Suurin osa tälle palstalle, kuten kaikille muillekin lapsettomuuspalstoille kirjoittajista on naisia. Onko meidän miesten rooliksi vain jäänyt kärsiä hiljaa ja nieleskellä kyyneleet nurkantakana poissa muiden silmistä?
Itselläni on takana parisuhdetta seurusteluineen ja avioliittoineen nyt noin 10 vuotta. Kohta puolet ajasta olemme yrittäneet lasta. Ensin odottaen, josko luonto hoitaisi tehtävänsä ja nyt parin vuoden ajan tutkimusten, hormonien ja sittemmin IVF ja PAS hoitojen avulla. Sitä toista viivaa vain ei tule. Mitään lääketieteellistä syytä ei kummaltakaan ole tutkimuksissa löydetty, eli lääkärien mukaan periaatteessa luomuraskauskin pitäisi olla mahdollinen.
Pikkuhiljaa pienestä mutkasta matkassa alkaa kasaantua oikean kriisin aiheet. Kuten arvata saattaa, vaimo on joka hoitokerran jälkeen palasina ja saan kuulla kuinka helppoa se meille miehille on kun rykästään vaan satsit muovipurkkiin ja sitten odotellaan. Vähän sama maku on jäänyt lääkäreistä ja hoitajista joiden tapaaminen on yleensä mennyt kaavalla "ahaa, selvä, kiitos ja näkemiin".
Nyt seuraava PAS vie viimeiset säilössä olevat alkiot ja vaimo alkaa olla kypsä koko touhuun. Hän olisi valmis heittämään pyyhkeen kehään vähän samalla mielipiteellä mitä täälläkin on jossain keskusteluissa esitelty eli kerran ei ole tarkoitettu niin ei väkisin. Itselleni paremminkin alun "eiköhän tämä tästä" fiilis on paremminkin alkanut muotoutua pieneksi paniikiksi siitä, onko näin kärjistetysti sanottuna kohtalona jäädä sukunsa viimeiseksi. Toisaalta itselleni keskenjättämisen mentaliteetti ei oikein sovi mihinkään muuhunkaan saati sitten tähän asiaan ja jos vain itse kykenisin asiaa viemään lääketieteellisesti eteenpäin sen tekisin kivuliaisuudesta tms välittämättä.
Mielenkiintoisia muutoksia omassa ajattelumaailmassa on muutenkin alkanut tapahtua lapsettomuuden vuoksi. Ennen kun hyvin miehiseen tapaan hyvännäköisen naisen kohdatessa mielessä liikkui vaikka mitä, on nykyään ensimmäinen ajatus usein, että saakohan hän lapsia ja millainen mahtaisi olla äitinä. Saman suuntaisesti kun ennen ei juurikaan huomioinut vaikkapa urheiluosastolla asioimassa olevia isiä lapsineen, nyt on välillä lähes joutunut lähtemään kaupasta pois kun ahdistus näiden onnellisten ihmisten näkemisestä on alkanut kuristaa kurkkua. Sitä kun ei kykene olla ajattelematta, että jos kaikki olisi mennyt "kuten olisi pitänyt" olisin itse siellä ostamassa omalle tytölle tai pojalle niitä suksia tai mailoja.
On sanomatta selvää, ettei tietysti eroajatuksiltakaan ole voinut välttyä. Jos toinen ei halua jatkaa yhteistä yrittämistä, herää tietysti kysymys, onko kahdestaan olo se kohtalo johon näin kolmekymppisenä haluaa tyytyä lopuksi elämää. Entäpä jos tälle parille mikään hoito ei auta? Olisiko uusi parisuhde ratkaisu ja mitä kaikkea muuta elinpiirissä silloin menisi uusiksi? Useimmiten ihmiset ilmeisesti hakevat jonkin korvaavan omistautumisen kohteen, kun lapsia ei ole. Joko omistaudutaan tiukemmin toisilleen tai etsitään harrastuksia, joihin purkaa paineet ja tarpeet. Meillä tämä näyttäisi tarkoittavan vaimon omistautumista kilpailuhenkiselle harrastukselle ja minun osaltani melko tyhjää tarpeettomuuden ja osattomuuden tunnetta.
Olisi mukava kuulla myös muiden lapsettomien miesten tuntoja ja kohtaloita. Oletteko tyytyneet osaanne vai tehneet uusia ratkaisuita? Miten nämä vaikeat asiat ovat vaikuttaneet teidän elämäänne?
Itselläni on takana parisuhdetta seurusteluineen ja avioliittoineen nyt noin 10 vuotta. Kohta puolet ajasta olemme yrittäneet lasta. Ensin odottaen, josko luonto hoitaisi tehtävänsä ja nyt parin vuoden ajan tutkimusten, hormonien ja sittemmin IVF ja PAS hoitojen avulla. Sitä toista viivaa vain ei tule. Mitään lääketieteellistä syytä ei kummaltakaan ole tutkimuksissa löydetty, eli lääkärien mukaan periaatteessa luomuraskauskin pitäisi olla mahdollinen.
Pikkuhiljaa pienestä mutkasta matkassa alkaa kasaantua oikean kriisin aiheet. Kuten arvata saattaa, vaimo on joka hoitokerran jälkeen palasina ja saan kuulla kuinka helppoa se meille miehille on kun rykästään vaan satsit muovipurkkiin ja sitten odotellaan. Vähän sama maku on jäänyt lääkäreistä ja hoitajista joiden tapaaminen on yleensä mennyt kaavalla "ahaa, selvä, kiitos ja näkemiin".
Nyt seuraava PAS vie viimeiset säilössä olevat alkiot ja vaimo alkaa olla kypsä koko touhuun. Hän olisi valmis heittämään pyyhkeen kehään vähän samalla mielipiteellä mitä täälläkin on jossain keskusteluissa esitelty eli kerran ei ole tarkoitettu niin ei väkisin. Itselleni paremminkin alun "eiköhän tämä tästä" fiilis on paremminkin alkanut muotoutua pieneksi paniikiksi siitä, onko näin kärjistetysti sanottuna kohtalona jäädä sukunsa viimeiseksi. Toisaalta itselleni keskenjättämisen mentaliteetti ei oikein sovi mihinkään muuhunkaan saati sitten tähän asiaan ja jos vain itse kykenisin asiaa viemään lääketieteellisesti eteenpäin sen tekisin kivuliaisuudesta tms välittämättä.
Mielenkiintoisia muutoksia omassa ajattelumaailmassa on muutenkin alkanut tapahtua lapsettomuuden vuoksi. Ennen kun hyvin miehiseen tapaan hyvännäköisen naisen kohdatessa mielessä liikkui vaikka mitä, on nykyään ensimmäinen ajatus usein, että saakohan hän lapsia ja millainen mahtaisi olla äitinä. Saman suuntaisesti kun ennen ei juurikaan huomioinut vaikkapa urheiluosastolla asioimassa olevia isiä lapsineen, nyt on välillä lähes joutunut lähtemään kaupasta pois kun ahdistus näiden onnellisten ihmisten näkemisestä on alkanut kuristaa kurkkua. Sitä kun ei kykene olla ajattelematta, että jos kaikki olisi mennyt "kuten olisi pitänyt" olisin itse siellä ostamassa omalle tytölle tai pojalle niitä suksia tai mailoja.
On sanomatta selvää, ettei tietysti eroajatuksiltakaan ole voinut välttyä. Jos toinen ei halua jatkaa yhteistä yrittämistä, herää tietysti kysymys, onko kahdestaan olo se kohtalo johon näin kolmekymppisenä haluaa tyytyä lopuksi elämää. Entäpä jos tälle parille mikään hoito ei auta? Olisiko uusi parisuhde ratkaisu ja mitä kaikkea muuta elinpiirissä silloin menisi uusiksi? Useimmiten ihmiset ilmeisesti hakevat jonkin korvaavan omistautumisen kohteen, kun lapsia ei ole. Joko omistaudutaan tiukemmin toisilleen tai etsitään harrastuksia, joihin purkaa paineet ja tarpeet. Meillä tämä näyttäisi tarkoittavan vaimon omistautumista kilpailuhenkiselle harrastukselle ja minun osaltani melko tyhjää tarpeettomuuden ja osattomuuden tunnetta.
Olisi mukava kuulla myös muiden lapsettomien miesten tuntoja ja kohtaloita. Oletteko tyytyneet osaanne vai tehneet uusia ratkaisuita? Miten nämä vaikeat asiat ovat vaikuttaneet teidän elämäänne?
Vastaukset 4
Vanhimmat
näinköhän se tärppäisi (heti) jonkun muun kanssa.
Tosi "hyviä" miehiä ootte!!! Eihän teissä voi olla vikaa ja sehän se on avioliiton tarkoitus,että vaimo synnyttää äijälle lapsia ja jos ei, niin ei kun vaan toista naista etsimään"!!!!!!!! Sääliksi käy vaimonne tai naisystävänne. Tosi törkeetä ajatella,et jos ei tän kaa tärppää niin hypätään toisen naisen sänkyyn. Itse olet valinnut "kohtaloksesi" avioliiton." Minkä Jumala on yhdistänyt,sitä älköön ihminen erottako." Näin sanoo pappi avioliittoon vihkiessä.
niitä, jotka pohtivat isäksi/äidiksi tuloa jonkun muun kuin nykyisen kumppanin kanssa. Sillä eihän se että asiaa ajattelee, tarkoita että "hypätään toisen naisen sänkyyn". Ajatella saa kaikenlaista, on eri asia mitä niistä toteuttaa.
Jollekin halu tulla oman biologisen lapsen vanhemmaksi voi mennä kaiken muun edelle, on sitä hullumpaakin kuultu.
Omalla kohdalla (olen 34v. nainen) hakeuduimme miehen kanssa lapsettomuustutkimuksiin noin kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Kyllä meillä puhuttiin jonkin vewrran myös siitä, että mitä jos tutkimusten tuloksena onkin selkeä "vika" jommassakummassa. Siis sellainen jota ei voi nykytietämyksen keinoin korjata. Vaikken mitään ääneen sanonutkaan, varauduin kuitenkin tilanteeseen, jossa vika on minussa ja mies haluaa lapsia niin palavasti, että suhde siitä johtuen katkeaa. En tehnyt tästä numeroa, mutta siis varauduin henkisesti. Toisaalta mietin tilannetta, jossa vika löytyisikin miehestä & puntaroin suhteen hyviä ja huonoja puolia. Mielestäni tämä on realismia. Lapsettomuus on suhteelle iso koetinkivi monella tapaa. Osa pareista selviää asian läpi yhdessä, osa ei.
Simpukka-yhdistykseltä on juuri ilmestynyt uusi "Mies ja Lapsettomuus"-vihkonen. Kannattaa tutustua!!