä silmiin. Muutinkin omaan asuntoon ollessani 16-vuotias kun en yksinkertaisesti kestänyt asua kotona. Nyt vanhemmat raivoavat kun olen niin etäinen heistä enkä kuulemma kunnioita heitä enää niinkuin "normaalit" lapset. Jos kertoisin heille mitä tunnen heitä kohtaan niin menisi varmaan välit poikki. Tosin niinkuin kirjoitinkin en välitä enää vaikka heittäisivätkin sitten minut vuokra-asunnostani pihalle, hitto en välitä vaikka kuolisin.
On tämäkin tavallaan ollut opettavaista. Olen oppinut minkälaisen yksinäisyys voi tehdä ihmisestä, en olisi ikinä uskonut tälläistä. Lupasin joskus itselleni etten luovuta ikinä ja että en antaisi itseni tulla kylmäksi ja välinpitämättömäksi, mutta tässä sitä ollaan avuttomana kuin vauva ja rukoillen vaan että tämä loppuu.
En ole koskaan ennen toivonut kuolevani paitsi nyt tällä hetkellä, pääsisin edes kärsimyksistäni ja voisin sanoa hyvästi tälle häpeälliselle elämälle. En näe paljoa toivoa enää.

Vastaukset 4
Vanhimmat
Lue poika17W masennuspalstalta kirjoituksia masennuksesta ja sen hoidosta.
Sieltä löytyy muutamia asiaatuntevia neuvoja.
Sulla on oikeus saada apua ja parempi elämä ymmärtämättömistä vanhemmista huolimatta. Oma elämäsi on arvokas, hae apua ja hoitoa, että pääset alkuun ja jaloillesi.
"Viimevuoden minä yritin parhaani mukaan, yritin jättää kaiken taakse ja taistella. Harrastin liikuntaa ja sainkin urheilullisen vartalon eikä naamassanikaan pitäisi olla vikaa. Olin sosiaalinen ja yritin parhaanimukaan keskustella tuntemattomienkin kanssa, mutta se kaikki oli turhaa."
Mitenkäs tulit siihen johtopäätökseen, että nuo kaikki edelläkertomasi olivat "turhaa"? Ei liikunta (sellainen, mikä tuottaa mielihyvää) ole todellakaan turhaa, eikä myöskään sosiaalisuus. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, ei sinunkaan. Siinähän sitä ahdistuu ja masentuu entistä enemmän, jos vain antaa periksi.
Kun vanhemmista ei ilmeisesti ole tukijoiksesi, onko ketään läheistä, jolle voisit kertoa asioistasi?
Olisi aiheellista varata aika, vaikka mielenterveystoimiston, tms. kautta ja hakea apua. Sitä sinä tarvitset, olet vielä nuori ihminen, yksinäinen, elämässä on kuitenkin niin paljon ilonaiheita, kun oikein "silmin katselee".
Minulla sanoi tässä hiljattain nuori mies:- Kun mikään asia ei enää tuota mielihyvää, ja kaikki tuntuu yhdentekevältä. Juteltiin tämän jälkeen kauan aikaa, "henkevästi". Kertoili asioitaan, mitkä jutut masensivat, ahdistivat, mitä haluaisi tehdä ymym....Myönsi itsekkin, että jo pelkkä asioista jutteleminenkin helpotti oloa , ainakin jonkin verran. Tilattiin vielä aika mielenterveystoimistoon, joten eiköhän se siitä. Masennusta/ahdistusta ja siihen pitää hakea apua.
Kyllä se päiväkin vielä paistelee, usko pois. Hae itsellesi kalaöljykapseleita, karnosiinia ja magnesiumia. Auttavat mm. serotoniinitasoon, joka alentuessaan aiheuttaa mm. mielihyvän tunteen "häipymistä".
Tsemppiä elämääsi.
Suosittelen minäkin masennuslääkitystä. Ota yhteys mielneterveystoimistoon. Tunnot tuntuvat tutuilta, olen itsekin ollut masentunut. Elämä on arvokasta yksinäisenkin. Itse olen yksinäinen ihminen ollut aina. Tuntenut itseni ulkopuoliseksi. En ole saanut ylläpidettyä ystävyyssuhteita. Jos sellasia on syntynyt nekin usein vain ovat jotenkin ahdistaneet. Käyn töissä jossa tapaan työkavereita mutta en ole ystävystynyt kenenkään kanssa. Olen välillä syönyt masennuslääkkeitäkin ja ne ovat kylläa auttaneet. Nyt olen ollut ilman niitä. Olen oppinut nauttimaan elämästäni. Yksinäisenä elämisen ei tarvitse olla mikään hirveä asia. Olen itse päättänyt asennoitua elämääni positiivisesti. Hyväksyn sen että olen yksinäinen. En ole katkera ihmisille. En voi vaatia ihmisiltä mitään itselleni, mutta iloitsen siitä mitä saan, pienistä asioista, kohtaamisista, keskusteluista. Ihmiset ovat vajavaisia ja he elävät usein niin omissa maailmoissaan että en mahdu heidän kuvioihinsa. Koetan olla käpristymättä itseeni ja kiinnittä huomioni johonkin tekemiseen. Nautiskelen olemisesta itseni kanssa, luen ja harrastelen. Voin itse viljellä ystävällisyyttä ja huomioida niitä jotka näen olevan heikompia tässä elämässä. Siitä saan hyvää oloa. Ymmärrän vihan tunteesi vanhempiasi kohtaan, mutta toivon että itsesi takia pystyisit antamaan heille anteeksi. Välinpitämättömyys, henkinen väkivalta jne on usein periytyvämalli joka kulkee sukupolvelta toiselle. Ihmisen joka saa osakseen huonot eväät on vaikea rakastaa toisia, edes omaa lastaan. Et ole ainut ihminen maailmassa joka on yksin ja kokenut tällaista, jos se nyt yhtään lohduttaa. Itellänikin on vanhempiin ollut aivan olemattomat välit, isäni ei juuri puhunut minulle yhtään mitään. En voi lypsää hänestä huomiota ja rakkautta, voin vain hyväksyä ja armahtaa hänet sellaisena kuin hän on, vajavaisina kuten itsekin olen. Vääryyttä ei tarvitse sallia mutta joidenkin ihmisten kohdalla on vain todettava että tuo on sellainen kuin on, historiansa summa , enkä minä voi häntä muuttaa.
Olet nuori ja elämässäsi on edessä vaikka mitä, toivottavasti jaksat katsoa mitä tuleman pitää.
Kun sinulla on itsetuhoajatuksia kannattaa ottaa nyt yhteys mt-toimistoon. Masennus voi johtaa psykoosiin.