Mikä tahansa muuttuu, mutta pääni sisällä ei mikään. Olen sama täysin hukassa oleva olento, kuin viisitoista vuotta sitten.
Olen kolmekymmentä. Minulla on työpaikkaja kavereitakin. Sosiaalielämäni on suhteellisen vilkasta. Olen kai ulospäin hyvännäköinen ihminen. Sisältä olen kuitenkin mustaa onttoa tyhjää.
Minulla on ollut useampi pitkäaikainen suhde, jotka ovat kaatuneet siihen, että minua ei vaan enää kiinnosta. Ja sama teema jatkuu koko elämän halki. Mikään ei innosta minua. En saa kiksejä mistään. Ihmiset kiinnostavat minua hyvin lyhyen hetken, ja sitten into lopahtaa. Siksi en ole hirveän läheinen kenenkään kanssa.
Nyt kun olen juuri lopettanut suhteeni, on ulos tulossa jälleen se sama munahaukka, joka olin joitain vuosia sitten. Kun elämä on muuten niin monotonista ja ilotonta, niin otan alkoholia. Kun otan alkoholia, minusta tulee melko aggressiivinen miesten suhteen. Usein saan mitä kaipaan, eli huomiota olemalla moraaliton. Ihastun usein toivottomasti, kuten juuri nytkin. Kyllä minuunkin ihastutaan, mutta ne ovat niitä vääriä ihmisiä. Tällainen sekasotku jatkuu koko ajan, koska vaihtoehtona asioiden täysi muuttumattomuus on aivan toivoton. Ja kyllä kaikki psykoanalyysin ystävät, isäni ei juurikaan välittänyt minusta.
Haluaisin niin kovasti olla kiinnostunut musiikista, taiteesta ja monesta muusta. En vain ole. En saa mitään asioista irti. Ihmisille kerron samat tarinat uudestaan ja uudestaan, kun minun maailmassani ei juuri mikään muutu. Tylsistyn muihin ja itseeni. Joskus, hyvin harvoina hetkinä olen hyvällä mielellä. Silloin olen eri ihminen. Tämä nainen ei vain tule esiin kovin usein, joten hänen varaansa on turha laskea mitään.
Maailmani on täynnä ahdisusta, epävarmuutta ja toivottomuutta. Lääkkeet ja terapiat on käyty läpi kerta toisensa jälkeen. Nyt voisi olla ihan hyvä aika lähteä. 15 vuotta tällaista ja ehkä vielä 50 vuotta edessä. Minkä ihmeen takia enää jatkan. On ihan turhaa kuvitella, että muuttuisin. Mietin jo että mikä olisi paras tapa ottaa henki itseltään.
Olen kolmekymmentä. Minulla on työpaikkaja kavereitakin. Sosiaalielämäni on suhteellisen vilkasta. Olen kai ulospäin hyvännäköinen ihminen. Sisältä olen kuitenkin mustaa onttoa tyhjää.
Minulla on ollut useampi pitkäaikainen suhde, jotka ovat kaatuneet siihen, että minua ei vaan enää kiinnosta. Ja sama teema jatkuu koko elämän halki. Mikään ei innosta minua. En saa kiksejä mistään. Ihmiset kiinnostavat minua hyvin lyhyen hetken, ja sitten into lopahtaa. Siksi en ole hirveän läheinen kenenkään kanssa.
Nyt kun olen juuri lopettanut suhteeni, on ulos tulossa jälleen se sama munahaukka, joka olin joitain vuosia sitten. Kun elämä on muuten niin monotonista ja ilotonta, niin otan alkoholia. Kun otan alkoholia, minusta tulee melko aggressiivinen miesten suhteen. Usein saan mitä kaipaan, eli huomiota olemalla moraaliton. Ihastun usein toivottomasti, kuten juuri nytkin. Kyllä minuunkin ihastutaan, mutta ne ovat niitä vääriä ihmisiä. Tällainen sekasotku jatkuu koko ajan, koska vaihtoehtona asioiden täysi muuttumattomuus on aivan toivoton. Ja kyllä kaikki psykoanalyysin ystävät, isäni ei juurikaan välittänyt minusta.
Haluaisin niin kovasti olla kiinnostunut musiikista, taiteesta ja monesta muusta. En vain ole. En saa mitään asioista irti. Ihmisille kerron samat tarinat uudestaan ja uudestaan, kun minun maailmassani ei juuri mikään muutu. Tylsistyn muihin ja itseeni. Joskus, hyvin harvoina hetkinä olen hyvällä mielellä. Silloin olen eri ihminen. Tämä nainen ei vain tule esiin kovin usein, joten hänen varaansa on turha laskea mitään.
Maailmani on täynnä ahdisusta, epävarmuutta ja toivottomuutta. Lääkkeet ja terapiat on käyty läpi kerta toisensa jälkeen. Nyt voisi olla ihan hyvä aika lähteä. 15 vuotta tällaista ja ehkä vielä 50 vuotta edessä. Minkä ihmeen takia enää jatkan. On ihan turhaa kuvitella, että muuttuisin. Mietin jo että mikä olisi paras tapa ottaa henki itseltään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
jos tiedostat, että olet ajautumassa samoihin käyttäytymismalleihin ja paheisiin, joita on ollut ennenkin, on toivoa. PALJON toivoa: voit tietoisesti kokeilla joitakin toisia "paheita" tällä kertaa. kastematokin voi oppia, joten kyllä me ihmisetkin! sanotaan, että paheiden summa on vakio. on keksittävä vähemmän haitallisia paheita entisten tilalle:
jokin liikuntalaji, jooga- tms. harrastusryhmä, sisustaminen, kohta on hyvä aika alkaa (ikkuna)puutarhaharrastus...kirjastosta löytyy lukemattomia kirjoja klassikoista self-help-genreen, seurakunnista voi löytyä kiintoisia ryhmiä ja vapaaehtoistyötä: muita auttamalla voi kokea huikeasti merkityksen tunnetta, ja työsarkaa taatusti riittää näinä aikoina, kun väestö vanhenee, vanhat rakenteet mullistuvat ym.
WHO muuten povaa masennuksesta, yksinäisyydestä, unettomuudesta ym. (länsi?)maailmanlaajuista "pandemiaa", pahempaa kuin fyysiset sairaudet. oikeanlaiset arvot ja yhteisöllisyys voivat tällaisen kehityksen estää, mutta se vaatii hiukan vaivannäköä kaikilta osapuolilta.
täysin samanlainen. Minulla 2-suuntainen mielialahäiriö. Todennäköisesti voi sinullakin olla. Lääkkeet on kyllä auttanut, tasaavat. Tosin ei nekään ihmeitä tee, on siinä paljon opettelemista elämään tasaista elämää ja se vie aikaa.
Ymmärrän täysin mistä puhut, mutta mietihän vielä! Onhan sinulla läheisiä, eikö? Mieti miltä heistä tuntuisi! He eläisivät todennäköisesti ikuisen syyllisyydentunteen kanssa, miettien miksi eivät huomanneet/osanneet tehdä mitään auttaakseen sinua. Minä ainakin eläisin, jos minun läheiseni lähtisi oman käden kautta. Ehkä suuren osan masennuksesta aiheuttaakin juuri riittämättömyyden/tarpeettomuuden tunne. Itse ainakin tunnen usein näitä tunteita, ja mietin etten osaa olla tarpeeksi avuksi/hyödyksi kenellekään, vaikka haluaisinkin olla. Ironista kyllä, työskentelen henkilökohtaisena avustajana ja autan vanhempiani, sekä avomieheni mummia paljon (lähinnä asioinneissa). Silti koen, etten auta tarpeeksi!
Onnen hetket ovat kyllä harmillisen ohikiitäviä, kun suurinosa elämästä on kuitenkin arkea. Arjen pienistä hetkistäkin voi kuitenkin opetella nauttimaan. Niistä pitäisi pystyä luomaan itselleen mahdollisimman miellyttäviä. Uskon, että löydät vielä sen kadonneen elämänilon. Se voi tulla ihan yllättäenkin. Mitä suhteisiin tulee, ehkä et ole vain löytänyt sitä oikeaa vielä. Sama pätee terapiaan ja lääkkeisiinkin. Voi viedä aikaa, ennenkuin löydät sopivan terapeutin, ja -lääkkeen. Toimivan ihmissuhteen löytäminenkin on vaikeaa, ja pitää muistaa, että ihastus on aina ohimenevää, ja rakastumisen tunne kestää keskimäärin kaksi vuotta, eli sitä ikuista onnenhuumaa on ainakin turha odottaa. Suhde muuttuu ennen pitkää enemmänkin kumppanuudeksi, eikä se tosiasia kumppania vaihtamalla muutu. Meillä kuitenkin on vain yksi elämä, ja koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, jos jaksaa uskoa ja taistella. Lujaa taistelutahtoa se tosiaankin vaatii!
Ehkä sinun pitäisi tehdä täyskäännös, ja kokeilla jotain aivan uutta, esim. muuttoa muualle, alan vaihtoa, tai matkustelua. Tietysti se vaatii rahaa...Tai ehkä kaipaatkin hemmotteluhoitoja, vaikka jalka-tai kasvohieronta voisi tehdä hyvää. Ainakin kannattaa lopettaa alkoholin juominen, tai edes vähentää sitä. Sinulla ilmeisesti tulee morkkis jälkeenpäin tekemistäsi teoista, joka ei ainakaan paranna oloasi pitkällä tähtäimellä, pikemminkin päinvastoin. Muutenkin alkoholi tuhoaa aivosoluja, ja aiheuttaa pitemmän päälle masennusta. Olen itse huomannut usein krapulapäivinä olevani tosi masentunut. Siksi olen vähentänyt juomista. Voisit ehkä tarkistaa myös ruokavaliosi, ja liikunnan määräsi. Liikunnan pitäisi lisätä hyvänolon tunnetta. Entä nukutko riittävästi? Ulkoiletko? Ihmissuhteista voisi saada enemmän irti avautumalla, ja purkamalla tuntojaan. Minäkään en ole kylläkään kovin hyvä siinä. Ehkä pitäisi järjestää joskus ystävien kesken jonkinlainen purkautumispiiri, jossa kaikki kertoisivat vuorollaan avoimesti tuntojaan. Että kerrankin voisi olla vapaasti täysin avoin ja "alaston" toisten edessä, koska luulenpa että harva monissa lyhyissä arkisissa kohtaamisissa kertoo toisille kaikkein syvimpiä tuntojaan. Se voisi kuitenkin olla melko puhdistavaa. Entä kirjoitatko päiväkirjaa? Itse kirjoitin ennen, mutta se on jäänyt. Kyllä sekin joskus vähän auttoi. Nykyisin tulee enemmän avauduttua täällä netissä, mutta eihän sekään huono vaihtoehto ole. Täällä ainakin on toisia ihmisiä, eli se on vuorovaikutteista...Itseäni jonkin verran auttaa myös D-vitamiini.
Minusta tuntuu, että me ihmiset tavoittelemme jotain saavuttamatonta. Ei tämä elämä ole yhtä juhlaa. Ehkä pitäisi opetella olemaan kiitollinen siitä, että on perusasiat kunnossa. Kun rahat riittävät ruokaan ja laskuihin, on fyysisesti terve, ja omistaa ystäviä, sekä läheisiä sukulaisia, ei asiat voi olla kovin huonosti. Minun lähipiirissäni on muutamia liikuntarajoitteisia. Toisinaan se saa ajattelemaan, miten tyhmä olen, kun en osaa arvostaa tarpeeksi sitä suurta lahjaa, että minulla on kaksi toimivaa kättä ja jalkaa. Ehkä pitäisi muuttaa vähäksi aikaa asumaan johonkin Afrikkalaiseen slummikylään oppiakseen arvostamaan tätä elämää. Meillä länsimaissa on kuitenkin niin paljon, on virikkeitäkin joka lähtöön, on hyvää hoitoa, ja vaikka mitä mahdollisuuksia...
"Kun rahat riittävät ruokaan ja laskuihin, on fyysisesti terve, ja omistaa ystäviä, sekä läheisiä sukulaisia, ei asiat voi olla kovin huonosti."
Eikö? Entä jos olet sisältä pelkkää helvetillistä tuskaa 24/7, et saa esim. nukutuksi ja tapat sitten vihdoin itsesi? Auttaako fyysinen olotila ja ympäristön hyvinvointi paljon tuohon?
Vähän saisi miettiä... #¤"&
Milloin te tajuatte, että oma olonne ei ole toisten olo...
Viestisi oli kuin suoraan omasta elämästäni. Juuri noin minäkin tunnen ja toimin. Olen sinua 10 vuotta vanhempi, takana pari avioliittoa ja sadoittain yhdenillan juttuja.
Täytettyäni 40 aloin pikkuhiljaa tyytyä tähän tunteettomuuteen ja tylsyyteen. Olen saanut tarpeekseni sekoiluista ja miesjutuista, viihdyn yksin. En avaudu kellekään, on terapeuttikin, mutta hänelle kerron valittuja paloja. En tunne olevani kunnolla yhteydessä keneenkään.
Alkoholinkäyttöäni olen vähentänyt, voisin jopa olla kokonaan ilman. Päivät ovat pelkkää olemista, itseasiassa koko elämä on vain olemista, minulla ei ole elämää. En innostu mistään, mikään ei tunnu miltään. Opiskelen uutta ammattia, pidän älyllisistä haasteista. En ole itsetuhoinen, vaan tunnen oloni hyväksi kaikkine puutteineni ja hyväksyn itseni tälläisenä kuin olen. Elämä vain nyt on mennyt näin, ja se on hyväksyttävä tosiasia. Tsemppiä kaikille kohtalotovereille!
Niinpä,lähteä...minne? Mikä olisikaan parempi paikka kuin oma elämä. Jokainen meistä on saanut tilaisuuden elää sitä,jokainen tavallaan. Toisen on helppo sanoa miten on tehtävä,mutta itse kuitenkin suunnan määräät,ei ystävät, läheiset eikä kohtalo...
Elämä on kuitenkin ainutkertainen,meille jokaiselle,miksi se ei sitten voisi olla myös mukavaa.
Itse olen käynyt läpi muutaman tai useammankin pettymyksen,niinkuin sinä ja jokainen meistä.
Mieti kuitenkin miten paljon kokemuksia olet elämäsi varrella saanut,tarviiko sitä ihan kaikkea mukanaan raahata,ja kuka sinut tuomitsee teoistasi,ei meistä kukaan ihan vilpitön ole.
Arvot ja käsitykset,ihmiset muuttuu ja kasvaa ajan kanssa,niin sinäkin:) tuskin ajattelet ja toimit samoin nyt kuin viis-tai kymmenen vuotta sitten.
Kaikken ei tarvitse tapahtua hetkessä...aloita itsestäsi,uniikki tapaus:)ja on kaikkein lähimpänä...usko vaan se toimii,olet kuitenkin se tärkein josta sun on huolta pidettävä.
Ole kerrankin itsekäs,siihen on oikeus,saat huomata että muutkin arvostaa sinua kunhan opit tuntemaan itsesi: Paras ystävä on se ,joka tuntee sinut,mutta silti haluaa olla ystäväsi...vaikka sinä itse.
Olen koittanut kaikkea. Opiskelin pari tutkintoa, kun ei tuntunut hyvältä. Olen ollut useissa eri parisuhteissa, pidemmissä ja lyhyissä. Vaihtanut paikkakuntaa/maata. Ulkoilen ja liikun, kun sitä minulle aina toitotetaan, mutta ei se olo ole siitä muuttunut. Olen kokeillut olla ilman alkoholiakin pitkiä aikoja (nykyisin juon viikonloppuisin). Terapeutteja on ollut viisi ja lääkkeitä varmaan kohta kymmenen eri laatua. Olen ihan oikeasti yrittänyt kehittää itseäni jo viimeiset kymmenen vuotta. Olen ihan itse ottanut ohjat avun hakemiseen. Vakuutan, että olen ihan tosissani yrittänyt päästä tästä.
Niin, on minulla läheisiä ja he tietävät ongelmistani. He eivät voi minun ololleni yhtään mitään. Minä olen kasvanut tällaiseksi aikuiseksi, enkä osaa mitään muuta. Ulkoapäin en voi odottaa apua. Itsestäni tämä on kiinni. Voin kyllä keskustella olostani muiden kanssa, mutta saman asian jauhaminen vuodesta toiseen ei juuri tee hullua hurskaammaksi. Ennen olin ihan kauhuissani siitä mitä muut minusta ajattelevat. Nykyään en niin paljoa. Yritän olla aiheuttamatta mielipahaa ja olla avulias muille, koska uskon heidän ansaitsevan sen. Mitään syvää paloa minulla ei ole asian suhteen. Siteet ulkopuoliseen maailmaan haurastuvat päivä toisensa jälkeen.
Läheiseni varmasti tuntisivat surua ja menetyksen, jos tästä lähden. Mutta en halua, että minulta edellytetään vuosien syvää masennusta ja ahdistusta sen sijaan, että voisin saada helpotuksen. Uskon ainakin itse eutanasiaan!