En olisi ikinä lapsena osannut kuvitella että jäisin yksin. Luulin että saisin perheen, työn, oman kodin...jne Mutta minne katosi se iloinen pienipoika joka joskus olin. En olisi osannut kuvitella itseäni vainoharhaiseksi ihmisiä valttelevaksi surkimukseksi.
Millaiseksi kuvittelit elämäsi lapsena?
18+6
4364
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen miettinyt täysin samaa... Omalla tavalla niin pelottavaa kuinka väärässä voikaan olla ja nyt katsella takaisin menneeseen. Kaiket yöt vain mietin mitä tein väärin ja miksi asiat menivät miten meni. Muistan vielä kunika hoin aluksi lohdun sanoja "sitten vanhempana, viikon päästä, vuoden päästä, viiden vuoden päästä" ja edelleen samassa tilanteessa olen ja odotan tuota "sitteä"... Jotku eivät näyttäjään vain onnistu :/
Tulee mieleen joulu noin kymmenvuotiaana vanhempien kanssa kotona, lahjoja ja mukavaa yhdessä oloa rakastavien vanhempien kanssa. Ajatuksena mennä seuraavana päivänä esittelemään uusia leluja naapurissa asuvalle kaverille. Ja sitten toinen joulu lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, olen yksin kylmässä teollisuus hallissa juon krapulaan kossua muuta ajatusta ei ole kuin saada tärinä loppumaan. Huomisella ei ole mitään merkitystä.
En olisi tuolloin kymmenvuotiaana uskonut että olisin joskus tässä jamassa. Nykyään tämä lapsuuden kaverini on naimisissa, töissä, kahden lapsen isä, heillä on vaimonsa kanssa omakotitalo. Minulla ei ole mitään. Sitten vielä aiheeseen sopiva biisi: http://www.youtube.com/watch?v=26Ar3CEN-2s meinaa itsellä tulla itku vaikka kaikkia ei tietty kosketakkaan.
Haaveilin jo lapsuuden loppuajoilta saakka siitä, että kokisin rakastavaa kosketusta ja välittämistä. Uskoin saavani mukavan vaimon ja ehkä oman perheen. Pelkäsin tietenkin yksin jäämistä, mutta haaveilin itseni unelmiin.
Lähes kaikki lapsuuden kavereista on vähintään avoliitossa ja monilla on lapsiakin. Ne jotka olivat kouluaikoina vahvoja ja pärjäsivät urheilussa, ovat parhaiten menestyneet. Itse lukeuduin jo koulussa niihin, jotka valittiin viimeisten joukossa joukkuepeleihin. Opettaja valitsi vahvat ja itsevarmat lapset joukkueiden kapteeneiksi.
Elämä yksin jääneenä ei ole laadukasta. Nukahdan rauhoittavien voimalla, kunnes ensi kuussa saan nukahtamislääkkeitä. Aamulla menen juttelemaan yksinäisyydestä seurakunnan työntekijän luokse (kunhan ensin nukahdan, jotta voin herätä).
muistan vain sen kun lymysin yksin syrjässä koulun kulmalla kun muut pelasivat koulun pihalla jalkapalloa,
olin tuollainen jo 1 luokkalaisena, alaaste meni samaa rataa, yläasteella sama juttu, olin aina viimeisiä jotka
valittiin joukkueisiin, nykyään olen täysin ulkona yhteiskunnasta, vanhat tutut kasvot naureskelevat ilo silmällä
kun tulevat vastaan, osaltaan olen tässä tilassa juuri näiden ihmisten takia,en odota nykyään elämältä mitään, elän nykyään motolla äkkikuolema
ennen 30v, uskon että myös näin käy sen verran itsetuhoisestin olen elänyt jo vuosia.
pahat pärjää, hyvät ei, joskus näkee siipirikon linnun jonka muut linnut yrittävät yhteistyössä tuhota,
tälläistä on myös meidän elämä.