Oletko luterilainen uskossasi (en tarkoita varsinaista "uskoa"), darwinisti, agnostikko, vai kannatatko jotain muuta suuntausta?
Minä olen agnostikko, mutta osittain myös darwinisti, en usko Jumalaan, en raamattuun, en kirkonoppeihin.
Olen paljon seurannut erilaisia luonto-ohjelmia ja mitä enemmän niitä seuraan, sitä vähemmän uskon mihinkään "taivaalliseen" tai muuhun sen kaltaiseen.
Mutta. Jokainen tulkoon uskossaan autuaaksi, minua se ei häiritse, kunhan sitä uskoa ei minulle tyrkytetä.
Minä olen agnostikko, mutta osittain myös darwinisti, en usko Jumalaan, en raamattuun, en kirkonoppeihin.
Olen paljon seurannut erilaisia luonto-ohjelmia ja mitä enemmän niitä seuraan, sitä vähemmän uskon mihinkään "taivaalliseen" tai muuhun sen kaltaiseen.
Mutta. Jokainen tulkoon uskossaan autuaaksi, minua se ei häiritse, kunhan sitä uskoa ei minulle tyrkytetä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Uskon aina ihmiseen. Toivoon ja Rakkauteen..uskon siihen että, ihan jokaisessa ihmisessä on myös jotain kaunista ja hyvää...En ole vielä koskaan täysin pahaan ihmiseen törmänyt....vaikka realistesina toki:)) tiedän heitäkin olevan...
tsau:Friidu
Uskon toisiin ulottuvaisuuksiin, en muuhun.
Jumalaan on pakko uskoa, kun en tiedä loppuuko avaruus tiiliseinään. Ja jos loppuu, niin mitä sen takana on.
Päähäni ei ole koskaan pälkähtänyt mennä kirkkoon kailottamaan virsiä ja hymisemään isämeitää puoliääneen. Mistä tiedämme olisiko Jumalan mielestä suotuisampaa äärimmäisissä katumusharjoituksissamme hakata vaikka päätämme ränniin?
näin on, maassa uskonvapaus.
Tiedän (en usko), ettei kohtaloa ole olemassa, ja kaikki tapahtuu sattuman varaisesti luonnon säälimättömien lakien mukaisesti.
Avaruus ei lopu mihinkään ja se on ainoastaan rauhoittava fakta.
Universumeita on yhtä paljon, kuin tekemiämme valintoja.
Valon nopeus tullaan ylittämään, kuten äänivalli aikoinaan. (Einstein pyörähtää haudassaan kokonaisen voltin,) Sen jälkeen,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,
Opin joku aika sitten sellaisen asian uskosta, joka helpotti suhtautumistani "uskomiseen".
Usko voi syntyä lapsuudessa ja kasvaa luonnollisesti ihmiseen, mutta aikuisena ei oikein voi alkaa uskoa, jos ihmisen sisälle ei ole kasvanut uskoa.
Koko uskomishommaa sekoittaa ajatus siitä, että pitää uskoa abstrakteihin käsitteisiin ja todistamattomiin tapahtumiin. Kuolleista heräämistä, taivaaseen astumista, viimeistä tuomiota... ja sitten kysytään - "no uskotko"? Ja joutuu usein vastaamaan että "en usko" ja siinä sitä sitten ollaan ateisteja. Ei uskota.
Noin minäkin sen olen ratkaissut, mutta päätynyt agnostismiin ihan loogisuuden vuoksi.
Tuollainen uskon tivaaminen kuitenkin ohittaa mielestäni asian ytimen: pyhyyden. Jotkut asiat ovat pyhiä, tai voivat olla pyhiä, jos niille antaa sen mahdollisuuden. Jos lähestyy ja löytää uskon sijasta pyhyyttä ja yrittää oppia siitä, koko uskomisen ajatus muuttuu toiseksi.
Varsinainen uskominen muuttuu toissijaiseksi ja sen sijasta voi kokea nöyryyttä pyhän edessä. Mitä se kellekin olisi, sitä en osaa sanoa. Itse olen löytänyt sen metsästä. En "usko" metsään, mutta jonkunlaisen pyhyyssuhteen olen siihen rakentanut. Saan voimaa puista, enkä tarkoita jotain New-Age-hömppä-energiaa, vaan koen niiden elollisuuden ja kumppanuuden henkilökohtaisesti.
Mielestäni biologis-tieteellinen selitys ei ratkaise ihmisen sielullista tarvetta itseään suuremman olemassaoloon ja itseään suuremman läsnäoloon. Pyhyys ei välttämättä sijaitse ihmisen ulkopuolella, mutta "uskon", että se on hyvä kiinnittää johonkin itsen ulkopuoliseen :-)
metsä minullekin se pyhä paikka;)) Siellä kohtaan sen rauhan jota tämä pieni sieluni janoaa...Varsinkin kesäilta mäntymetsässä ja aurinko kun laskee taivaanrannan taakse...Siinä kivellä voisin istua ja olla ja olla ja olla...lähtemättä mihinkään;))...on minusta oikein kaunispaikka. Kundin kanssa näitä metsäretkiä teemme..Sen olen huomanut että, hyvää tekee myös kundille...meillä kun aikaa silloin puhua kaikkea vähän syvällisempää.;)) monet kundinkin mieltäaskartavat jutut helpommin tuolla metsässä ikäänkuin aukenevat hän saa helpommin ne sanotuksi...sen olen huomanut... ja sitten nämä eväät...auton takaboxissa kun pidemänne kesäisin sellaisia kokoontaitettavia retkituoleja missä mukava istua...nämä kahvihetket metsänkeskellä joissain sovimassa aukiolla...ne ovat sitten ne kohokohta näköjään kundillekin;)) Monelle meille suomalaiselle tuo metsä on varmasti sellainen missä kuulemme myös omaa itseämme helpommin....tuo mäntymetsä on vain pikkulapsesta asti sellainen paikka...Valitettavasti minun täytyy ajaa autolla vähän tuonne Loviisan suntaan....että, tämän metsäni löydän....tämä oma lähimetsäni-puistomainen enemmänkin kun on tälläinen sekametsä;)) ei tule samaa fiilistä...siellä..enemmän sellainen pelkkä ulkoilualue...siellä kun paljon ulkoilijoita ja liikkujoita niin tuota omaa rauhaa ei niin vaan löydä...
tsau:Friidu.
Upein metsäkokemus kuitenkin minkä olemme kokeneet on tapahunut tuolla Viitasaarella joka on Keski-Suomessa. Siellä kun sellainen ikimetsä...ja iso luonnonsuojelualue...Hakkuita ei ole koskaan tehty tällä auleella. No kerran sitten on tullut käytyä...Tuo metsän väri...oli todella huumaavaa jo itsestään...
Muistan kun kundi näki ensimmäisen kerran vanhan kelottuneen hongan (näitä kaatuneita tai pystyyn kelottuneita ikihonkia on siellä todella paljon)....nooh...vähän liikuttui sydämeni siinä tilanteessa: Kundi meni tälläisen hongan luokse ja kosketti sen hongan sileää pintaa jonka luonto oli muokanut ...ja sanoi: Jumala on kyllä olemassa näin taitava....ja äänessä oli nuoren ihmisen ihailu;)) Itse kun näitä käsityksiä mitenkään opeta...enkä koskaan omia näkemyksiä elämästä tällä saralla tuputa...;))) En edes itse tuota rippikoulu on käynyt enkä kirkkoon kuulu....Nooh, kundi kyllä kastettu ja kuuluu...
tsau:Friidu
Tuohon suuntaan :-)
läheisiini se riittää mulle.
aikaa, eikä paikkaa, eikä kirkkoa. Usko on jokaisessa itsessään tai sitten ei. Siihen ei tarvita palvontapaikkoja.
Se on tunne että uskon tähän,juuri nyt,ei uskonnollisessa mielessä edes.Vaikka en kuulu edes kirkkoon,käyn siellä.Matkustellessa haluan aina tutustua kirkkoihin,mutta en ajattele sitä hartaudella ja paatoksella.Katson että ompa kaunista ja mietin kuinka ne on tehty.
Tykkään laulaa virsiä,kun sellainen tilaisuus tulee,mutta kiihkottomasti,laulan vaan,laulamisen ilosta.
Ja sitten toisaalta en usko muuten mihinkään,ennenkuin itse koen ja totean asian olevan niin tai näin.
Ja myöskään en usko mihinkään ennalta määrättyyn,asiat vain tapahtuu,sille emme voi mitään.
itse olen käynyt kirkossa vain "pakollisissa" tilaisuuksissa, häät, hautajaiset, ripit, enkä ole ollut koskaan uskovainen. En lue raamattua enkä laula virsiä edes nuotin vierestä. Osaan tosin laulaa nuottienkin mukaan.
Mutta lähes kaikilla matkoilla tulee käytyä jossain kirkossa, mielellään useammassakin. Jo euroopasta löytyy kirkkokauneutta joka makuun, ne ovat historiaa ja huikeaa arkkitehtuuria verrattuna kotimaisiin puu- tai tiiliveistoksiin. Taitaapa olla elementtilaatikoitakin.
Eli edelleen se usko on sisäinen usko johonkin elämässä. Ei mitään hartautta siihen sekoitettuna tai jumaluutta.