Helpotusta vauvakuumeeseen

Kysäisepä sieltä uusperheet- tai väsymys ja masennus-palstalta, että kuinka moni katuu lapsiaan? Eiköhän kuitenkin enemmistö ole valintaansa tyytyväinen. Eihän mikään elämässä ole pelkästään herkkua, opiskelu, vaativa ura, parisuhde, talonrakennus... mutta niistä saa jotain enemmän kuin menettää!

Kyllä minulla on realiteetit hallussa. Voi tulla eteen keskenmeno, vaikeita raskauskomplikaatioita, jopa lapsen menetys, traumatisoiva synnytys, synnytyksen jälkeistä alakuloa, lapsen sairautta ja kehityspoikkeamaa, kipeitä rinnanpäitä, jatkuvaa valvomista, parisuhteen vähäisempää huomioimista, hiljaista seksielämää, sosiaalisen elämän rajoituksia, uhmaa, jälleen lapsen sairautta, puhumattakaan murrosiän myrskyistä ja kipeästä irtautumisprosessista, kun se mokoma ottaa ja kasvaa isoksi. Ja silti en epäile hetkeäkään, etteikö se olisi sen arvoista. On vaikeampaa kuvata, mitä äitiys sitten antaa edellämainitun rimpsun vastapainoksi, mutta... esimerkiksi oman elämän kokeminen merkitykselliseksi ja mielekkääksi (vaikkei se sitä kenenkään muun mittakaavassa olisikaan) on aika tärkeä asia.

Moni tyttö ja nainen luulee saavansa jonkun erityiskohtelun kun saa sen mulkulan. Se on vain karu totuus että ei saa. Viimeisetkin kaverisuhteet menee sillä joka kaveripiirissä ekana sen lapsen pukkaa, ellei muu porukka apinoi tätä ja ala mukaan kotileikkeihin. Mutta ei lapsella saa erityishuoniota ja kohtelua. Usein se siittäjäkin siitä lähtee ja sitten ollaan yksin. Tilanne voi olla se, että tyttö ja poika eivät ole koskaan elättäneet ja ruokkinee itseään vielä, mutta yhtäkkiä huomaavat että ei helkkari meitä on kolme, ei saada huomioo ja apua ja pitäis tuo lapsikin elättää. Se ei ole ihme kun masista pukkaa nuorilla pareilla jotka touhuavat penskaa maailmaan jo ennen kuin ovat itse elämästä ja sen vittumaisuudesta tietoisia.
Seomi on holhousyhteiskunta sinne parikymppiseen saakka, mutta sitten loppuu hoitosuhde ja ilmaiset ruokailut kun intit ja koulut on käyty.