Eli onko meitä, yli 20 vuotiaita "aikuisia" anorektikkoja olemassa paljonkin? Olen itse 24-vuotias. Yleisestihän syömishäiriöt lasketaan teinien sairaudeksi. Itse sairastuin vasta saatuani ensimmäisen lapseni. Mieheni on aika vanhoillinen ja on sitä mieltä, että äidit ovat vain äitejä. On väärin käydä ulkona kavereiden kanssa ja on väärin, että on elämää perheen ulkopuolellakin. Syynä anoreksiaani ei todellakaan ollut xs-kokoiset mallit tai media, tunsin vain itseni jotenkin likaiseksi kun näytin naiselta.
Joillakin nuorilla anoreksian takana on varmasti pyrkimys näyttää hyvältä (esim. nämä pro-anat). Minun tapauksessani toisin päin, halu mennä karkuun naisellisuutta. Äitiyden myötä minusta tuli nainen, jolla ei ollut oikeuksia omaan elämään. Olin olemassa vain miellyttääkseni ja huolehtiakseni toisista. Halusin jotenkin lapsellisesti kapinoida sitä vastaan , että olin aikuisuuden ja äitiyden myötä menettänyt sen itsenäisen naisen, joka joskus olin. Anoreksian avulla en enää ulkoisesti näyttänyt "naiselta, joka joutuu uhraamaan elämänsä muiden takia". Tottakai rakastan lastani eniten maailmaassa, siitä ei ole kysymys. Haluan kuitenkin olla äiti ja itsenäien ihminen samaan aikaan! Onko muita samankaltaisia kokemuksia :) Asiallisia kirjoituksia kaivataan :)
Joillakin nuorilla anoreksian takana on varmasti pyrkimys näyttää hyvältä (esim. nämä pro-anat). Minun tapauksessani toisin päin, halu mennä karkuun naisellisuutta. Äitiyden myötä minusta tuli nainen, jolla ei ollut oikeuksia omaan elämään. Olin olemassa vain miellyttääkseni ja huolehtiakseni toisista. Halusin jotenkin lapsellisesti kapinoida sitä vastaan , että olin aikuisuuden ja äitiyden myötä menettänyt sen itsenäisen naisen, joka joskus olin. Anoreksian avulla en enää ulkoisesti näyttänyt "naiselta, joka joutuu uhraamaan elämänsä muiden takia". Tottakai rakastan lastani eniten maailmaassa, siitä ei ole kysymys. Haluan kuitenkin olla äiti ja itsenäien ihminen samaan aikaan! Onko muita samankaltaisia kokemuksia :) Asiallisia kirjoituksia kaivataan :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvä, että osaat analysoida itseäsi ja ajatuksiasi, mutta se vain kiinnostaa, oletko siis sairastunut ihan tautiin vai kituutatko tietoisesti pienillä kalorimäärillä? Tekstisi perusteella vaikuttaisit vain tietoisesti lopettaneen/vähentäneen syömistä, kun taas tietääkseni varsinaisessa sairaudessa syömättömyys ei sinänsä edes ole tietoista/tahtoista.
Tilanteesi on mielestäni ainakin ymmärrettävä, naiseuden ultimaattinen ilmentymä oli sinulle liian suuri pala käsitellä, minkä vuoksi pyrit naiseudestasi edes lievästi eroon menettämällä naisellisen ulkomuotosi. Sanoisin kuitenkin, että minusta se osoittaa suuresti itsenäisyyttä, jos ei elä vanhempiensa nurkissa ja kasvata lasta, jonka isä on tuntematon. Vaikka sinulla nyt onkin perhe, josta toki olet jokseenkin riippuvainen, ei se tarkoita sitä, ettei sinulla olisi enää itsenäisyyttä. Nyt yksinäinen itsenäisyytesi vain on aikuismaisempaa, sillä siihen kuuluu myös muita ihmisiä (en osaa selittää..)
Itsenäisyyttä tuntematon, mahdollisesti kokematonkin, saattaa pitää yksinäisyyttä tai läheisten ihmisten vähäisyyttä ja näiden kanssa roikkumattomuutta itsenäisyytenä. Ihminen voi kuitenkin olla itsenäinen muidenkin ihmisten ollessa iso osa omaa elämää, sillä vaikka näitä ihmisiä olisi paljonkin, et tarvitse heitä päättääksesi esimerkiksi tulevasta hiusväristäsi. Epäitsenäiset ihmiset eivät osaa suoriutua esimerkiksi junamatkasta itsekseen tai siitä tulevan hiusvärin päättämisestä.
En ole anorektikko, vaan laihuutta tavoitteleva EDNOSlainen, sinua pari vuotta nuorempi. Kunhan nyt vain jaoin ajatuksiani.
ei ole sinällään samanlaisia kokemuksia, koska itselläni ei ole lapsia. haluan kuitenkin kommentoida tuohon aikuisuus asiaan kun itsekin olen kahdenkympin jo ylittänyt. minä olen sairauden myötä menettänyt halun omaan perheeseen. ei kiinnosta seurustelu eikä seksuaalisuus, ero sairastumisen aikaisesta poikaystävästäkin tuli kun en sietänyt enää kosketusta. saati sitten iso lapsikatras ympärille... tuntuu ettei minusta olisi siihen. itse sairastuin reilu vuosi sitten, täytän tänä vuonna 23 vuotta. eli anorektikoksi olen melko "aikuinen" vaikka ehkä mieleltäni olenkin jäänyt lapseksi:)
minä en ole koskaan hävennyt naiseuttani, ehkä enemmänkin sen puutetta. en osaa analysoida oman sairauteni syntyperää ja tällä hetkellä tuntuu ettei voimia niin hartaaseen pohdintaan edes olisi. pysyminen elossa ja poissa letkuista on tämän hetkeni suurin saavutus. mutta mukava kuulla välillä kirjoituksia vanhemmilta henkilöiltä. piristi kovasti tietää etten ole ainut "teinien sairauksia" sairastava aikuinen.
Itse olin lähelle 30v kahden lapsen äiti kun sairastuin. Monet elämän vaikeudet varmaan laukaisivat sen. Ainoa asia, joka tuntui olevan omissa ohjaksissa, oli syöminen ja liikunta. En koskaan tietoisesti halunnut olla laiha. Mitä vähemmän söin ja mitä enemmän liikun, sitä kauheammaksi suhde syömiseen muuttui. Halusin myös päästä eroon kaikista naisellisista piirteistä vartalossani. En oikeastaan edes halunnut olla nainen... Koinkin itseni vaikeimpina aikoina lähes sukupuolettomaksi.
En vieläkään tiedä perimmäistä syytä tähän itserääkkiin. Jotenkin syöminen ja pienikin painonnousu tuntuu alistumiselta, suurelta heikkoudelta, joka aiheuttaa valtavan itsevihan.
Ihmisten on aika vaikea ymmärtää aikuista anorektikkoa, koska aina puhutaan nuorten tyttöjen tähän sairastuvan.
Monet asiat tekstissäsi kuulostaa tutulta, toisista huolehtiminen, miellyttäminen jne.