En tiedä mikä minua vaivaa/on jo pitkään vaivannut.
Olen aina ollut (nyt kun sitä jälkeenpäin alan "viisaasti" punniskelemaan) vaativa kaikkia kohtaan. Pienestä pitäen ole aina halunnut olla kaveriporukan kärki ja oikein nauttinut huomiosta ja hakenut sitä kaikin mahdollisin tavoin(mielikuvitus rajana :(. Vastuun ottaminen on aina tuottanut vaikeuksia, enkä koe saavani mitään minulta odotettua aloitetuksi... eikä asiaa paranna se että elän vanhempieni helmoissa edelleen ja heidän aikaansaannillaan ja tiedän, etten ole useinkaan tikkua ristiin pistänyt, vaan odottanut vain että kaikki tulee tehdyksi kun istun vieressä ja odotan(ja aina jälkeenpäin tulee piinaava, ristiriitainen,sairas ja syyllinen olo).
Poden suuria hankaluuksia neuvotella asioista,joita minulta itseltäni odotetaan ja huudan usein päin naamaa että "joo joo, teen kyllä mutta etkö huomaa etten jaksa nyt!!!!" En ole ystävilleni huutanut vaikka turhaannun ihan pikku asioista, varsinkin keskusteluista, joissa omaa kantaani ei huomioida. Ystävien kanssa pystyn usein nielemään turhautumiseni ja kehittämään kompromisseja, ehkä siksi koska he eivät vanhempieni tavoin vaadi minua itse yrittämään. Olen myös miettinyt mitä ystävät ja kaverit tai ylipänsä läheiset merkkaavat... EN TIEDÄ! :(. Kaikki tuntuu rapisevan niskaan tai on tyhjää ja hetkittäistä ja sisuskaluni räjähtävät pahasta olosta ja ristiriidasta. Tämä vain pintapuolinen kuvaus...
En osaa sanoa mistä johtuu... Onko kyse siitä, etten ole ikinä kokenut olevani isälleni tärkeä ja välimme ovat olleet etäiset/olen kuunnellut hänen huutoaan 4v . lähtien aina kun en ole osannut jotain koulutehtävää ja hän on aina vaatinut minulta osaamista tai on nuhdellut henk. kohtaisesti tai huutanut siihen asti että olen juossut itkien pos. Hänen isänsä teki kuulemmma samaa hänelle. Olen adoptpoitu .Vanhempieni työajat ovat usein aamu8-ilta8 ja olen pienestä pitäen ollut ilman vanhempia ja olo on ollut tyhjä ja minnekkään kuulumaton, kivulias ja raastava(persoonaton ja minnekkään kuulumaton).
En tiedä, miten olen onnistunut säilyttämään ystävyyssuhteeni ja on vielä sanottu että minulle on helppo kertoa asioita koska voi luottaa...en kyllä kieltämättä kerro minulle uskottuja asioita eteenpäin. Olen kuulema myös muutaman ystävän luotettavin henkilö...vaikka kerroin heille tästä mitä nyt kirjoitan, niin suhtautuivat ymmärtäväisesti, mistä olen heille kiitollinen. Samalla huono olo kasvaa. En tiedä mitä ihmiset merkkaavat minulle ja miksi he jaksavat tuhlata minuun aikaansa ja voimavarojaan, vaikka en tunne mitään ja kaikki on sitä samaa kuivaa ja niskaan rapisevaa kuollutta ei mitään. Miten he haluavat uskoa minuun kun olen näin kylmä ja tunteeton? :(. Ainut hyvä asia minussa on TIETO oikeasta ja väärästä, viimeikoina EHKÄ asteittain herännyt empatia joka sekin ponnistuksien kautta, sekä halu ja tahto LUOTTAA kavereihin ja ystäviini, sekä edes YRITTÄÄ olla parempi vanhempiani kohtaan.
Olen aina ollut (nyt kun sitä jälkeenpäin alan "viisaasti" punniskelemaan) vaativa kaikkia kohtaan. Pienestä pitäen ole aina halunnut olla kaveriporukan kärki ja oikein nauttinut huomiosta ja hakenut sitä kaikin mahdollisin tavoin(mielikuvitus rajana :(. Vastuun ottaminen on aina tuottanut vaikeuksia, enkä koe saavani mitään minulta odotettua aloitetuksi... eikä asiaa paranna se että elän vanhempieni helmoissa edelleen ja heidän aikaansaannillaan ja tiedän, etten ole useinkaan tikkua ristiin pistänyt, vaan odottanut vain että kaikki tulee tehdyksi kun istun vieressä ja odotan(ja aina jälkeenpäin tulee piinaava, ristiriitainen,sairas ja syyllinen olo).
Poden suuria hankaluuksia neuvotella asioista,joita minulta itseltäni odotetaan ja huudan usein päin naamaa että "joo joo, teen kyllä mutta etkö huomaa etten jaksa nyt!!!!" En ole ystävilleni huutanut vaikka turhaannun ihan pikku asioista, varsinkin keskusteluista, joissa omaa kantaani ei huomioida. Ystävien kanssa pystyn usein nielemään turhautumiseni ja kehittämään kompromisseja, ehkä siksi koska he eivät vanhempieni tavoin vaadi minua itse yrittämään. Olen myös miettinyt mitä ystävät ja kaverit tai ylipänsä läheiset merkkaavat... EN TIEDÄ! :(. Kaikki tuntuu rapisevan niskaan tai on tyhjää ja hetkittäistä ja sisuskaluni räjähtävät pahasta olosta ja ristiriidasta. Tämä vain pintapuolinen kuvaus...
En osaa sanoa mistä johtuu... Onko kyse siitä, etten ole ikinä kokenut olevani isälleni tärkeä ja välimme ovat olleet etäiset/olen kuunnellut hänen huutoaan 4v . lähtien aina kun en ole osannut jotain koulutehtävää ja hän on aina vaatinut minulta osaamista tai on nuhdellut henk. kohtaisesti tai huutanut siihen asti että olen juossut itkien pos. Hänen isänsä teki kuulemmma samaa hänelle. Olen adoptpoitu .Vanhempieni työajat ovat usein aamu8-ilta8 ja olen pienestä pitäen ollut ilman vanhempia ja olo on ollut tyhjä ja minnekkään kuulumaton, kivulias ja raastava(persoonaton ja minnekkään kuulumaton).
En tiedä, miten olen onnistunut säilyttämään ystävyyssuhteeni ja on vielä sanottu että minulle on helppo kertoa asioita koska voi luottaa...en kyllä kieltämättä kerro minulle uskottuja asioita eteenpäin. Olen kuulema myös muutaman ystävän luotettavin henkilö...vaikka kerroin heille tästä mitä nyt kirjoitan, niin suhtautuivat ymmärtäväisesti, mistä olen heille kiitollinen. Samalla huono olo kasvaa. En tiedä mitä ihmiset merkkaavat minulle ja miksi he jaksavat tuhlata minuun aikaansa ja voimavarojaan, vaikka en tunne mitään ja kaikki on sitä samaa kuivaa ja niskaan rapisevaa kuollutta ei mitään. Miten he haluavat uskoa minuun kun olen näin kylmä ja tunteeton? :(. Ainut hyvä asia minussa on TIETO oikeasta ja väärästä, viimeikoina EHKÄ asteittain herännyt empatia joka sekin ponnistuksien kautta, sekä halu ja tahto LUOTTAA kavereihin ja ystäviini, sekä edes YRITTÄÄ olla parempi vanhempiani kohtaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Nautit huomiosta, sinulla ei ole vastuuta, eikä puhtia hoitaa asioita. Tunnet ristiriitaista sairasta ja syyllistä oloa saamattomuudestasi. Koet, että sinulla on heikko sietokyky vaatimuksille, joihon sinun pitäisi itse panostaa ja turhaudut, kun et pysty vastaamaan näihin odotettuihin vaatimuksiin. Kärsit tyhjästä, mihinkään kuulumattomasta, hyväksymättömästä ja irrallisesta persoonasta. Tässä kuvaelma itsestäsi tällä hetkellä."
Sinulla on kuitenkin ystäviä ja olet ilmeiseti aika avoin luonne, koska ystäväsi luottavat sinuun ja sinulle on helppo tulla juttelemaan. Et kertonut ikääsi? Iällä voi olla merkitystä tälläisiin tuntemuksiin, jos olet kovin nuori ja etsit vielä tavallaan itseäsi. Koska olet adoptoitu ja sinun kasvattivanhempasi ovat jäänet melko etäisiksi, ei sinulle ole syntynyt syvää kiintymyssuhdetta heidän kanssaan ja persoonasi on tavallaan vailla minuutta, et tunne itseäsi, kuka lopultakin oikein olet.
Ihmiselle on tärkeä tietää kuka hän on, mistä hän tulee ja tuntea lähimmät rakkaansa, joiden kautta omaa elämäänsä voi peilata. Voisin ajatella, että sinulla on jonkinlainen identiteettikriisi meneillään, jossa sinä etsit itseäsi ja tunnet, että et oikein kuulu mihinkään?
Sinulla on empatiakykyä, luottamusta ja tieto hyvästä ja pahasta. Pidät itseäsi silti kylmänä, tunteettomana ja mitätöit itseäsi. Sinulla on heikko itsetunto, joka varmasti on seurausta kasvatuksestasi ja siitä, että sinua ei olla kannustettu, etkä ole saanut kokea onnistumisen iloa.
Ajatteletko, että voisit olla narsisti? vai mitä mieltä olet? Minusta sinä et ole narsisti, vaan vääränlaisen kasvatuksen tuloksena et ole oppinut tuntemaan itseäsi, et arvostamaan itseäsi, et osaamaan tehdä päätöksiä, et kantamaan vastuuta, etkä hoitamaan itse asioita oma-aloitteisesti, koska sinulta on puuttunut tarvittava malli elämässäsi.
En tiedä oliko sinulla mitään kysymystä vai pohditko vain omaa elämääsi ja narsistisuuttasi? Olet mielestäni järkevä ja fiksu persoona, joka tietää ja tuntee omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa ja olet osannut tarttua niihin oikealla tavalla kiinni. Kuten sanoit, olet tehnyt itsesi kanssa töitä ja tullut huomaamaan, että ponnistukset ovat tuottaneet tuloksia ja yritys olla parempi ei ole mennyt hukkaan. Älä anna elämäsi valua tyhjiin, vaan luota edelleen, että onnen avaimet ovat sinun omassa kädessäsi.
Toivottavasti ei tämäkin kertomus ole provo, mutta jotainhan se kertoon siitäkin huolimatta ihmisestä.
Niin, ei kai sen väliä. Voi olla varmaankin aika vetäytyä syrjään, onhan sitä jo oman panoksensa tänne antanut.
Minkä piilotarkoituksen sinä löysit viime kirjoituksestani, kun yhtäkkiä lopetit vastaamasta minulle ja katosit kuin salama? Olet vältellyt minua sen jälkeen? Et sinä täällä lopeta koskaan sen minä tiedän. Sinulle tämä on taivas. Sinulle ei riitä kirjat, maalaaminen ja työ, kuten ei minullekkaan. Olisi kiva ollutkin tavata kahvilla, kun tulen helmikuun alussa Suomeen, mutta luultavasti sait minusta jonkun toisen fiiliksen, kun sillä tavalla häippäsit? Ihan kiva olisi ollut kuulla, mitä rupesit miettimään?
http://www.youtube.com/watch?v=VuNIsY6JdUw
Kuulostat monelta osin samanlaiselta kuin minä, muttet aivan kuitenkaan...
En usko että kukaan täällä osaa sanoa mikä sinua vaivaa, vastaukset ovat sinulla.
Itsekin yhä vastauksia etsin. Etsinyt jo pitkän aikaa...
Itsetutkiskelun kautta ymmärsin asioita hieman paremmin, muistin asioita joita olin unohtanut, mutta luulen silti, että joku ulkopuolinen osaisi neuvoa sinua paremmin. Suosittelisin psykologin kanssa juttelua, mikäli vain mahdollista.
Tällä palstalla olen oivaltanut monia asioita, mutta vielä paljon on selvittämättä. Liika miettiminenkään ei ole hyväksi, vaan pistää vain pään entistä enemmän sekaisin.
nim.merkillä: kokemusta on. :)
paljon jelpistä :). Olen siis 19v ja päälle jos vaikuttaa