Tuolla toisaalla oli kysely ärsyttävimmistä kommenteista, joita on kuullut ekan lapsen kanssa. Mutta mikä on lämmittänyt mieltä niin,että muistaa vielä vuosien jälkeen.
Itse muistan kun esikoinen istui noin vuoden ikäisenä ostoskärryn istuimessa. Marketissa tuntematon vanhempi herra kassajonossa totesi minulle: On sulla komea poika.
Tai vanha appiukkoni, maatalon vanha isäntä 80 v sanoi, että hoidat nämä poikasi niin hyvin. Ja sama mies totesi yksi vuotiaan käden kosketuksesta sen olevan niin pehmeä. Vanhan kansan mies, joka ei juuri turhia puhunut.
Miksi ne muiden "sammakot" aina koetaankin moitteena, eikä ajatella sitä sanojan mokaksi. Tuore äiti on kyllä maailman herkin ihminen kuulemaan toteamukset moitteena ja oman äitiyden arvostelunsa, vaikka se ei sitä olisi
Itse muistan kun esikoinen istui noin vuoden ikäisenä ostoskärryn istuimessa. Marketissa tuntematon vanhempi herra kassajonossa totesi minulle: On sulla komea poika.
Tai vanha appiukkoni, maatalon vanha isäntä 80 v sanoi, että hoidat nämä poikasi niin hyvin. Ja sama mies totesi yksi vuotiaan käden kosketuksesta sen olevan niin pehmeä. Vanhan kansan mies, joka ei juuri turhia puhunut.
Miksi ne muiden "sammakot" aina koetaankin moitteena, eikä ajatella sitä sanojan mokaksi. Tuore äiti on kyllä maailman herkin ihminen kuulemaan toteamukset moitteena ja oman äitiyden arvostelunsa, vaikka se ei sitä olisi
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kerran olin tenttimässä monen opintoviikon tenttiä yliopistolla. Olin valvonut edellisen yön rotavirusta sairastaneen esikoiseni kanssa ja itse olin huonovointinen ja väsynyt alkuraskaudesta. Jouduin välillä lähtemään salista pois ja kun makasin käytävällä, vanha professorimies tuli huolestuneena kysymään, mistä on kyse. Kerroin tilanteen sekä sen, mikä tentti oli kesken. Professori hymyili kannustavasti ja sanoi, että kyllä te naiset pystytte mihin vaan!
Ja omaan lapseen liittyvät kehut tuntuvat tietysti aina ihanilta. Pari kertaa joku vanhempi herrasmies on tullut sanomaan, että kylläpäs kauniilla rouvalla on kauniit tytöt!
Erityisen hyvältä on myös tuntunut kauniit sanat, jotka on tulleet anopilta. Upea nainen se anoppini itsekin!
Missä kohtaa tuossa luki, että hänellä ei sitten ollut saattajaa mukana?
Minkä ihmeen vuoksi tuon tason ihminen jaksaa olla noin katkera, että kyttäät kissojen ja koirien kanssa kaiken mitä A. sanoo ja sitten yrität nolata häntä joka käänteessä? Mikä omassa elämässäsi on mennyt niin pahasti pieleen, että käytät noin valtavan määrän aikaas tuntemattoman ihmisen lyttäämiseen???
Voi harmi! Juuri kun luulit pääseväsi paskanhajusta viemällä lapset päiväkotiin, niin sitten jouduitkin väijymään opiskelijoiden lorotusta huonosti eristettyjen koppien takana. Näin se Jumala rankaisee! Olisit alkanut suoraan laitoksen johtajaksi, niin saisit vähän fiksumpia hommia.
Minusta on ihanaa, että alat tuntea minut jo noinkin hyvin siihen nähden, ettei olla ikinä tavattu: Kaunis rouva, joka pystyy mihin vaan! Mites sun oma pärstä voi tällä hetkellä? Älä vaan ole yliopistolla liikaa näyttöpäätteen edessä, ettei ihoon puske mustapäitä ja peppu levene.
Mikset kertoisi vielä lisää todisteita sille, että sinäkin olet joskus hengitellyt yliopiston ilmapiiriä, joka tunnetusti tekee ihmisistä muita parempia ja fiksumpia. Opeta meille seuraavaksi vaikka pari uutta sivistyssanaa! Minusta on riemastuttavan ihastuttavaa, että joku jaksaa olla vielä yliopistomaailmasta noin innoissaan. Oletko kenties sukusi ensimmäinen ylioppilas, kun tuo koulutus on niin ihmeellinen asia? Itse aikanaan menin ko laitokseen sen vuoksi, että saisin ammatin (hakusana: välinearvo).
Nuo on just niitä suvun ensimmäisiä ylioppilaita, jotka ovat joutuneet elämään paitsi fyysisessä myös henkisessä köyhyydessä koko elämänsä. Sitten ne on aivan onnesta soikeana, kun ne pääsevät ensimmäisille sitseille, työmatkoille ja ties minne hienouksiin, jotka nyt vain sattuvat joillekin olemaan elämän peruskauraa.
Eihän noilla reppanoilla ole myöskään varaa sitten hoitaa lapsia kotona, koska jostakin täytyy saada fyffet, joilla ostaa hieno auto, ettei lapsia hävettäisi kavereiden edessä, kun äiti on parkkipaikalla vastassa. Sama juttu kodin, vaatteiden ja muun omaisuuden suhteen. Pitää kato olla hianoo, että sitten kun menee kotitanhuville, niin voi haistattaa mersun pakokaasut kylälle jääneiden naamalle. Oman menneisyyden traumoja siis. Kun on elänyt nälässä, niin täytyy ahmia loppuelämä!
Minäkin menin yliopistoon vain ja ainoastaan sen takia, että jostakin on räävittävä leipä pöytään. Sinä päivänä, kun moisten suojatyöpaikkojen jorina muuttaa maailman, niin voin perua puheeni julkisesti. Minuakin pyydettiin aikanaan jatko-opiskelijaksi, mutta mieluummin tykkään vaikka räkiä sohvalla kattoon ja seurata, kun klimppi tippuu alas. Omien lasten kanssa tietysti! ;)
"mutta mieluummin tykkään vaikka räkiä sohvalla kattoon ja seurata, kun klimppi tippuu alas. Omien lasten kanssa tietysti! ;) "
Noinko te kotiäidit oikeasti vietätte päivänne kotona - lasten kanssa? Oma käytäntösi kertoo osaltaan kotihoidon laadusta, valitettavasti.
Valkoista lippua heilutellen, ihan ystävällisin aikein jne. haluaisin kysäistä teiltä (akateemisilta) kotiäideiltä, että miten lastenne isät ovat suhtautuneet siihen että olette kotona lasten kanssa ansiotyön sijaan? Vai ovatko kenties lasten isät jättäytyneet jossain vaiheessa vuorollaan työelämästä muutamaksi kuukaudeksi / vuodeksi ja ottaneet vetovastuun perheen arjesta? Olisitteko olleet / oletteko valmiita menemään ansiotöihin jos miehenne olisi halunnut / haluaa jäädä kotiin pariksi vuodeksi? Olisivatko isät ylipäätään halunneet jäädä lastensa kanssa kotiin? Jos eivät niin miksi eivät?
Rohkenen vielä kysyä miten tulette taloudellisesti toimeen? Elättääkö miehenne koko perhettä, onko teillä omia säästöjä joiden turvin voitte olla kotona vai riittävätkö yhteiskunnan tuet kattamaan teidän osuutenne perheen elinkustannuksista?
Miehelleni ja minulle lasten hoitaminen kotona tai pienessä ryhmässä (!) on yhteinen arvo, josta kumpikaan ei ole valmis tinkimään. Mieheni arvostaa valtavasti sitä työtä mitä teen, ilman tuota kuvio olisi mahdoton. Ja jos miehelleni auto, komea talo tai joku moottoripyörä olisi itseisarvo lastemme hyvinvoinnin maksimoimisen sijaan, emme olisi koskaan menneet naimisiin.
Kun esikoiseni oli vuoden, lähdin vielä vuodeksi yliopistolle viimeistelemään molemmat tutkintoni. Tuolloin mieheni hoiti lasta kotona eli minä opiskelin ja mieheni oli työssä. Saimme tuolloin 1000 euroa miehen vanhemmilta taloudellista tukea. Eli syyslukukaudella perheemme tulot olivat kotihoidontuki opintotuki lapsilisä 1000 euroa. Omia säästöjä ei ole. Tammi-toukokuussa palkkasimme naapuriperheen kanssa samanikäisille lapsillemme hoitajan. Kesällä esikoisemme jäi kotiin ja sitten syntyikin jo toinen lapsi. Opiskelijan tuloilla jäi siis myös toiselle äitiyslomalleni.
Olen ollut huhtikuusta kotihoidon tuella ja mieheni tuo keskitasoisen palkan kotiin sillä aikaa kun minun sorvini on huoltaa yhteisiä lapsiamme. Koska lapset ovat yksissä tuumin hankittu ja haluamme molemmat antaa heille (omasta mielestämme) parasta hoitoa, emme puhu puolison elättämisestä. Tämä on yhteinen yritys, siitä meille tärkeämmästä työtehtävästä maksetaan vain valitettavasti vähemmän. Minua ei kiinnosta se, mitä muut ajattelevat työurastani tai siitä, tipunko täysin yhteiskunnan kelkasta. Sinänsä naurettavaa puhua minun kohdallani urasta, sillä jos olisin halunnut uran, en pyörisi suomalaisessa peruskoulussa.
Ensi syksynä minä lähden töihin ja näin perheemme työtehtävät vaihtuvat, jos mieheni jää kotiin. (Toinen vaihtoehto on se, että lapsemme menevät hoitoon 4-5 h/päivä tuohon lähelle tuttavaperheeseemme, jossa lastentarhanopeäiti haluaa olla hoitamassa kotona omia lapsiaan ja näin saisi tyttäristämme hieman kahvirahaa. Vanhempi tyttäristäni pääsisi perheen tyttären kanssa samaan kerhoon missä hän on nytkin muutaman kerran viikossa ja nuorempi 2-v pärjää turvallisella hoitosuhteella, yhdellä ikätoverilla, kotiruualla ja ulkoilulla.)
Mielestäni pärjäämme taloudellisesti mainiosti, vaikka esimerkiksi jotkut "lähipiirin" ihmiset ovat sivulauseessa arvostelleet elämäntyyliämme. Eli miten kestän näin pienessä asunnossa, kun ei ole hissiäkään tai että miten jaksat pestä kestoja, vääntää itse ruuat ja kulkea julkisilla. Koska tulot ovat pienet, itse on tehtävä kaikki pilkkuun asti. Suurin osa kodin irtaimistosta meillä on käytettyä eli dyykattua, saatua tai kirppikseltä ostettua. Lastenvaatteiden suhteen harrastamme kierrätystä. Tosin lähipiiri on suuri ja varsinkin lapsettomat ihmiset tuppaavat ostamaan vaatteita. Meille on tärkeintä se, että saamme laadukasta ruokaa ja että lapsilla on laadukkaat ulkoiluvaatteet. Viimeisin isohko sijoitus on kunnon talviurheiluvälineet esikoiselle ja itse kävin kosmetologilla vuodenvaihteessa. Asuntoa ollaan katselemassa ja elokuussa alkaa lainan lyhennys, kun minä menen töihin.
Ennen kuin siis kadehtii kotiäitien elämää saati haukkuu heitä luksusrouviksi, niin kannattaa ensin käydä vaikka meillä ja miettiä kaksi kertaa, onko valmis elämään näin. Jos ei kestä askeesia, kannattaa tosiaan mennä töihin, MUTTA miettiä myös kaksi kertaa, mikä olisi lapselle turvallisin ja mielekkäin hoitomuoto, vaikkakin siihen lähimpään päiväkotiin on kätevin ajaa pakkasella. Minä olen aivan vakuuttunut siitä, että ehdin maksaa lainaa, matkustella ja nauttia elämän aineellista puolesta vielä vuosikymmeniä. En ole ikinä kuullut kenenkään valittavan, ettei elämässä ole tehnyt riittävästi töitä. Mutta sen sijaan liian monen suusta olen kuullut sen, miksei aikanaan tullut antaneeksi kunnolla aikaa pienille lapsille.
Joo, sitkein räkä tulee sen RS-viruksen aikana...
No ei mutta minäkään en ole koskaan osannut arvostaa tuota rahaa, VAIKKAKAAN en ole rikkaasta perheestä. Sen sijaan minulla on pari hyvää ystävää lapsuus- ja nuoruusvuosilta, joiden kodeissa pääsin näkemään rikkautta, suorastaan ylellisyyttä ja prameutta. Joskus murrosiässä pääsin aina hyvän ystäväni mukaan heidän perheensä lomille Espanjaan erääseen hienoon turistikeskukseen. Olimme reissussa aina pari viikkoa, ja perheen vanhemmat käyttivät kaiken yhteisen aikansa rahan maksimointiin, osakkeiden ja rahastojen seuraamiseen ja toistensa rahankäytön mollaamiseen. Meno oli aina vuosi vuodelta hullumpaa ja ystävänikään ei oikein enää jaksanut kunnioittaa vanhempiansa. Viimeisenä vuotena reissussa olikin mukana sitten vain meidän lisäksemme perheen isä ja uusi tyttöystävä, joka oli meitä teinityttöjä vain pari vuotta vanhempi.
Kun olin ystäväperheeni kanssa läheisessä kontaktissa (sinänsä aivan ihania ihmisiä vieläkin), päätin jo teininä, ettei minun avioliitossani tule koskaan olemaan "sinun rahat ja minun rahat". Päätin myös, että en ikinä sekoita elämässäni pää- ja sivuasioita vaan yritän keskittyä pieniin iloihin, sillä loppupeleissä on oikeasti aivan sama, itkeekö ruuhkabussissa vai omassa Porchessa. Vuodet ovat vierineet ja ihana ystäväni elää haavettaan todeksi kehitysaputyössä ja minä kierrän jätelavoja yhdessä mieheni kanssa. Meistä tuli tosiaan fiksumpia aivan kuten silloin aikanaan päätimmekin.
Luin noi molemmat viestisi ja en voi muuta kuin sanoa, että olet todella fiksu ja viisas. Pidä lippu korkealla, äläkä anna noiden arvotyhjiöstä tulevien huutojen häiritä elämääsi. Lapset ovat sinulle selvästi tärkeintä elämässä.
Olette hyvin onnekkaita kun saatte saatte tuttavapiiristänne konkreettista apua lastenhoidon järjestämiseen, hieno juttu!
Itselläni ei päivähoitoasioista ole kokemusta, mutta tiedätkö voiko lastensa (kunnalliseen) päivähoitopaikkaan itse vaikuttaa? Jos tilanne on siis se että molempien on mentävä töihin ja lapset on hoitoon laitettava. Oma järkeni sanoo että vanhemmat haluaisivat lapsensa mieluiten perhepäivähoitoon tms, mutta olen ollut siinä käsityksessä että lapset menevät hoitoon sinne mistä kunta hoitopaikan osoittaa, eivätkä välttämättä sinne minne vanhemmat haluaisivat? Vai onko päiväkodissa jotain sellaista, miksi vanhemmat haluavat lapsensa nimenomaan sinne, vaikka esim. perhepäivähoitoa olisi tarjolla?
Oman hoitajan voi käsittääkseni palkata ihan jo tukien turvin jos saa samalle hoitajalle riittävästi lapsia, mutta ainahan ei tällaista "rinkiä" saa kasattua > lapsi kunnalliseen päivähoitoon, käytönnössä ilmeisesti useimmiten päiväkotiin.
Juttu on lähtenyt jo ihan muille kuin alkuperäisille raiteille, mutta sinulta kun näitä mielipiteitä ja vastauksia tulee (;D ) kysyisin vielä että eikö se hoitopaikan läheisyys ole jo arvo itsessään? Meinaan että jos lapsi on lähellä sijaitsevassa päiväkodissa kaukana sijaitsevan pph:n sijaan, voivat vanhemmat ja lapset saada vuorokauteen vaikkapa tunnin lisää yhdessäoloaikaa. Tärkeää sekin?
Ulkopuolisena päviähoitokeskustelua seuranneena ihmettelen kovasti että onko tosiaan niin, että merkittävä osa (miten iso osa suunnilleen?) päivähoidossa olevista lapsista on päivähoidossa "turhaan"? Että monella on rikkaat vanhemmat joilla todellisuuessa olisi varaa hoitaa lapsensa kotona, tai vaikka palkata hoitaja kotiin, jos vaan viitsisivät, tai sitten niitä joiden vanhemmat tai toinen vanhemmista on kotona ja silti lapsi tuodaan hoitoon? (Enpä itse kyllä näitäkään vanhempia voi enkä halua tuomita kun en näistä asioista tosiaan käytännössä mitään tiedä. Varmasti on sellaisiakin tilanteita, joissa lapsen päivähoito on perusteltua, vaikka vanhempi kotona olisikin.)
Oman tuttavapiirin työssäkäyvät lapsiperheet tuntuvat käyttävän päivähoitopalveluita todellisesta syystä ja tarpeesta, askeettisesti eletään vaikka töissä käydään jne. Siksi keskustelu päivähoidossa huvikseen lapsia pitävistä vanhemmista tuntuu olevan aivan toiselta planeetalta kuin se todellisuus jossa itse elän.
Kirjautuminen ei toimi eikä varmaan tuo yhteenlaskukaan, mutta yritetään pikaisesti.
Eli tuosta lähitarhasta sen verran, että eihän kukaan nyt varmaan tieten tahtoen lähde lastansa kuskaamaankaan toiselle puolelle maakuntaa vain sen takia, että saisi jonkun tietyn hoitajan tai hoitomuodon. Kaikki aika, minkä voi voittaa perheen yhteiseksi hyödyksi, on bonusta. Mutta tarkoitin siis sitä, että kannattaa ottaa selvää, mitä muuta siinä lähistöllä on tarjolla kuin se yksi tarha, jonne "kaikki" menevät.
Mä olen aivan vakuuttunut siitä, että paljon, paljon useammalla olisi varaa olla kotona lapsen kanssa, jos siihen olisi oikeasti motivaatiota. Tietysti jos on sitä mieltä, että ihminen tarvitsee elääkseen ulkomaanmatkoja, pari autoa, uusia vaatteita kuukausittain yms. niin ei varmasti ole varaa olla kotona. Minä taas ajattelen asian niin päin, että meillä ei ole varaa ulkomaanmatkaan ja moneen muuhun ylellisyyteen. Elokuvaohjaaja Klaus Härö kertoi juuri suurperheestään, jota lääkärivaimo on hoitanut alusta lähtien kotona, vaikka apurahat on joskus jääneet saamatta. Olen aivan samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että on hullua, kun yhteiskunnan heikoimmat eli lapset ja vanhukset ajetaan laitoksiin vain sen takia, että aktiivisessa työiässä oleva sukupolvi voi shoppailla ja sisustaa.
OK, kaikilla ei ole oikeasti varaa olla kolmea vuotta kotona. Mutta miten olisi vaikka yksi ylimääräinen vuosi? Tai puoli vuotta? Tai edes pari, kolme kuukautta? Jokainen hetki, jonka pikkulapsi saa olla vanhempansa seurausta, rakentaa hänen perusturvallisuuttansa monin tavoin. Näin se on, vaikka sitä ei voi silmin sillä hetkellä nähdä.
Mitä sieltä jätelavoilta otatte käyttöön? Dyykkaatko ruokaakin kauppojen jäteastioista? Eräs ystäväni tunnusti dyykanneensa pitkään, vaikka on akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkainen äiti. Mutta ahneus ei katso koulutusta eikä kouluttamattomuutta eikä edes tilipussia. Dyykkaus loppui siihen, kun pienet lapset saivat vakavan ruokamyrkytyksen. Itse tämä äiti ei syönyt jätteitä. Syötätkö sinäkin lapsillesi ruokaa jäteastioista? Itse en uskaltaisi.
Kerran yhdessä virastossa asioidessani virkailija vilkaisi vaunuja ja oikein vilpittömästi onnitteli kaksosista. Oli kuulemma ilahduttavaa nähdä kaksosia kun hänellä oli "tuplavoittoja" suvussa ja hän piti muutenkin kaksoslapsia tosi hienona juttuna. Positiivinen kommentti ilman kauhistelua ja taivastelua lämmitti mieltä todella. :)
Naistenkilinikalla ja vastasyntyineden teholla oli ihanaa kun hoitajat onnittelivat vauvoista, vaikka itsellä oli sydän sykkyrällä huolesta. Niistä onnitteluista "muisti" että tässähän on oikeasti tapahtunut jotain tosi hienoa ja mahtavaa, vaikka ihan oppikirjan mukaan ei olla mentykään ja vaikeuksia on ollut. Kaiken nähneet hoitajat osasivat kertoa positiivisesti ihan pienistäkin edistysaskeleista; ne pienetkin askeleet olivat eteenpäin ja isoja näille meidän pikkuisille, toisin kuin täysiaikaisena syntyneille.
Vaunulenkeillä ja kauppareissuilla meille tullaan juttelemaan aika usein ja ne ovat yleensä ihan mukavia juttutuokioita. (Kauhistelijat eivät yleensä tule spontaanisi ottamaan kontaktia x) )
Erityisen kivaa on törmätä muihin kaksosten vanhempiin tai ihmisiin jotka ovat itse kaksosia. :)
Ihan pikkujuttu pisti silmään, että kyllä kaikkien vauvojen edistymiset ovat ihan yhtä hienoja asioita, ja tämä huomio siis YHTÄÄN vähättelemättä sinun lapsiasi ja hankaluuksiasi.
Kuten huomaat, nämä lapsijutut ovat vähän arkoja asioita meille äideille, kun aletaan lapsia vertailemaan toisiinsa..
AP:lle: Kaikki sanat eivät ole sammakoita, vaan puhdasta pahansuopuutta. Sitä paitsi mitä pahaa on loukkantumisessa, miksei tiettyjä tunteita saisi olla?
Sitten itse aiheeseen..
Anopin töksäytykset nro 1125: "Olen aina ihmetellyt miten olette onnistuneet kasvattamaan noin hienon lapsen."
Itse olen äitinä herkkä loukkaantumaan ihmisten sanomisista, mutta enpä minä itsekään osaa aina sanojani asetella parahaalla mahdollisella tavalla. Tietysti lapsen jokainen edistysaskel on iso juttu vanhemmille. :)
Sairaalassa me oltiin huolissaan jos lapset söivät vain yhden millilitran maitoa itse, kun taas hoitajat osasivat kääntää asian niin että vauvat jaksoivat IHAN ITSE syödä osan ateriastaan eikä tällä kertaa kaikkea ruokaa tarvinnut laittaa nenämahaletkun kautta. Sitä kun oli ihan pihalla siitä mikä huono juttu ja mikä on hyvä juttu, kun ei vielä silloin keskosista tiennyt sitäkään vähää mitä vauvoista ylipäätään. Hoitajat osasivat hienosti suhteuttaa asioita niin ettei kaikki tuntunut katastrofilta. :)
"Miksi ne muiden "sammakot" aina koetaankin moitteena, eikä ajatella sitä sanojan mokaksi. Tuore äiti on kyllä maailman herkin ihminen kuulemaan toteamukset moitteena ja oman äitiyden arvostelunsa, vaikka se ei sitä olisi"
Tuo viimeinen lause pilasi koko positiivisuuden, enkä viitsi koko galluppiin vastatakaan!
Miksi sinun tarvitsee ottaa kantaa siihen, mistä muut äidit saavat vetää herneen nokkaan, ja mistä ei?
Tai tuon mukaan äiti ei saa vetää hernettä nenään mistään, mutta muut saavat päästää pikku sammakoita suustaan, miksi? Eikö äidille jo ole tarpeeksi työtä äitiydessä, ettei hänen tarvitsisi niellä vielä muiden sammakoitakin? Miksi ihmiset eivät voi opetelella sanomaan asioita niin kuin ne tarkoittaa, tai pitää suutaan kiinni jos vaihtoehto on loukkaaminen, tai miksei he voi pyytää edes anteeksi sammakoitaan? Miksi äidin pitää opetella ne nielemään? Miksi sammakoita laukovat saavat vain olla tyhmempiä ja kömpelömpiä sanomisissaan, joita pitää aina vaan ymmärtää, koska pääsi nyt pieni "vahinko" taas, eikä hän tietenkään ymmärrä että vahinko kävi, mutta jos siitä sanoo että niin kävi, niin hän vetää silloin herneen nenään, miksi?
vastaus. Itse olen siis jo isoäiti ikäinen kohta. Ja siksi kuullut monenlaisia komentteja lapsistani ja hoitotaidoistani, mutta tähän ikään mennessä on oppinut, ettei kaikista kannata välittää. Kun itse tietää toimivansa parahaaksi katsomallaan tavalla ja lapsi kehittyy ja kasvaa, niin voipi olla tyytyväinen.
Kyllä meistä itse kukin varmasti välillä voisi harkita miten lauseensa asettelee. Mutta kun me ollaan ihan tavallisia ihmisiä. Enkä tarkoittanut etteikö äiti saisi vetää hernettä nenään. Mutta tuolla toisessa gallupissa on sellaisiakin lausahduksia koettu ikäväksi tai ärsyttäväksi, joissa ainakaan minä en näe mitään erikoista.
Mutta meistä kukin voi kuulla saman lausahduksen hyvin eri tavalla.
Jokatapuksessa positiivista mieltä kaikille
Kun lapseni olivat pieniä,oli mummolleni tuttu lastenneuvolan terveydenhoitaja sanonut mummolleni,että minusta näkee että nautin lapsistani.Siitä tuli hyvä mieli.
Minulle neuvolantäti sanoi että "huomaa että nautit äitiydestä", se tuntui ihanalta! Myös äitini totesi kerran käydessään, että hienosti olen jaksanut, voisin olla paljon uupuneempikin. Silloin tunsin pientä ylpeyttä äitiydestäni.
Synnärillä sai taas vauvani ihailua osakseen: istuin pedilläni syömässä aamupalaa (2. vrk lapseni syntymästä), ja vauva nukkui sängyssään lähelläni. Siivooja luutusi itsensä luokseni ja kurkisti vauvansänkyyn ja pudisti hymyillen päätään. Teki mieli sanoa ylpeästi että MÄ TEIN TON! :D
On joitain muitakin, mitä ei nyt tule mieleen. Pääasia on se, että varsinkin tuoreita äitejä pitäisi kannustaa enemmän ja kehua pikkuasioistakin. Muistan itse olleeni tosi epävarma ja uskoin kaiken mitä mulle sanottiin hoitamisesta ym.
Suomessa ei kiinnitetä tarpeeksi vastasynnyttäneen äidin hyvinvointiin, vain vauvaa tullaan ihailemaan lahjojen kera.. Isää jumaloidaan, jos tämä on viitsinyt vaihtaa vaipan tai käydä vaunuja työntämässä.
Mitä äiti saa? Hän on se raskaan työn tehnyt, väsynyt ja heikko toipilas, jota pitäisi kaikin puolin auttaa ja rohkaista. Hän ei kaipaa arvostelua imetyksestä, painostaan, vauvan painosta tai muustakaan.
Sorry, meni vähän sivuraiteille! Jokatapauksessa, mulla on muutama kaveri, jotka synnyttävät pian, ja aionkin viedä sitten tuliaisina lahjoja ÄIDILLE, en pelkästään vauvalle. Eiköhän vauva saa bodyjä ja helistimiä ihan tarpeeksi.