Kesäinen iltäpäivä alkoi hiljaa kääntyä yöksi. Kaksi yksinäistä kulkijaa loivat vielä viimeisen silmäyksen toisiinsa ennenkuin heidän tiensä erkanivat. Eron hetki oli tuskainen, mutta sen kurjuutta lievensi tieto siitä, että heidän rakkautensa vihannoi niin voimakkaasti, ettei sitä voinut sammuttaa edes ympäröivän yhteisön katkeruus ja kyynisyys, joka useimmiten verhosi kaiken alleen. Viimeisen suudelman jälkeen Raipe ja Inkeri jatkoivat matkaa omille teilleen. He sopivat seuravaan tapaamisen ensi sunnuntaiksi ja lähtivät reippaina alottamaan seuraavaa työviikkoa odottaen jo tulevaa kohtaamista.
Raipe käveli kohti kotia raskain aatoksin. Taas hän joutui tekemään työtä pelloilla, vaikka olisi halunnut mieluummin lukea lääkäriksi. Isä oli kuitenkin sanonut, että pojalla ei ollut päätä lääkäriksi, vaan hänen tulisi keskittyä mieluummin ruumilliseen työhön pelloilla ja savotoilla. Tottahan se olikin sillä Raipe oli vahva rakenteinen, uljas ja komea mies, joka työmiehenä oli pitäjän aatelia. Lukupäätäkin olisi toki ollut, mutta se jäi pimentoon, sillä isä halusi Raipesta työlleen jatkajan.
Inkeri toimi piikana pappilassa. Hän oli nöyrä ja hyväluontoinen tyttö, joka oli alistunut kohtaloonsa. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, sillä pappilassa palvelusväen oli hyvä olla. Hän piti työstää ja nuori kirkkoherra ja hänen rouvansa arvostivat tätä ahkeraa ja kuuliaista palvelustyttöä. Nyt kun vielä rakkaus oli osunut kohdalle, Inkeri eli todella nuoruutensa kukoistusta.
Koitti seuraava sunnuntai ja nuoret rakastavaiset kohtasivat jälleen. Onni oli täydellinen ja toisiinsa jo tottuneina, he kävivät toistensa läheisyyteen. -Olen puhut isälle. Vaikeaa se oli, mutta hän on hyväksynyt vihdoin sinut. Tai siis meidät, Raipe sanoi kuin ohimennen.
`- Ihanko totta!, huudahti inkeri. -Kyllä. Ensi sunnuntanat voit tulla meille!, sanoi Raipe innostuneena. Nämä kaksi syleilivät toisiaan kiihkeästi. Vaikka kyläläiset eivät heitä hyväksyneet, nyt he pääsisivät naimisiin. He olivat onnellisia ja nuoren rakkauden autuus ympäröi heidät suojiinsa.
Raipe käveli kohti kotia raskain aatoksin. Taas hän joutui tekemään työtä pelloilla, vaikka olisi halunnut mieluummin lukea lääkäriksi. Isä oli kuitenkin sanonut, että pojalla ei ollut päätä lääkäriksi, vaan hänen tulisi keskittyä mieluummin ruumilliseen työhön pelloilla ja savotoilla. Tottahan se olikin sillä Raipe oli vahva rakenteinen, uljas ja komea mies, joka työmiehenä oli pitäjän aatelia. Lukupäätäkin olisi toki ollut, mutta se jäi pimentoon, sillä isä halusi Raipesta työlleen jatkajan.
Inkeri toimi piikana pappilassa. Hän oli nöyrä ja hyväluontoinen tyttö, joka oli alistunut kohtaloonsa. Hän oli tyytyväinen elämäänsä, sillä pappilassa palvelusväen oli hyvä olla. Hän piti työstää ja nuori kirkkoherra ja hänen rouvansa arvostivat tätä ahkeraa ja kuuliaista palvelustyttöä. Nyt kun vielä rakkaus oli osunut kohdalle, Inkeri eli todella nuoruutensa kukoistusta.
Koitti seuraava sunnuntai ja nuoret rakastavaiset kohtasivat jälleen. Onni oli täydellinen ja toisiinsa jo tottuneina, he kävivät toistensa läheisyyteen. -Olen puhut isälle. Vaikeaa se oli, mutta hän on hyväksynyt vihdoin sinut. Tai siis meidät, Raipe sanoi kuin ohimennen.
`- Ihanko totta!, huudahti inkeri. -Kyllä. Ensi sunnuntanat voit tulla meille!, sanoi Raipe innostuneena. Nämä kaksi syleilivät toisiaan kiihkeästi. Vaikka kyläläiset eivät heitä hyväksyneet, nyt he pääsisivät naimisiin. He olivat onnellisia ja nuoren rakkauden autuus ympäröi heidät suojiinsa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
... onpa söpö loppu !
Kirjoita lisää!